1.1. Yleensä
Ilmari Salomies toistaa usein Suomen kirkon historiassaan ajatusta, että kristillisen kirkon historiassa kulkee aina opin ja organisaatioiden sekä muiden ulkonaisten puitteiden kehittymisen rinnalla ”hiljainen, ihmisten sydämiä uudistava Hengen herättävä vaikutus ”.
Suomen kirkon kannalta katsottuna herätyksen juuret johtavat 1600-luvun lopulla Saksassa syntyneeseen pietismiin. Pietismin vaikutuksesta luterilaisessa kirkossa näkökulma uskoon muuttui yhteisöllisestä yksilölliseen. Vielä puhdasoppisuuden aikana ajateltiin yleisesti, että kun kansa käy ahkerasti kirkossa eli osallistuu yhteisiin jumalanpalveluksiin sekä saa puhdasta kristinopin opetusta rippikoulussa ja kinkereillä, siitä seuraa, että ihmiset omaksuvat saamansa opetuksen, suhtautuvat siihen vakavasti ja toteuttavat sitä elämässään. Heistä tulee sekä oikeita kristittyjä että kunnon kansalaisia. Pietismin mukaan tämä ns. totena pitävä usko, pään tieto ei kuitenkaan riitä. Vasta ihmisen henkilökohtainen herääminen johtaa sydämen aitoon luottamukseen Herraan, ns. pelastavaan uskoon. Usko on henkilökohtainen asia, ei kollektiivinen tapa eikä teoreettista tietoa. Elävän uskon edellytyksenä on kyllä oikea tieto eli puhdas oppi, mutta se ei riitä. Tiedon tuli liittyä elävään henkilökohtaiseen tuntemiseen, ennen kuin se oli pelastavaa, elävää uskoa. Pelkkä opin totena pitäminen ja puhdasoppisuusintoilu aiheutti väärää uskon varmuutta ja turhia oppiriitoja. Pietismin vaikutuksesta seurakuntiin alkoi tulla kaksi joukkoa, hengellinen toimiva sisäpiiri ”ydin” ja maallistunut passiivinen ulkopiiri, johon kuuluvilla oli kyllä oikea luterilaisen opin mukainen tieto ja he olivat ulkonaisesti seurakunnan jäseniä. Lue lisää...
https://www.h-y.fi/94-1.-heratys-ja-heraaminen-uskonnollisina-kasitteina
Ilmari Salomies toistaa usein Suomen kirkon historiassaan ajatusta, että kristillisen kirkon historiassa kulkee aina opin ja organisaatioiden sekä muiden ulkonaisten puitteiden kehittymisen rinnalla ”hiljainen, ihmisten sydämiä uudistava Hengen herättävä vaikutus ”.
Suomen kirkon kannalta katsottuna herätyksen juuret johtavat 1600-luvun lopulla Saksassa syntyneeseen pietismiin. Pietismin vaikutuksesta luterilaisessa kirkossa näkökulma uskoon muuttui yhteisöllisestä yksilölliseen. Vielä puhdasoppisuuden aikana ajateltiin yleisesti, että kun kansa käy ahkerasti kirkossa eli osallistuu yhteisiin jumalanpalveluksiin sekä saa puhdasta kristinopin opetusta rippikoulussa ja kinkereillä, siitä seuraa, että ihmiset omaksuvat saamansa opetuksen, suhtautuvat siihen vakavasti ja toteuttavat sitä elämässään. Heistä tulee sekä oikeita kristittyjä että kunnon kansalaisia. Pietismin mukaan tämä ns. totena pitävä usko, pään tieto ei kuitenkaan riitä. Vasta ihmisen henkilökohtainen herääminen johtaa sydämen aitoon luottamukseen Herraan, ns. pelastavaan uskoon. Usko on henkilökohtainen asia, ei kollektiivinen tapa eikä teoreettista tietoa. Elävän uskon edellytyksenä on kyllä oikea tieto eli puhdas oppi, mutta se ei riitä. Tiedon tuli liittyä elävään henkilökohtaiseen tuntemiseen, ennen kuin se oli pelastavaa, elävää uskoa. Pelkkä opin totena pitäminen ja puhdasoppisuusintoilu aiheutti väärää uskon varmuutta ja turhia oppiriitoja. Pietismin vaikutuksesta seurakuntiin alkoi tulla kaksi joukkoa, hengellinen toimiva sisäpiiri ”ydin” ja maallistunut passiivinen ulkopiiri, johon kuuluvilla oli kyllä oikea luterilaisen opin mukainen tieto ja he olivat ulkonaisesti seurakunnan jäseniä. Lue lisää...
https://www.h-y.fi/94-1.-heratys-ja-heraaminen-uskonnollisina-kasitteina
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kun hän esim. eräässä saarnassaan puhuu oikeasta ja väärästä tiestä, hän sanoo, että Jumalan Hengelle on vierasta sen pohtiminen, mitä on oikea usko ja mistä sen saisi. ”Jumala ei käske ihmisiä pitämään huolta oikeasta uskosta, vaan käskee: ’Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, sinä ja sinun huoneesi’. Jumala ei käske tekemään selkoa uskosta, ei omasta eikä muiden, vaan Hän sanoo: Usko! Se on: älä järkeile, älä utele, vaan ala harjoittaa uskoa Kristukseen. Siinä sitten selkenee kaikki. Sama on parannuksen laita. Ei ole tehtävä selkoa siitä, mitä parannus on, miten sitä tehdään tai kuka tekee oikeaa parannusta ja kuka väärää, vaan on itse ryhdyttävä tekemään parannusta, pantava parannus harjoitukseen. Sama on laita kaikkiin käsiteisiin nähden, mitä Raamattu sisältää. Ihmisen järki on niin sokea, ettei se ikinä pysty tunkemaan sisälle Jumalan salaisuuksiin. Jumalan tiet ja tuomiot ovat käsittämättömät. Ne käsitetään vain siten, että pannaan harjoitukseen usko Jeesukseen Kristukseen. Silloin nähdään, kuinka vähän ihminen näkee, ymmärtää ja käsittää.”
Edellä mainitussa katkelmassa Malmivaara itse puhuu ihmisen heräämisestä ja parannuksesta (parannuksen tekemisestä) hänelle tyypillisellä tavalla tarkoittaen samaa asiaa. Hän ei usko, että Jumala toimisi ihmisiä herättäessään ja kasvattaessaan aina tietyn kaavan mukaan eli Malmivaara hylkää kaikki sitovat armonjärjestykset (ordo salutis, ”armon tikapuut”, niin kuin Paavo Ruotsalainen aikoinaan). Ei hän erottele myöskään sanoja herätys ja herääminen. Enemmän kuin sanaa herätysliike hän käyttää kuitenkin sanaa hengellinen liike. Erityisen mielellään hän käytti hänelle rakkaasta hengellisestä liikkeestä, heränneistä, sanaa ”herännyt kansa”. Malmivaara oikeastaan itse loi tämän sanan tai käsitteen.
Tietoa tarvitaan.