Hallitseva anoppi

Mulla myös anoppi joka tuputtaa omia tapojaan ja ajatuksiaan. Aina pitää saada sanoa viimeinen sana. Hyvä esimerkki kun äskettäin hälle soittelin ja lausahdin että kevättä odotellaan niin mikä kiekaus kävi "langan" toisessa päässä, nythän on keskitalvi, luulet vaan että kevät tulee, eihän se nyt vielä tule ja lopuksi rupes lausumaan jotain kansakoulun aikaista runoa vuodenajoista. Teki kaikkensa että myöntäisin että oikeassa olet, ei tule vielä kevät. Onneks mun mies seuraavana päivänä piti mun puolia ja rupesi puhumaan kuinka nopeasti kevät tulee. Omalle pojalleen ei ruvennut inttämään vaan tyytyi siihen että kevät todellakin on tulossa. Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Neuvoja itsekkin kaipaisin, muitakin kun anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tuntuu kurjalta kun itse koittaa käyttäytyä asiallisesti ja toinen oikein kyttää tilannetta milloin pääsee "sivaltamaan".

Poista se elämästäsi kokonaan jos se pahaa oloa vain tuottaa.

Poista se elämästäsi kokonaan jos se pahaa oloa vain tuottaa. Jaa samaa aihetta?

Kukaan ei ole sellainen jonka kanssa on pakko olla tekemisissä ja se on vain sinusta itsestäsi kiinni. Kenenkään toisten takia, miehen tai kakaroiden takia ei ole PAKKO olla kiinni kenessäkään. Lopeta heti sellainen ajattelu että on PAKKO. Pakko ei ole muuta kuin kuolla tässä elämässä.

Kiitos hyvistä vastauksista ja otan osaa "pööpötin" että säkin joudut kärsimään samoista sivalluksista. Aika ilkeän kipakka kommentti anopiltasi, ihme että anoppi tuostakin jaksoi alkaa kuittaamaan, hö.
Joo, toi on totta ettei mikään ole pakko. Ehkä sitä on itse sen "pakon" tehnyt. Mieheni takia olen anoppiani sietänyt, muuten en katselisi ja kuuntelisi hetkeäkään. Tarvitsee ottaa hajurakoa ja kunnolla. Sitten aina välillä voi katsoa jos anoppi osaa käyttäytyä, niin voi taas tavata.
Mua harmittaa kun en ole niin sanavalmis ja olen aina kaikkien ystävieni ja perheeni kanssa tottunut että erimielisyydet ym pystytään rauhallisesti toista kunnioittaen keskustelemaan halki. Mutta ihmisiä on niin joka lähtöön. Kaikkien kanssa ei keskustelu onnistu, ei siitä mitään tule jos minä kunnioitan anoppiani ja hänen rajojaan, mutta hän ei kunnioita minua eikä minun rajojani. Harmi vain että joudun tietyllä lailla miestäni loukkaamaan tässä kun ei voida hänen vanhempiaan tavata anopin takia. Appiukko taas on ihan asiallinen ja mukava.
Ihanaa kuulla kommentteja teiltä, tässä itse on niin suossa täs tilanteessa että tuntuu ettei enää ajattelekaan selkeästi.
"Pööpötin"-> mä olen alkanut tekeen niin että kun anoppi soittaa mulla, niin vastaan tyyliin joka kolmanteen puheluun vain. Ja jos alkaa (yrittää) pistämään mua juoksutytöksi ties millon mihkäkin asiaan, niin sitten harvennan tuostakin. Sekä mul pitää aina olla jotain "menoa" jotta hän ei luule että olen hänen piikansa. Tulee tunne että hän saa jotain voitonriemua siitä että teen jonkun jutun minkä hän tahtoo, vaikka ihan hyvin itsekin pystyisi tekemään. Olen nyt onnistunut näkemään tuon teatterin läpitse, eikä jutut mene enää kaikki läpi. Hän selvästi luulee olevansa parempi näyttelijä kuin mitä on.

