Oma tarinani alkoi 6 vuotta sitten. Olin onnellinen nuori, kenellä oli paljon kavereita ja nautin elämästäni kunnes eräänä päivänä sain tietää että hyvä ystäväni hautoo itsemurhaa. Miespuolinen ja ikää 20 vuotta, naisasiat menneet huonosti jne. Annoin kaiken tukeni hänelle, yritin tukea häntä niin kovasti onnistumatta,että itselleni tuli samanlaisia suunnitelmia.
Seuraavat neljä vuotta itsemurha pyöri mielessäni ja minun oli paha olla. Perheemme koira kuoli pari päivää ennen jouluaattoa ja siitä lähti minun alamäkeni lopullisesti. Enää oli mielessä vain yksi ratkaisu, kuolema.
Jaksoin kuitenkin melkein vuoden kunnes silloinen poikaystäväni jätti minut (luojan kiitos!). Minun oli paha olla kotona, halusin oman asunnon, omaa rauhaa mutta rahat eivät riittäneet. Kun en sanut lainaa, menin kotiin ja lääkekaapille ja vedin kaiken maailman unilääkkeitä ja verenohennuslääkkeitä. Soitin veljelleni joka on maailman paras ystäväni ja hän huomasi jonkin (!) olevan pielessä kun nauroin ja itkin samaa aikaan. Itselläni ei muistikuvia ole ennen kuin sairaallassa. Siellä minä istuin lääketokkurassa ja paita verellä ja selitin innoissani lääkärille elämäntarinaani. Välillä nukahtelin ja ihmettelin minuun kiinnitettyjä johtoja. Huvittavaa jälkeenpäin ajatellen.
Kotiintulo oli kauheaa. Kaikki vain itkivät ja halasivat minua. Tuntui pahalta kun oli tuottanut muille niin paljon pahaa mieltä. Toipuminen vei aikaa...
Sain kuukauden sisällä rahat kasaan, jotta voin muuttaa omaan asuntoon. Kukaan ei minua kotoa pois halunnut päästää siinä pelossa että teen taas itselleni jotain, mutta minä olin toista mieltä.
Muutin omaan asuntoon. Hoidin kaiken itse, sillä vanhempani osoittivat minulle mieltä, jotta en lähtisi. Nykyään olen melkein 21-vuotias, omassa asunnossa asuva, unelma-ammattiin opiskeleva ja ihanan poikaystävän omaava nuori tyttö. Olen elänyt täysillä viimeiset pari vuotta, juhlinut, matkustanut, toteuttanut unelmia. Rakastin sinkkuna olemista ja tiesin sen oikean tulevan kohdalle hakematta! Ja niin sinä kävi... Tai ainakin toivon hänen olevan se oikea! =)
Joskus minulle tulee vielä masennuskohtauksia, mutta ne kestävät yleensä sen 3 tuntia, jonka ajan minä itken täysillä. Hoitona siihen minulla on rakastava poikaystävä joska halaa minua koko sen kolme tuntia ja yrittää muuttaa puheenaiheeni siinä myös onnistuen!
Minulla on ikuisena muistona tästä kaikesta jäljet ranteessa ja lääkefobia. Ennemmin kärsin kuumeesta kuin otan tabletin!
Tsemppiä kaikille! Elämä hymyilee!
Seuraavat neljä vuotta itsemurha pyöri mielessäni ja minun oli paha olla. Perheemme koira kuoli pari päivää ennen jouluaattoa ja siitä lähti minun alamäkeni lopullisesti. Enää oli mielessä vain yksi ratkaisu, kuolema.
Jaksoin kuitenkin melkein vuoden kunnes silloinen poikaystäväni jätti minut (luojan kiitos!). Minun oli paha olla kotona, halusin oman asunnon, omaa rauhaa mutta rahat eivät riittäneet. Kun en sanut lainaa, menin kotiin ja lääkekaapille ja vedin kaiken maailman unilääkkeitä ja verenohennuslääkkeitä. Soitin veljelleni joka on maailman paras ystäväni ja hän huomasi jonkin (!) olevan pielessä kun nauroin ja itkin samaa aikaan. Itselläni ei muistikuvia ole ennen kuin sairaallassa. Siellä minä istuin lääketokkurassa ja paita verellä ja selitin innoissani lääkärille elämäntarinaani. Välillä nukahtelin ja ihmettelin minuun kiinnitettyjä johtoja. Huvittavaa jälkeenpäin ajatellen.
Kotiintulo oli kauheaa. Kaikki vain itkivät ja halasivat minua. Tuntui pahalta kun oli tuottanut muille niin paljon pahaa mieltä. Toipuminen vei aikaa...
Sain kuukauden sisällä rahat kasaan, jotta voin muuttaa omaan asuntoon. Kukaan ei minua kotoa pois halunnut päästää siinä pelossa että teen taas itselleni jotain, mutta minä olin toista mieltä.
Muutin omaan asuntoon. Hoidin kaiken itse, sillä vanhempani osoittivat minulle mieltä, jotta en lähtisi. Nykyään olen melkein 21-vuotias, omassa asunnossa asuva, unelma-ammattiin opiskeleva ja ihanan poikaystävän omaava nuori tyttö. Olen elänyt täysillä viimeiset pari vuotta, juhlinut, matkustanut, toteuttanut unelmia. Rakastin sinkkuna olemista ja tiesin sen oikean tulevan kohdalle hakematta! Ja niin sinä kävi... Tai ainakin toivon hänen olevan se oikea! =)
Joskus minulle tulee vielä masennuskohtauksia, mutta ne kestävät yleensä sen 3 tuntia, jonka ajan minä itken täysillä. Hoitona siihen minulla on rakastava poikaystävä joska halaa minua koko sen kolme tuntia ja yrittää muuttaa puheenaiheeni siinä myös onnistuen!
Minulla on ikuisena muistona tästä kaikesta jäljet ranteessa ja lääkefobia. Ennemmin kärsin kuumeesta kuin otan tabletin!
Tsemppiä kaikille! Elämä hymyilee!
Vastaukset 2
Vanhimmat
On aina kiva lukea, kun joku kirjoittaa myös onnistumisesta.Olisikin hyvä, jos myös ne jotka ovat selviytyneet masennuksesta, paniikkihäiriöstä tms. tulisivat kertomaan myös siitä.
Hienoa, että olet selvinnyt, ja elämä hymyilee! Viettäkää yhdessä mukava joulu!