Venäjän aiheuttamaa uhkaa ei pidä vähätellä
Suomen kansalaisena, tulevaisuuteni eteen työtä tekevänä ja toisen polven evakkona minulla on ennenkokemattoman kalsea tunne. Kalsea tunne on sekoitus hämmennystä, pelkoa, avuttomuutta, turhautumista – ahdistustakin.
Syy on se, ettei Venäjän päivä päivältä konkreettisemmaksi käyvää uhkaa oteta tosissaan. Sitä hyssytellään ja vähätellään, jos ei satu kuulumaan sylki roiskuen uhoavien ryhmään.
Suomella ei ole selkeää linjaa, johon kansalainen voisi tukeutua, tai johtajaa, jonka sanomisiin voisi luottaa. Kolhiudutaan ajopuuna, meriselityksenä "EU:n linjassa pysyminen".
Naapurilla on neljällä alueella käynnissä yli 60 000 sotilaan manööverit maalla, merellä, ilmassa, tietokeskuksissa ja ohjussiilojen katveessa. Suomen rauhanajan koko miesvahvuus on 30 000. Eikö todellakaan ole uhkaa tai akuuttia päätöksenteon ja ennakoivan suojautumisen tarvetta?
Suomella on 1 300 kilometrin maaraja Venäjän kanssa. Tällaista ei ole millään toisella Euroopan unionin jäsenmaalla, mikä asettaa meidät erikoisasemaan.
Nato-jäsenyyden välttämättömyys ja siihen liittyvät faktat eivät millään selvitystyöllä tai äänestäjien miellyttämiseksi esiin nostetulla kansanäänestyksellä muutu miksikään. Tarvitaan johtajuutta ja toimenpiteitä.
Samanlaisen kotia ja rauhallista elämää uhanneen hyytävän tapahtuman koin pikkupoikana vuonna 1961. Kansakoulunopettajavanhempani purkivat kuolemanvakavina jodiannoksia paketeista koillislappilaisessa kotikylässämme Aapajärvellä. Annokset oli tarkoitus jakaa heti käskyn kuuluttua koululta kyläläisille. Syy oli Neuvostoliiton Novaja Zemljan historian siihen asti suurimman, 50 megatonnin jättiatomipommin räjäytyksestä uhkana ollut saastelaskeuma.
Nyt tiedän, miltä vanhemmistani aikoinaan tuntui. Silloin sentään tehtiin se, mitä voitiin. Maata johdettiin, ja saloseuduilla kyläpäälliköt ottivat vastuun ja toimivat niillä resursseilla, mitä oli. Huolenpidolla, päättäväisyydellä ja selkeällä toiminnalla rakennettiin luottamusta, vaikka se ei pelkoa täysin poistanutkaan.
Nykytilanteesta on yksinkertaisesti leikki niin kaukana, että tosiasiat on myönnettävä ja johtajuus on löydyttävä tai otettava.
Miksi ihmeessä pitää jatkaa näin, kun ratkaisujakin on?
Juha Wiskari
tietokirjailija, Somero
hs
Suomen kansalaisena, tulevaisuuteni eteen työtä tekevänä ja toisen polven evakkona minulla on ennenkokemattoman kalsea tunne. Kalsea tunne on sekoitus hämmennystä, pelkoa, avuttomuutta, turhautumista – ahdistustakin.
Syy on se, ettei Venäjän päivä päivältä konkreettisemmaksi käyvää uhkaa oteta tosissaan. Sitä hyssytellään ja vähätellään, jos ei satu kuulumaan sylki roiskuen uhoavien ryhmään.
Suomella ei ole selkeää linjaa, johon kansalainen voisi tukeutua, tai johtajaa, jonka sanomisiin voisi luottaa. Kolhiudutaan ajopuuna, meriselityksenä "EU:n linjassa pysyminen".