Täytyy kuitenkin muistaa, että anoppi on puolison äiti, jota siitäkin seikasta huolimatta on yritettävä kohdella kunniallisesti.
Anoppi käy omaa kriisiänsä ja monikaan heistä ei taida sitä itse tajuta. On tyhjän pesän syndrooma, jonka kauheutta hän yrittää epäkelvoilla tavoilla täyttää.
Epäkelvollisin tapa on tarttua poikansa elämään entiseen malliin. Toisella puolella on nuori miniä, joka tietysti ei käsitä vanhemman naisen luovuttamisen kriisiä.
Aina on laiha sopu parempi kuin lihava riita. Jos kärkkäästi sanoo vanhemmalle naiselle vastaan, on luvassa loppuiän sota. Viisautta ja luovimista, kohteliasta päättäväisyyttä ja omienkin virheiden tuntemista, siinä lääkkeitä.
On muistettava, että jos anoppi ei ole täydellinen, ei ole sitä miniäkään. Kukaan ei ole. Kannattaa tarkkailla kummankin näitä vastavuoroisuustilanteita. Näissä tulee niin helposti väärinkäsityksiä.
Pakeneminen ja välien katkaisu on pahimmasta päästä ja vaikuttaa negatiivisesti aviosuhteeseen, vaikka liiton alussa luulisi sen olevan päinvastoin.
Parempi on yrittää keskustella pelisäännöistä puolison kanssa, joka parhaiten tuntee äitinsä. Näin tukee selustansa. Puolisolle on erittäin ikävää, jos anoppi ja miniä tappelevat loputonta taisteluaan.
Monasti miniäkin näkee oman perheensä aivan ihanteellisena, asiallisena ym. ja se on sitä "lapsen lojaalisuutta omaa perhettään kohtaan.
Eri perheet kuitenkin käyttäytyvät eri lailla, ja sen erilaisuuden näkee helposti vääränä.
Tottakai on aivan kelvottomia anoppeja, jotka tahtovat musertaa miniän hallintaansa. Heidän luonnevikansa uhreina nämä miniät haavoittuvat vuosiksi.
Useimmat anopit ovat melko tavallisia naisia, jotka eivät ole täydellisiä, mutta eivät kuitenkaan ihan demoneja.
Suvaitsevaisuutta ja anteeksiantoa, joustavuutta, suuripiirteisyyttä, kärsivällisyyttä, siinä monen anopin ja miniän suhde on onnistunut parhaiten,
Anoppi on kuitenkin sukulainen, miehen äiti, joten ikävää varmasti monelle miniälle todeta tämä, että melko läheinen sukulainen.

Kuten Ihmebantussa aikoinaan sanottiin:

"Kyllä vanhuksesta saa sanoa että se on k*sipää, jos se on k*sipää. Miksi joku pitäisi nostaa korokkeelle vain sen syntymävuoden takia? Jotkut vanhukset on k*sipäitä."

Tuosta sinun sekavasta tekstistä ei käy selville oikein mitään muuta kuin että sinä et pidä anopistasi. Millä lailla hän muka tunkee sun reviirille. Mitä avio/avo miehesi pitää anopin luona tehdä. Kerro vähän konkreettisempaa vai etkö voi kun huomaat että olet itse se omistava ja tarrautuva osapuoli.

Kiitos kommenteistanne. Tässä on taas kaiken näköistä välillä sattunut joka on koetellut hieman hermoja. Edelleen näitä tietynlaisia "tulen kylään"-ilmoittamatta ym. juttuja vaikka olemme sanoneet että ilmoittaa kun tulee, eikä niin että soittaa kun on oven takana tms. Huokaus.
On tosi rasittavaa kun on tietty luottamus mennyt anoppiin, en vaan voi luottaa enää. Tuntuu että joka lauseessa, kommentissa ym. on joku taka-ajatus. Tuntuu että lähes kaikki on hänelle peliä, valtapeliä kuka "hallitsee".

Ei oikein jaksaisi jatkuvasti vänkätä hänen kanssaan, siis miettiä noita sen todellisia taka-ajatuksia kommenteissa, itse haluaisin rauhaa, tasaisuutta ym. tuon kaltaista elämääni. En ihmisiä joilla on pakonomainen tarve hallita muita. Pidän siitä että ihmisten kanssa voi keskustella asiallisesti asioista, eikä aina homma mene show:ksi tms. draamaksi.

