En halua kuolla, en vain tahdo elää

Ajatukset itsestäni ja elämisestä ovat täyttäneet mieleni. Tuntuu että seinät kaatuvat päälle ja henki ei kulje. Kävelen kohti koulun vessaa niin rauhallisena kuin tässä tilanteessa on mahdollista, mutta päällepäin mitään erikoista ei näy. Muut eivät edes tunnu huomaavan minua, niinkuin eivät koskaan aikasemmin ole huomanneetkaan.
Tänäänkin oli yksi niistä päivistä, kun en vain tahtoisi elää. Tää maailma tuntuu aivan liian ahdistavalta kaikkine vääryytenseä. Kukaan ei tunnu tajuavan muo, vaikka yrittäisivätkin. Tuntuu että kukaan ei edes välittäisi. Vaikka oponikin eilen lupasi jutella kanssani tänään, ei hän tuntunut muistavan minun olevan olemassakaan.
Tää kaikki tiataa olla lähtöisin jo ennen 1. luokkaa alkaneesta kiusaamisesta. Parin vuoden ajan mut hakattiin vähintään viikottain, ja vain kerran se huomattiin. Sen jälkeen sain olla rauhassa, toisaalta kaipasin jonkin verran ystäviä. Neljännellä multa vietiin tavaroita ja kiusattiin netissä. Sitten jotain tapahtuikin, ja ystävystyin kiusaajieni kanssa. Siitä alkoi parin vuoden onnellinen jakso elämässäni, kun koin olevani arvostettu ja haluttu. Ei sitä kumminkaan sen kauempaa kestänyt, kun seitsemännellä luokalla minut jätettiin taas ulkopuolelle. Siitä lähtien olen vain tuntenut halveksivat katseet selässäni ja kuullut kuiskuttelua ohimennessäni, mutta kuitenkin olen pieneksi tuekseni saanut kaksi aivan mahtavaa ystävää.
Nyt tämän parin vuoden aikana kun oon fundeerannut tätä kaikkea, oon tajunnu kaikkea mitä ennen en olisi ajatellutkaan. Se miten mulle puhuttiin silloin 4-6 luokillakin, oli halveksivaa ja alentavaa. Muo ei oikeasti arvostettu yhtään, olin sinisilmäinen ja en tajunnut vaikka joku haukkui minua suoraan päin naamaa.
Nyt nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet tuskallisinta aikaa elämässäni. Olen (tai ainakin olin) yksi luokkamme parhaimpia oppilaita, mutta nykyään se aiheuttaa minulle vain paineita ja jatkuvaa stressiä. En enää nauti asioista mitkä ennen olivat minulle henki ja elämä. Jokainen pienikin ponnistus on minulle liian raskasta, oli se sitten läksyjen tekeminen tai hampaiden harjaus.
Tanssin 6 kertaa viikossa, käyn kuvataidekoulua ja isoskoulutusta. Käyn 9. luokkaa, ja suuntana olisi lukio. Musta tuntuu, että mulla ei ole yhtäännaikaa rentoutua. Oon aina puhki palanut, ja mut silti laitetaan aina tekemään jotain. Joskus kyllä piristyn ja jaksan muutaman päivän ajan tehdä asioita joita en muuten pysty, esimerkiksi siivoamaan huoneeni tai laittamaan tiskit. Muuten minulle pelkkä nojatuolista nouseminenkin voi olla tunnin ponnistelu kun en jaksa edes nostaa kättä, ainut jotai pystyn tekemään on vain itkeminen. Ja tuntuu että itkenkin nykyään jatkuvasti. Kuten eilen matikantunnilla ja bussissa, saatan joskus vain syödessäni purskahtaa itkuun. Vaikka yritän pidätellä ahdistustani ja surua pääni sisällä, se ei onnistu, vaan purkautuu väkisinkin ulos.
Tätä kaikkea vielä lisää oma viiltely, joka hetkeksi tuo helpotusta, mutta ajan kuluttua vain pahentaa oloa. Viiltelen reisiäni, sillä ne ovat paikat joita harvemmin esittelen muille. Olen aiemmin onnistunut välttelemään mm. koulu-uinteja, mutta nyt keväällä ne ovat edessä, ja pakollisia. Joskus koulussakin minulle tulee olo että olisi pakko saada antaa terän tuhota ihoani, mutta silloin tyydyn vain itseni hakkaamiseen ja raapimiseen vessassa, sillä sitä ei huomaa.
Lähes päivittäisiä ajatuksiani on erilaiset itsemurhaan liittyvät asiat, jotka ovat toteutustapojen suunnittelua, ajankohtia, seuraamuksia ja sitä mitä muille selittäisin. Minua kumminkin pelottaa kuolema, sillä en haluaisi lopullisesti lopettaa elämääni, haluaisin vain päästä eroon tästä tuskasta joka painaa selkääni jokaikisenä päivänä. Jos näin edes voi sanoa, minua kaduttaa se että synnyin. Olen luonteeltanikin sellainen, että minun on vaikea luottaa ihmisiin, ja kun luotan, tulen katumaan sitä. En osaa pitää ihmissuhteista kiinni, ja minua pelottaa sitoutuminen. Olen sisäänpäinsuuntautunut, ja minun on myös vaikea ylipäätänsä tutustua ihmisiin. En usko että tulisin pärjäämään elämässä tällaisena kuin olen, tämä vain pahentaa oloani päivä päivältä. Olen suunnitellut päättäväni tämän kaiken neljän vuoden päästä, jolloin olisin saanut jo hieman makua aikuiselämästä.
Tähän kaikkeen vielä päälle se, että tunnen olevani etäinen perheeseenikin. Tuntuu että he tietävät enemmän ystävästäni kuin minusta, en kerro heille juurikaan mitään asioistani. Minusta tuntuu että he eivät edes huomaa sitä että olen aina alakuloinen ja itsetuhoinen. Tuntuu että heitä ei edes kiinnostaisi. Sen takia muo ahistaa olla kotona. Oon kerran ottanut hatkat täältä, kylläkin palasin seuraavana päivänä. Se oli maanantai, kun lähdin, mutta he eivät edes huomanneet sitä.

Olen hakenut terveydenhoitajalta apua ystäväni kannustamana tähän, jota yritän teillekin selittää. Silloinkin tätä kaikkea vain vähäteltiin. Tilanne on vuodessa pahentunut, ja paljon. Tahtoisin saada apua, mutta tuntuu että kukaan ei edes kuuntelesi.