Kleemens Aleksandrialaisen kertomus armosta ja apostoli Johanneksesta:
”Kun Johannes tyrannin kuoltua oli palannut Patmoksen saaresta Efesoon, hän lähti kutsusta myös lähellä oleviin pakanojen asuttamiin paikkakuntiin, milloin asettaakseen piispoja, milloin järjestääkseen kokonaisia seurakuntia, milloin asettaakseen virkaan jonkun hengen osoittamista henkilöistä. Hän tuli myös Efeson läheisyydessä olevaan kaupunkiin, jonka nimenkin muutamat mainitsevat. Kun hän muuten oli virkistänyt veljiä, hän kääntyi piispan, seurakunnan johtajan, puoleen huomattuaan nuorukaisen, vartaloltaan kookkaan, ulkonäöltään kauniin ja sielultaan lämpimän, ja sanoi: ’Tämän uskon sinulle koko sydämestäni seurakunnan edessä ja Kristus todistajana.’ Kun piispa oli sitoutunut tähän ja luvannut kaikki, Johannes kertasi sanansa ja viittasi samoihin todistajiin.
Johannes palasi Efesoon, mutta piispa otti hänelle uskotun nuorukaisen taloonsa, kasvatti häntä, piti häntä silmällä, vaali häntä ja lopulta hän kastoi hänet. Sitten hän luopui suuremmasta huolenpidosta, koska oli antanut nuorukaiselle täydellisen suojeluskeinon, Herran sinetin. Mutta kun nuorukainen oli liian aikaisin päästetty vapauteen, muutamat samanikäiset, jotka olivat laiskureita, irstaita ja pahaan tottuneita, turmelivat hänet. Ensin he vetivät hänet puoleensa kalliilla pidoilla, sitten he ottivat hänet mukaansa kun he öisin lähtivät ryöstämään. Sitten he vaativat, että hän ottaisi osaa suurempiinkin hankkeisiin. Vähitellen hän tottui siihen. Voimakkaan luontonsa johdosta hän, ikään kuin kovasuinen ja vahva hevonen poikkesi oikealta tieltä, puri suitsiin ja luisui suurella vauhdilla hornaan. Hän heitti täydellisesti pelastuksen Jumalassa, hän ei ajatellut enää mitään vähäpätöistä; vaan hän tahtoi suoritettuaan jotakin suurta, koska hän kerran oli hukassa, kärsiä samaa kuin toisetkin. Hän otti heidät mukanaan ja muodosti rosvojoukkueen, oli toimelias rosvopäällikkö, väkivaltainen, verenhimoinen, julma.
Aika kului, ja jostakin sattuneesta syystä kutsuttiin taas Johannesta. Kun hän oli järjestänyt kaikki
muut asiat, joidenka vuoksi hän oli tullut, sanoi hän: ’No, piispa, anna minulle takaisin uskottu, se minkä minä ja Kristus uskoimme sinulle, johtamasi seurakunta todistajana.’ Piispa hämmästyi ja luuli, että häneltä tahdottiin kiristää rahaa, jota hän ei ollut saanut. Hän ei voinut uskoa, että oli puhe jostakin, mitä hänellä ei ollut, eikä voinut epäillä Johannesta. Mutta kun tämä sanoi: ’ Vaadin takaisin nuorukaista ja hänen sieluansa’, huokaisi vanhus syvästi ja sanoi purskahtaen itkuun: ’Hän on kuollut’ – ’Kuinka hän kuoli ja minkä kuoleman hän on saanut?’ – ’Hän on kuollut pois Jumalasta. Hän on käynyt huonoksi ja turmeltuneeksi, hänestä on, lyhyesti sanottu, tullut rosvo. Nyt hän on ottanut vuoren haltuunsa, kirkon asemesta, samanmielisten joukon kanssa.’ Apostoli repäisi vaatteensa ja suuresti voivotellen löi päätään ja sanoi: ’Oivallisen vartijan jätin veljeni sielulle. Antakaa minulle hevonen, ja joku ruvetkoon oppaaksi!’ Hän ratsasti ilman muuta pois seurakunnasta.