No, eihän ovea tarvitsisi avata tietenkään. Siinä helppo ratkaisu. Mutta ei pitäisi jotenkin antaa yhden ihmisen pyörittää show:ta, tai hän yrittää pyörittää siis. Hän kun ei pidä siitä kun yrittää pistää asiallisesti hanttiin, mutta sekin alkaa oikeasti ottaa jo niin voimille kun tätä tapahtuu jatkuvasti.
Kurjaa on että olen alkanut viime aikoina reagoida vatsallani (maha kipeä ja ripuli ja pääkipu) noihin heidän kylävisiitteihin. Vaikka yritän rauhoittaa itseni ennen sinne menoa, niin kyläily ahdistaa. Olen päättänyt tosiaan vierailuita vähentää sen mitä pystyy, mutta pakko aina joskus on mennä. Ehkä nekin kerrat kestää paremmin kun jos vierailuita on harvemmin.
Kiitos hirveästi kommenteistanne, olen tosi kiitollinen niistä. Kunpa olisi jotenkin tietyllä lailla vahvempi ja sanavalmiimpi, niin tämä asia olisi niin paljon helpompi kohdata. Mutta näillä mennään, eikä periksi anneta. Huomaan aina että jos tapaan anoppia "liikaa" niin sitten sitä kulkee jotenkin usvassa jonkin aikaa eikä ajattele selkeästi.

Hei.
Joskus sanotaan, että anoppi-miniä suhde on niitä vaikeimpia. Mutta onneksi ei aina ja kaikilla. Kun tuo suhde on ongelmallinen, kannattaa asialle yrittää tehdä "jotain", kuten ketjussakin kehotetaan; pitämään rajaa jne. Anopilla saattaa olla omia paineita, joko elämäntilanteen tai iän tms takia. Hänen voi olla "vaikea luopua pojastaan". Onko miehesi hänen ainoa poikansa tai jopa ainoa lapsensa? Ellei, käyttäytyykö hän samoin muiden perheitä kohtaan? Elääkö hän yksin, onko hänellä "liikaa aikaa" keskittyä teidän elämäänne vai onko hän vielä töissä, onko hänellä ystäviä ja harrastuksia? Asiasta kannattaisi yrittää jotenkin sopivassa tilanteessa keskustella, niin että olette kaikki; anoppi ( mahdollinen appi) miehesi tietysti ja sinä paikalla; kukin saisi rauhassa puheenvuoron, toista ei tuomittaisi vaan puhuisitte toiveistanne ja tulevaisuudesta; ei niinkään menneistä rikkeistä. En tiedä voiko tuo toimia, mutta ajttelen, että yrittäminen ei maksa mitään.

Tsemppiä,
Pirkko-pappi

Aloittajan kannattaa miehineen muuttaa hyvän matkan päähän anopista, sanotaan sata-kaksisataa kilometriä. Oma terveytesi on vaarassa, usko jo neuvoja joita olet saanut.
Mies käyköön tervehtimässä äitiä, anopilla ei teille ole mitään asiaa eikä puheluitakaan tarvitse vastaanottaa. Et ole hänen tyttärensä, hänellä on muita läheisiä joiden puoleen kääntyä!

