Mikä hyvää helluntailaisuudessa?

Pari asiaa tahdon sanon, vaikka en enää käy 'aktiivisesti helluntailaispiireissä'.

Tulin uskoon 70-luvulla ja aloin käydä paikallisessa helluntaiseurakunnassa, koska koin, että sain siellä tavata 'oikeasti uskoon tulleita' nuoria. Ilmapiiri oli (vielä jälkeenkin päin muistellessa) lämmin ja koimme keskenämme yhteyttä. Jotkut armolahjatkin toimivat.

Sitten alkoi tulla riitoja; ei meidän nuorten väleihin, vaan vanhemman väen kesken. Niitä en tahdo tässä yksilöidä, mutta ns. Toronton herätyksen (?) aikoihin alkoi meidän seurakunta ja monet muutkin helluntaiseurakunnat rakoilla liitoksissaan. Yhteys katosi, riidat syvenivät ja monet uskovaiset joutuivat sellaisen hengen valtaan, että käyttäytyivät uskovaiselle sopimattomalla tavalla. Moni seurakunta jakautui ja hajosi tuon herätyksen seurauksena. Sitä seurasi vielä ns. Lakelandin herätys (?) joka oli edellisen jatkumoa.

Tuolloin olin jo aikuinen reilu 4-kymppinen mies ja irtauduin seurakunnan toiminnasta eikä omatuntoni salli minun neuvovan ketään noihin porukoihin liittymään.

Koska uskovaisten yhteiset kokoontumiset ovat kuitenkin tärkeitä ja siihen Raamattu meitä kehottaa, niin oma neuvoni on, että pidät paikkakuntasi uskovaisiin yhteyttä ja kokoonnutte yhteen. Olkaa uskollisia Jeesukselle, seuratkaa häntä ja todistakoon elämänne yhtäpitävästi sanojenne kanssa, että olette kaidan tien kulkijoita. Näin olen uskonveljien ja -sisarten kanssa tehnyt omalla paikkakunnallani jo monia vuosia. Ja tämä toimii ihan samoin kuin alkuseurakunnankin aikana.

Ei mikään helluntaiseurakunnassa vetänyt minua puoleensa.
Helluntaiseurakunta oli minulle luotaan työntävä yhteisö.
Jumala veti minua luokseen Jeesuksen Kristuksen kautta.
Jeesuksen kautta Jumala vei minut helluntaiseurakuntaan.

Nimim. NÄinOlenKokenut jakoi oman tarinansa ja arvelen, ettei se ole mitenkään harvinainen. Helluntailaisuus elää tällä hetkellä melkoista murroskautta, liike on jakaantunut moniin erillisiin yhteisöihin ja äärikarismaattisuus vaikuttaa huomattavan paljon. Monet tuttavani ovat lähteneet helluntaikirkosta.

Uskoon tullut nuori päätyy useimmiten siihen yhteisöön, jonka henkilön tai toiminnan kautta hän tulee uskoon. Vasta ajan kanssa hän saattaa joutua kokemaan sellaista epäraittiutta, johon hän ei voi omantuntonsa kanssa sitoutua. Hyvin usein helluntailaisuuteen vetää iloisuus, vapaan tuntuinen ilmapiiri ja samanikäisten seura.

NäinOlenKokenut kirjoitti, että "monet uskovaiset joutuivat sellaisen hengen valtaan, että käyttäytyivät uskovaiselle sopimattomalla tavalla." Itse olen kokenut samalla tavalla, Hengen vapaus on muuttunut monin tavoin lihan vapaudeksi. Siitä on seurannut riitaisuutta. Helluntailaisuudesta lähtevä saattaa kokea yksinäisyyttä, silä aina ei käy niin hyvin kuin NäinOlenKokeneelle - uskovien yhteys on kuitenkin niin tärkeä, että meidän on hyvä käydä erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa ja samalla voimem rukoilla, että Taivaan Isä johdaittaisi meitä niin, että saisimem kokea todellista veljien ja sisarien välistä uskon yhteyttä.

Aika varottavia kuvauksia helluntailaisuudesta... Asioissa on kai kuitenkin suuria paikkakuntakohtaisia eroja. Taivaan Isän johdatusta rukoilenkin nyt, jotta löytäisin elämääni uskovia sisaria ja veljiä. Oma ujouteni kyllä myös osaltaan estää tällaisia kohtaamisia. Sitten pelkään myös sitä, etten itse kykene erottamaan todellista uskon yhteyttä siitä turhamaisesta tai valheellisesta "yhteydestä", josta niin paljon varoitellaan!

NäinOlenKokenut ja MoniOnLähtenyt, kiitos asiallisista kommenteista. Lähdin minäkin pitkän kipuilua jälkeen pienestä helluntaiseurakunnasta. Olin helluntaipiireissä ollut koko ikäni. Sinne juurtunut. Lapsuudessa ja nuoruudessa suht terveessä seurakunnassa ollut. Sitten tilanne meni siihen, että oli pakko siirtyä pois. Oman terveyteni takia. Toki irrottautuminen teki kipeää, mutta koen nyt itseni vapaaksi ja iloisemmaksi.