Mutta kun hän tuli oikeaan paikkaan, otti rosvojen etuvartio hänet vangiksi. Hän ei koettanut paeta eikä puolustautua vaan huusi: ’Siksi olen tullut, vie minut päällikkönne luo.’ Tämä ensin odotti häntä aseistettuna. Mutta kun hän tunsi Johanneksen lähestyvän, hävetti häntä ja hän pakeni. Mutta Johannes seurasi perässä, mikäli voimat sallivat, ja huusi: ’Miksi, lapsi, pakenet isääsi, aseetonta, ukkoa? Armahda minua, lapsi! Älä pelkää! Vielä sinulla on elämän toive. Teen Kristuksen edessä kerran tiliä sinusta. Jos on tarpeen, kärsin vapaaehtoisesti kuoleman sinun puolestasi, niin kuin Herra kärsi meidän puolestamme. Annan henkeni sinun puolestasi. Pysähdy! Usko minua: Kristus on lähettänyt minut.’ Tätä kuullessaan hän pysähtyi, ensin silmät alaspäin luotuina, ja sitten hän heitti aseet luotaan; hän vapisi ja itki katkerasti. Kun vanhus lähestyi nuorukaista, tämä syleili häntä, pyysi huokauksillaan anteeksi, mikäli voi, ja kyynelillä hän kasti itsensä toisen kerran, mutta oikean kätensä hän kätki. ’
Mutta vanhus meni takuuseen hänen puolestaan ja vannoi, että Vapahtajalta oli saanut hänelle anteeksiannon, rukoili häntä, lankesi polvilleen, suuteli hänen kättänsä, joka katumuksella oli puhdistettu, ja vei hänet takaisin seurakuntaan, rukoili hänen puolestaan runsailla rukouksilla, taisteli hänen kanssaan yhtämittaisella paastolla. Monenmoisilla lumoavilla sanoilla hän taivutti hänen mielensä, eikä, kuten kerrotaan, lähtenyt pois, ennen kuin hän oli jättänyt hänet seurakunnalle ja hänessä antanut sille suuren esimerkin todellisesta katumuksesta, suuren merkin uudesta syntymisestä, näkyväisen ylösnousemuksen voittomerkin.”
Eusebiuksen Kirkkohistoria, ([1937] 1997, 153-154) , suom. Ivar A. Heikel.
”Kun Johannes tyrannin kuoltua oli palannut Patmoksen saaresta Efesoon, hän lähti kutsusta myös lähellä oleviin pakanojen asuttamiin paikkakuntiin, milloin asettaakseen piispoja, milloin järjestääkseen kokonaisia seurakuntia, milloin asettaakseen virkaan jonkun hengen osoittamista henkilöistä. Hän tuli myös Efeson läheisyydessä olevaan kaupunkiin, jonka nimenkin muutamat mainitsevat. Kun hän muuten oli virkistänyt veljiä, hän kääntyi piispan, seurakunnan johtajan, puoleen huomattuaan nuorukaisen, vartaloltaan kookkaan, ulkonäöltään kauniin ja sielultaan lämpimän, ja sanoi: ’Tämän uskon sinulle koko sydämestäni seurakunnan edessä ja Kristus todistajana.’ Kun piispa oli sitoutunut tähän ja luvannut kaikki, Johannes kertasi sanansa ja viittasi samoihin todistajiin.
Johannes palasi Efesoon, mutta piispa otti hänelle uskotun nuorukaisen taloonsa, kasvatti häntä, piti häntä silmällä, vaali häntä ja lopulta hän kastoi hänet. Sitten hän luopui suuremmasta huolenpidosta, koska oli antanut nuorukaiselle täydellisen suojeluskeinon, Herran sinetin. Mutta kun nuorukainen oli liian aikaisin päästetty vapauteen, muutamat samanikäiset, jotka olivat laiskureita, irstaita ja pahaan tottuneita, turmelivat hänet. Ensin he vetivät hänet puoleensa kalliilla pidoilla, sitten he ottivat hänet mukaansa kun he öisin lähtivät ryöstämään. Sitten he vaativat, että hän ottaisi osaa suurempiinkin hankkeisiin. Vähitellen hän tottui siihen. Voimakkaan luontonsa johdosta hän, ikään kuin kovasuinen ja vahva hevonen poikkesi oikealta tieltä, puri suitsiin ja luisui suurella vauhdilla hornaan. Hän heitti täydellisesti pelastuksen Jumalassa, hän ei ajatellut enää mitään vähäpätöistä; vaan hän tahtoi suoritettuaan jotakin suurta, koska hän kerran oli hukassa, kärsiä samaa kuin toisetkin. Hän otti heidät mukanaan ja muodosti rosvojoukkueen, oli toimelias rosvopäällikkö, väkivaltainen, verenhimoinen, julma.
Aika kului, ja jostakin sattuneesta syystä kutsuttiin taas Johannesta. Kun hän oli järjestänyt kaikki
muut asiat, joidenka vuoksi hän oli tullut, sanoi hän: ’No, piispa, anna minulle takaisin uskottu, se minkä minä ja Kristus uskoimme sinulle, johtamasi seurakunta todistajana.’ Piispa hämmästyi ja luuli, että häneltä tahdottiin kiristää rahaa, jota hän ei ollut saanut. Hän ei voinut uskoa, että oli puhe jostakin, mitä hänellä ei ollut, eikä voinut epäillä Johannesta. Mutta kun tämä sanoi: ’ Vaadin takaisin nuorukaista ja hänen sieluansa’, huokaisi vanhus syvästi ja sanoi purskahtaen itkuun: ’Hän on kuollut’ – ’Kuinka hän kuoli ja minkä kuoleman hän on saanut?’ – ’Hän on kuollut pois Jumalasta. Hän on käynyt huonoksi ja turmeltuneeksi, hänestä on, lyhyesti sanottu, tullut rosvo. Nyt hän on ottanut vuoren haltuunsa, kirkon asemesta, samanmielisten joukon kanssa.’ Apostoli repäisi vaatteensa ja suuresti voivotellen löi päätään ja sanoi: ’Oivallisen vartijan jätin veljeni sielulle. Antakaa minulle hevonen, ja joku ruvetkoon oppaaksi!’ Hän ratsasti ilman muuta pois seurakunnasta.