Minulla on samanlaiset kurjat kokemukset anopista kuin aloittajalla.
Myös appiukollani ja mieheni siskolla oli vimmattu tarve alistaa minua tahtoonsa. Tapojeni ja makuni muuttaminen otettiin heillä koko perheen yhteiseksi projektiksi. Lähellä asuva miehen sisko oli valtuutettu pistämään minut suvun maun mukaiseen järjestykseen. Sisko soitti viitenä päivänä viikossa tenttauksiaan, moitteitaan ja komentojaan (myös anoppi soitti yhtämittaa motkotuksiaan), tuli asuntoomme kuin emäntä omaan kotiinsa, arvosteli ja väheksyi. Lähes joka viikonloppu kuului häntä tavata, appivanhempia vähintäänkin joka toinen viikonloppu. Ja miniäparkahan ei osannut perheen mielestä koskaan tehdä mitään oikein päin!
Olen kiltiksi ja kohteliaaksi kasvatettu, enkä ole myöskään sanavalmis. Järkytyin ja lukkouduin aina huonosta kohtelusta niin paljon, että keksin puolustautumissanat vasta jälkikäteen.
Joten teinpä sellaisen tempun, että pistin paperille kaikki tuntemukseni, loukkaantumiseni ja pahastumiseni asiallisessa "minusta tuntuu"-muodossa ja tein joka tilateesta siskolle vertauskysymyksen, mitä anoppi olisi tykännyt vastaavasta kohtelusta miehensä suvulta. Ja lähetin tämän kirjeen siskolle erään heidän todella törkeän vierailunsa jälkeen.
Hän ei koskaan vastannut kirjeeseen, mutta oli "häntä koipien välissä" kun näimme ensimmäisen kerran kirjeen jälkeen. Tässä vaiheessa tapasimme toisiamme enää vain pari - kolme kertaa vuodessa.
No, muutaman vuoden he käyttäytivät asialliseti. Mutta kun me, nyt jo eläkeikäiset ihmiset, muutimme kymmenisen vuotta sitten uuteen asuntoon, komentamista, väheksymistä ja anopin kaappitarkastuksia ilmestyi taas kuvioihin. Vaikka olemme aina eläneet omilla rahoillamme ja olemme jo tämän ikäisiä ihmisiä, meillä ei olisi nytkään ollut oikeutta tehdä esim tällaista asunnonvaihtopäätöstä. Minä sain taas anopin moitteet niskaani.
Niin allergiseksi olen tullut heidän moitteilleen, kontrolleilleen ja besserwissertiedoilleen, että nykyisin en jaksa enää pitää ollenkaan yhteyttä.
Ja syynhän he tietävät nykyisin oikein hyvin.
Olen itseeni todella tyytyväinen kirjeestä. Ja muistojen vyöryessä yli kirjeen kopion lukeminen lohduttaa minua. Sen avulla saan voimaa ymmärtää, että minä en ole näytelmän konna.
Suosittelen! Väittäisin, että kirjeestä on hyötyä, vaikkei lähettäisikään sitä.

On miehesi velvollisuus pitää sinun puoltasi näissä ikävissä anoppi-miniä tilanteissa. Anoppihan on miehesi äiti joten hän voi sanoa anopillesi kritisoivia asioita helpommin kuin sinä.
Nyt mies auttamaan aina kun anoppi käyttäytyy huonosti.

Tällä palstalla yleisimpiä kommentteja on: katkaise välit, lähetä mies yksin anoppilaan, älä pidä yhteyttä, nuori nainen nostaa oman äitinsä jalustalle, anopilla tyhjän pesän syndrooma, anoppi on sentään miehesi äiti...
Minä olen kiltti ihminen, ymmärrän muita vähän liiallisuuksiin asti, en koskaan sano pahasti kenellekkään ja yritän elää sovussa muiden kanssa.
Anoppini on 85 v, asuu toisella paikkakunnalla kaupungissa. Joka ilta meistä jompikumpi soittaa hänelle että onko kaikki hyvin ja saattaa olla ettei muita juttukavereita ole päivän aikana ollut, appi on kuollut muutama vuosi sitten. Kesät anoppi viettää meidän luona maalla.
Ne kesät on ihan kamalia. Minä yritän olla ystävällinen ja sopuisa mutta tuntuu että anoppi vaanii niitä tilanteita missä pääsee sivaltamaan. Etkö sie ymmärrä on sen lempilause.
Yksi hassu juttu missä tahtoo osoittaa "paremmuuttaan" on että anoppi on mua 5 cm pitempi ja 2 kg painavampi. Sitä jaksaa julistaa kun miniä on niiiiin pieni, mihinkään ei yltä ja mitään ei jaksa nostaa. Se tulee ilmi joka päivä jossain muodossa. Ens kesäksi on ostettu korokepohjakengät ja onnistuin lihottamaan itteäni 6 kg, ha haa...
No, nämä voi jonkun mielestä olla pikkujuttuja mutta tänne saa kirjoittaa mitä haluaa, purkautumiskeino tämäkin. Miehelleni en halua kaikkia juttuja kertoa kun anoppi on kuitenkin mieheni äiti.
En ihannoi omaa äitiäni, välit meinasi kerran mennä poikki kun sanoi miehestäni pahasti.
En ole nuori miniä, anoppikin jo 85 eli ei hälläkään tyhjän pesän syndrooma vaivaa. Apen kuolema toki vaikuttaa, anoppi on kuulemma ollut päällepäsmäri eikä nyt olekkaan ketään jota pompottaa, miniä on hyvä uhri.
Joka kevät tsemppaan itseäni että sano vastaan, älä anna sen ihmisen nujertaa mutta minä en vaan kertakaikkiaan osaa olla tyly. Kun en ymmärrä miksi kukaan ylipäänsä on tyly kenellekkään. Viittaus ihmebantuun oli kyllä hyvä, muistan kun kyseinen juttu oli telkussa ni nauroin vedet silmissä...