Naapurilla on neljällä alueella käynnissä yli 60 000 sotilaan manööverit maalla, merellä, ilmassa, tietokeskuksissa ja ohjussiilojen katveessa. Suomen rauhanajan koko miesvahvuus on 30 000. Eikö todellakaan ole uhkaa tai akuuttia päätöksenteon ja ennakoivan suojautumisen tarvetta?
Suomella on 1 300 kilometrin maaraja Venäjän kanssa. Tällaista ei ole millään toisella Euroopan unionin jäsenmaalla, mikä asettaa meidät erikoisasemaan.
Nato-jäsenyyden välttämättömyys ja siihen liittyvät faktat eivät millään selvitystyöllä tai äänestäjien miellyttämiseksi esiin nostetulla kansanäänestyksellä muutu miksikään. Tarvitaan johtajuutta ja toimenpiteitä.
Samanlaisen kotia ja rauhallista elämää uhanneen hyytävän tapahtuman koin pikkupoikana vuonna 1961. Kansakoulunopettajavanhempani purkivat kuolemanvakavina jodiannoksia paketeista koillislappilaisessa kotikylässämme Aapajärvellä. Annokset oli tarkoitus jakaa heti käskyn kuuluttua koululta kyläläisille. Syy oli Neuvostoliiton Novaja Zemljan historian siihen asti suurimman, 50 megatonnin jättiatomipommin räjäytyksestä uhkana ollut saastelaskeuma.
Nyt tiedän, miltä vanhemmistani aikoinaan tuntui. Silloin sentään tehtiin se, mitä voitiin. Maata johdettiin, ja saloseuduilla kyläpäälliköt ottivat vastuun ja toimivat niillä resursseilla, mitä oli. Huolenpidolla, päättäväisyydellä ja selkeällä toiminnalla rakennettiin luottamusta, vaikka se ei pelkoa täysin poistanutkaan.
Nykytilanteesta on yksinkertaisesti leikki niin kaukana, että tosiasiat on myönnettävä ja johtajuus on löydyttävä tai otettava.
Miksi ihmeessä pitää jatkaa näin, kun ratkaisujakin on?
Juha Wiskari
tietokirjailija, Somero
hs
Vastaukset 9
Vanhimmat
Uhkaa ei tosiaan pidä vähätellä.
Joo, ei Venäjää kannata uhata. Onneksi Venäjän uhkaajat, Stubb ja Haglund, siirretään pian sivuun ministerinpalleilta tavallisiksi rivikansanedustajiksi ja heidän uhkapuheensa Venäjää vastaan menettää merkityksensä ja turvallisuutemme lisääntyy selvästi.
Joo, ei Länttä kannata uhata. Onneksi Lännen uhkaajat, trollit a muut siirretään pian sivuun ja heidän uhkapuheensa Länttä vastaan menettää merkityksensä ja turvallisuutemme lisääntyy selvästi.
Natoon heti
Totta,kun vaalit on ohi palaa rauha maahan. Natoon liittyminen uhkaa niin kauan kuin nämä nykyiset hullut päättäjät on vallassa.
Onneksi vaalien jälkeen tehdään heti Nato selvitys ja puolustus yhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy.
Niinpä. Sitten yhdessä tiivistetään yhteistyötä vapaan lännen kanssa.
Näin ainakin siihen saakka kunnes järki idässä voittaa KGB-tyrannin lietsoman kansallis- ja sotakiihkon.
On parasta olla varuillaan Venäjän suuntaan.
Puheet voivat kääntyä teoiksi.
Lisäksi näkyy Suomessa olevan pieni joukko maanpettureita, jotka ajavat Venäjän asiaa tälläkin palstalla.
Natoon
Niet Natoon.Haglund ja Stubb kannattajineen ovat kadottaneet kosketuksen todellisuuteen ja panikoivat hätääntyneinä sanomisiensa kanssa aivan kuten
sotakiihoittuneet natovinkulat täällä.Uhkaa luodaan ja uhotaan pölvästimäisellä
riemulla! -Aika heppoista,eiks je?