Mutta kun hän tuli oikeaan paikkaan, otti rosvojen etuvartio hänet vangiksi. Hän ei koettanut paeta eikä puolustautua vaan huusi: ’Siksi olen tullut, vie minut päällikkönne luo.’ Tämä ensin odotti häntä aseistettuna. Mutta kun hän tunsi Johanneksen lähestyvän, hävetti häntä ja hän pakeni. Mutta Johannes seurasi perässä, mikäli voimat sallivat, ja huusi: ’Miksi, lapsi, pakenet isääsi, aseetonta, ukkoa? Armahda minua, lapsi! Älä pelkää! Vielä sinulla on elämän toive. Teen Kristuksen edessä kerran tiliä sinusta. Jos on tarpeen, kärsin vapaaehtoisesti kuoleman sinun puolestasi, niin kuin Herra kärsi meidän puolestamme. Annan henkeni sinun puolestasi. Pysähdy! Usko minua: Kristus on lähettänyt minut.’ Tätä kuullessaan hän pysähtyi, ensin silmät alaspäin luotuina, ja sitten hän heitti aseet luotaan; hän vapisi ja itki katkerasti. Kun vanhus lähestyi nuorukaista, tämä syleili häntä, pyysi huokauksillaan anteeksi, mikäli voi, ja kyynelillä hän kasti itsensä toisen kerran, mutta oikean kätensä hän kätki. ’
Mutta vanhus meni takuuseen hänen puolestaan ja vannoi, että Vapahtajalta oli saanut hänelle anteeksiannon, rukoili häntä, lankesi polvilleen, suuteli hänen kättänsä, joka katumuksella oli puhdistettu, ja vei hänet takaisin seurakuntaan, rukoili hänen puolestaan runsailla rukouksilla, taisteli hänen kanssaan yhtämittaisella paastolla. Monenmoisilla lumoavilla sanoilla hän taivutti hänen mielensä, eikä, kuten kerrotaan, lähtenyt pois, ennen kuin hän oli jättänyt hänet seurakunnalle ja hänessä antanut sille suuren esimerkin todellisesta katumuksesta, suuren merkin uudesta syntymisestä, näkyväisen ylösnousemuksen voittomerkin.”
Eusebiuksen Kirkkohistoria, ([1937] 1997, 153-154) , suom. Ivar A. Heikel.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miten kaunis kertomus!
Milloinkohan näemme myös piispa Jozefin lyllertämässä harhateille ajautuneen perässä? Huutelemassa vaikka huonollakin suomella, että "älä pelkää" ja "armahda minua, lapsi".
Johanneksesta me kaikki voisimme todellakin ottaa oppia. Kristuksen koulussa "Boanerges" -Johanneksesta (eli "ukkosenjylinän" pojasta) kouliutui "rakkauden apostoli". Mutta Jeesuksen seuraajia on monenlaisia, kuten on tehtäviä ja lahjojakin. Johanneksen veli Jaakob sai Herralta erilaisen tehtävän ja koki erilaisen kohtalon. Johannes ei ollut myöskään "Keefas", vaan hän odotti, että Pietari menisi ensimmäisenä sisään tyhjään hautaan. Myös piispa Józefilla on omat, Herran antamat lahjansa.
Mutta niinhän se on, että Herra toivoo meidän kaikkien toimivan oman elämämme eri osa-alueilla pyhän apostolinsa lailla!
Lämmin kiitos kirkkohistorian kertauksesta. Tässä on meille (kaikille) miettimisen ja itsetutkiskelun aihe. Olemme liian usein valmiit tuomitsemaan ja jättämään "eksyneet" ihmiset oman onnensa nojaan. Johannes antoi meille esimerkin, josta raamatussakin kerrotaan: hän oli Jeesuksen kaltainen Hyvä Paimen.
tietääkseni piispa Jozef Wrobelin rakkain lahja on hänen saamansa friteerausmasiina! Se on siis kone, jossa upporasvassa paistetaan kypsiksi hänen herkkuruokansa ranskanperunat ja muut upporasvaherkut. Tämä on aivan totta, monessa haastattelussa kerrottua! Kun häneltä tiedustellaan lempiruokaa, miehekäs vastaus kuuluu: "ranskanpotut". Tietenkään hän ei itse osaa käyttää kyseistä upporasvakeitintä, vaan sen käyttämiseen tilataan nunnapartio paikalle.
Sinä käyt poistamassa ne viestit, jotka paljastavat henkilöllisyytesi. Kaikille tätä palstaa seuraaville alkaa olla jo ihan sama, vaikka kirjoittaisit tänne omalla nimelläsi.
Voit edelleenkin vastata, rakas lähimmäiseni, niihin kysymyksiin, mitä olen esittänyt aiemmassa avauksessani.
Voi hyvin.
Mielestäni tämä on kyllä tavattoman sympaattista :)