Onpa teiltä kaikilta tullut tosi hyviä kommentteja, kiitos niistä!!

Mulla on se ongelma, että osaan tarvittaessa sanoa pahasti, mutta sitten se on niin pahasti että välit menee. Tossa itseasiassa olis ideaa..... ;) ;) Ei vain, sama ongelma kuin pööpöttimellä, sulla sama luonne kuin mulla. Jotenkin selkärangassa tuo kiltteys, mua pitää tosi-tosi paljon ärsyttää että heitän tosi pahoja sivalluksia takaisin. Näitä tilanteita ei elämässäni ole montaa ollut.

Anopillani on appi elossa, ja miehelläni on sisaruksia. Mielestäni anoppi kohtelee mieheni sisaruksia samalla tavalla paapomalla. Miestään pitää täysin tossun alla. Appi on tosi mukava, hänen kanssaan tulen toimeen.
Anoppi on täysverinen peluri, joka kuvittelee että kaikki uskovat hänen draamaesityksiinsä ja kaikki menee läpi. Itse näen tuon läpi. Mieheni ei näe, hän ei muutenkaan ole sellaista tyyppiä ketä jaksaisi hirveästi miettiä asioita. Anoppi haluaa hallita ihan kaikkia!

Jos asia olisi minusta kiinni, niin voisin muuttaa vaikka toiseen maahan! Mutta mieheni työn takia ja taloudellisen tilanteemme takia meidän on asuttava täällä :( Ja toisaalta muuttaminen olisi tosi jees, mutta joskus on pakko kohdata tilanteet ja pistettävä toinen aisoihin. Jos se ei onnistu, niin sitten ei vain ole tekemisissä.

Mulla on huono terveydentila, ja stressi pahentaa fyysisesti mun oloani. Siksi tässä on pidettävä nyt tästä eteenpäin tiukat rajat. Ei vain aina jaksaisi taistella tollasten hallitsevien ihmisten kanssa. Uskoisin että anopilla on mennyt pasmat sekaisin silloin kun lapset muuttivat kotoa pois. Hän harrastaa aivan hirveästi, shoppailee enemmän kuin ketään ketä tiedän, käyttäytyminen ei ole mielestäni normaalia, siis tuo pakonomainen tavaroiden hamstraaminen, kun kaappien ovet avaa niin tavaravyöry tulee niskaan. Ja hän on sellainen että pitää ihan joka sekunti olla liikenteessä eikä uskalleta pysähtyä. Mutta tuo ei ole minun ongelmani, vaan hänen. Itselläni on tarpeeksi tässä että jaksan selvitä hänen kanssaan ne hetket jolloin näemme.

Itselläni todettiin vuosia sitten ruoka-allergia. Aina kun menimme appivanhemmille syömään, niin jäin ilman ruokaa, milloin ilman jälkkäriä ja milloin ilman pääruokaa, ja milloin ilman molempia. Hän "unohti" epätavallisen monta kertaa etten voi syödä tiettyjä ruoka-aineita. Eikä hän ole sen ikäinen että vielä dementiaa on. Eli tuo kaikki kertoo että missä hänen mielestään paikkani on.

Kiitos Pirkko-pappi kommentistasi, en usko että tässä tapauksessa siitä "kokouksesta" olisi hyötyä koska kellään muulla ei ole ongelmaa mistään, paitsi mulla. Ja jotenkin anopilla on niin kova vauhti päällä kokoajan että vaikka tuosta hänelle kertoisi niin hetken päästä hän taas palaisi normaaliin käyttäytymiseensä - mikä siis on epätervettä käyttäytymistä. Tuo jo kertoo tuo edellinen rkavalio-juttuni sen, ettei hän välitä.
Niin, ja tiedoksi; nykyään otan kyläillessä heillä mukaan omat ruokani :)

pööpötin: munkin anoppi kommentoi mun painoani, olen normaalipainon alarajoissa. Hän taas hieman pulska, muttei paljon. Hän on sanonu minuakin "pieneksi", ja että solisluuni ym. luut törröttävät ym. Enkä muuten tajua mikä juttu naisilla on olla toisilleen ilkeitä, varsinkin laihoille. Itse en eläessäni ole kellekkään ylipainoiselle haukkunut päin naamaa hänen painoaan, mutta joku ihme oikeus joillain tuntuu olevan haukkua laihoja. Itse olen tullut siihen tulokseen että kateus puhuu...

Lopputulos tällä hetkellä: mulla on kaikki luottamus mennyt anoppiin, enkä usko että sitä enää saa takaisin. Koko henkilö ei mua kiinnosta tippaakaan. Olen vähentänyt tapaamisia niin paljon kuin mahdollista, vieläkin olisi varaa. Jos hän ei kunnioita mua ja mun rajoja ja minä taas olen kunnioittanut ja kohdellut häntä hyvin, niin ei sellainen suhde toimi pidemmällä tähtäimellä kuten olen huomannut. Toinen vain käyttää hyväksi minkä kerkiää ja haluaa hallita.
Nyt viikonloppuna pitäisi nähdä heitä, saa nähdä miten menee. Mulla ainakin on siinä mielessä asenne nyt kohdallaan, että yritän niin parhaani että sanon napakasti takaisin jos ja kun taas häneltä tulee tyhmiä kommentteja ja on mulla pari ässää hihassa hankalia tilanteita varten, hehe....

Saako kysyä millainen oma äitisi on? Yleensä näissä tapauksissa hän on niin mukava, ihan toisenlainen kuin se kamala anoppi.

Kiitos kommenteistanne.
Appeni on mukava minua kohtaan, mutta hän jotenkin vain sietää noita tilanteita ja suostuu kaikkeen mihkä anoppi haluaa. Anoppi pistää niin kovan metelin jos ei saa tahtoaan läpi, ettei appi jaksa sitä kauaa kuunnella ja antaa periksi.
Hänen kanssaan olisi ihan kiva jutella tuosta, mutta toisaalta hän on hieman lörppö enkä haluaisi että nämä asiat menisivät anopin korville, vaikka toisaalta mitä sitten.
Viikonloppuna tajusin että mun on aika ottaa enemmän vielä etäisyyttä anoppiin, pystyn häntä jonkin verran näkemään, se ei ole ongelma. Mutta jos häntä näkee liikaa niin hän pyrkii heti hallitsemaan kaikkea ja kaikkia ja näyttelee viatonta. Mutta tällä hetkellä asia on hallinnassa, lähinnä koska päätin että nyt riitti! Oon jo viime vuodesta vähentänyt sukuvierailuja tuonne suuntaan, mutta näköjään vielä pitää vähentää kun meinaa käydä muuten hermoon toi homma.
En ymmärrä ihmisiä joilla ei ole minkäänlaista pelisilmää eri tilanteille, siis tilannetajua asioihin, kait se on sitä itsekeskeisyyttä tms. No, tilanne on nyt tällä hetkellä parempaan päin...

Täällä kirjoittaa pitkästä aikaa "VäsynytMiniä".
Tilanne parani vuosien mittaan, kun vähensin huomattavasti tapaamisia. Nythän tuosta aloitustekstistäni on useampi vuosi. Mutta kyllä tämä hermoja kysyy häntä tavata sukuvierailuilla. Itse olen terveempi kuin tuolloin tekstiä kirjoittaessani, mikä on antanut voimia haastaviin tilanteisiin. Mitä tekisitte sellaisissa tilanteissa missä anoppi yrittää väkisin saada minut esim ruokailutilanteissa syömään jotain, hän nostaa armottoman metelin kuin uhmaikäinen jos ei tee kuten hän haluaa. En ole syönyt silti, mutta en ymmärrä sellaista pakkotuputtamista syömisten tms suhteen. Olen vain kieltäytynyt kohteliaasti, mutta kun ei meinaa mennä jakeluun hänellä kerrasta vaan aina pitää alkaa vääntämään asioista.

Vikaa varmasti löytyy niin anopeissa kun miniöissäkin. On vain harvennettava tapaamisia jos ei suju. Puhelinta voi anoppi käyttää pahempaankin terrorisoimiseen. Hän voi soitella tämän tästä pojalleen mitä pienemmistä syistä kun napanuora on jäänyt kiinni mutta ei itse sitä ymmärrä että se voi häiritä perheen elämää ja miniää. Eräänlaista kotirauhan rikkomista. Näitä syitä selitellään joskus yksinäisyydellä ja ties millä, vaikka muutakin seuraa olisi. Niin kauan kuin mies toimii äitinsä mielen mukaan hän voi menettää koko perheensä jos ei opi.

Minä en itse asiassa käsitä, kuinka teillä muilla on aikaa kinastella anoppinne kanssa jatkuvasti. Asutteko samassa asunnossa?
Kun on pitkät työmatkat, pitkät työpäivät, kotiaskareet, kaupankäynnit ja joskus pitäisi harrastuksistakin nauttia, niin missä välissä te anoppilassa laukkaatte kaiken aikaa!
Jos vapaa-aikaa löytyy, eikö ole oikeus ja kohtuus käyttää se oman mielenvirkistykseen eikä käydä anoppilassa vastahakoisesti. Omien lapsien kanssa ulkoilu tai pelkkä sohvalla löhöily on antoisampaa kuin harminaiheitten haaliminen.

Harrastatteko te sukuloimista muittenkin kuin anopin kanssa? Miten teillä aika riittää kaikkeen!
Minä en tapaa edes omia sisaruksiani kuin jonkun kerran vuodessa, heillä on omat menonsa, minulla omat. Joskus suorastaan ajattelee, että suku on hylännyt kokonaan, kun ei yhteyttä pidetä tämän enempää.

Eivätkö teidän appivanhempanne tee työtä elääkseen, vai ovatko jo eläkkeellä. Pitäähän heidänkin hoitaa arkiaskareensa. Eikö heillä ole harrastuksia tai ikäisiään tuttuja ja sukulaisia? Ei seuraavan sukupolven ole pakko olla seurustelu-upseereina vanhuksille, kyllä heidän pitää elää keskenään ja viihdyttää itseään muilla tavoilla kuin hyppyyttämällä miniäänsä.

Nyt en ihan tainnut ymmärtää tuota sinun kirjoitusta. Alkun oli ongelmana se että anoppi tuputtaa liikaa neuvojaan. Mutta sitten saakin sen kuvan että suurin ongelma on se että joudutte auttamaan häntä kun käytte siellä. Niinhän lasten tuleekin tehdä. Auttaa jos jomman kumman vanhemmat sitä tarvitsevat.
Mikä näitä muutamia nyku nuoria vaivaa. Olettko unohtaneet sen tärkeän asian elämässä. Kyllä vanhemmistaan tulee kantaa huolta ja auttaa heitä. Niihän hekin on aikanaan auttaneet omia vanhempiaan ja sitä edelliset sukupolvet sukupolvesta toiseen. Ei se ole mihinkään hävinny. Vaan ollaan niin itsekeskeisiä tänä päivänä. Älkää unotako sitä totuutta että itse olette vuorossa nopeammin kuin arvaattekaan. Perheen tulee huolehtia toisistaan. Ja perhe ei ole vain mies ja lapset.
Vai onko tämä taas pilakirjoitus , sillä vaikea uskoa että joku voi olla niin itsekäs että kieltää avun vanhemmilta

Hei!
Voisiko ajatella niin, että —-siis sullakin on ne omat virheet. Pieniä virheitä meistä kaikista löytyy. On kamala olla täydellinen - ei niin missään. Sanohan jonakin päivänä anopille, että huh huh ja huhu, että ahaa - niinkuin et mukamas halua käsittää tai vaikka että no- niin! Helpttiko - anna olla- onhan ne hienoja ihmisiä, mutta ei saa liikaa puuttua kenenkään yksityiselämäään.