En ole todellakaan uskosta luopunut. Minulla on uskovia ystäviä, joiden kanssa rakennamme yhteisestä uskosta. Olen vaan luopunut helluntailaisuudesta ja haluan ottaa siihen välimatkaa. Ehkä jonain päivänä uskallan taas mennä johonkin helluntaiseurakuntaan tai Isoon Kirjaan. Varmaan vielä jossain on ihan terveitä seurakuntia...

Tulin vilkaisemaan oliko aloitukseen tullut muita vastauksia kuin minkä itse kirjoitin. Iloisesti yllätyin monesta hyvästä vastauksesta, Toivon, että niistä on apua aloittajalle ja muillekin samoja kysymyksiä mahdollisesti pohtiville.

Jotain vielä tahdon kirjoittaa jatkoksi tuonne aikaisempaan. Hengellinen elämäni oli täynnä opittuja kliseitä ja uskonnollisia tapoja, se kulki samoja totuttuja uria kuin juna kiskoilla. Seurakunnassa oli paljon toimintaa, mutta vähän elämän sykettä. Rukoilin armoa Jumalalta; tahdoin päästä häntä lähemmäksi ja tuntea hänet paremmin.

Jumala kuuli rukouksen ja kaikki alkoi muuttua siitä, kun ajoin erään kesämökin pihalle työtehtävissä. Siellä oli kaksi naista, joita en tuntenut. Vaihdoin heidän kanssaan muutaman sanan ja yllättäen toinen naisista kysyi: "Saammeko rukoilla puolestasi?" Olin aika yllättynyt kysymyksestä, mutta tietysti se minulle sopi. En edes tiedä oliko se raamatullista, mitä nainen sanoi minulle, mutta hän sanoi yhden virkkeen: "Herra antaa sinulle uuden armon." Sanat koskettivat sisimpääni ja ajattelin mielessäni, että "sitä minä Herra tarvitsen". Sitten lähdin pihalta, mutta pian elämässäni alkoi tapahtumaan. Useat Jumalan Sanan lupaukset alkoivat puhuttelemaan minua. Ensimmäinen oli tämä: "Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä". Se oli ihmeellistä. Uskoin -itseasiassa tunsin ja tiesin- että Hänen Henkensä asui sisimmässäni. Hän oli aivan lähellä. "Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti". Olin haltioissani ja sydämeni lauloi. "Jolla Poika on, sillä on elämä". Totisesti minulla oli elämä. Oli kuin olisin palannut nuoruuteni päiviin. Sydämessäni soivat Jumalan sanat: "Minä muistan sinun nuoruutesi armauden". Hän ei ollut minua unohtanut eikä jättänyt erämaahan.

Tästä oli seurauksia. Huomasin, kuinka arvosteleva ja tuomitseva olin ollut, mutta katkeruuden ja tuomion henki sulivat sydämestä; tunsin Lunastajani elävän, asuvan sydämessäni ja olevan joka hetki kanssani. Jumala johdatti matkani varrelle uskovaisia. Toiset heistä käyvät kotikokouksissa, mutta myös jossain paikallisessa seurakunnassa. Jotkut kokoontuvat vain kodeissa. Joka tapauksessa on tärkeää, että uskovat eivät luovu keskinäisestä yhteyden pidosta.

Jeesus asuu jokaisen omansa sydämessä. "Kristus teissä on kirkkauden toivo",

Hmm. Mielenkiintoisia kannanottoja, kokemuksia ja näkemyksiä helluntailaisuudesta, mutta aika laimeaa on kiinnostus aloituksen asiaa kohtaan. Minusta tuntuu, että helluntailaisuus on paitsi hajonnut moniin osiin niin myös tullut lähelle tiensä päätä.

Sanoisin vielä sellaisesta asiasta, että kun meitä ihmisiä on NIIN monenlaisia luonteita, niin ettemme heti jonkun "uskovan" tavattuamme yleistäisi että "siellä seurakunnassa on sitten niin / kummallista väkeä / huippuiloisia/ eriseuraisia/ karismaattisia/ rakastavia/ nurjamielisiä kaikki, kun SIELLÄHÄN VOI KÄYDÄ NIIN MONENLAISIA ihmisiä; eikä kaikki edes välttämättä uskossa.

Sinun täytyy lukea itse Raamatusta mitä se kertoo, mikä on sen sanoma ja mielellään jos löytäisit pitempään uskossa olleen ( luotetun) uskovan, joka voisi opastaa sinua lisää ja jonka elämästä näet pyhää pelkoa ja nöyryyttä Jumalaa kohtaan. Hän olisi kasvussaan sinua vähän edellä, ja voisi pahimmat kompastumiset ja karikot sinulta estää. Tai ainakin AUTTAA sinua niissä...

Voit tavata jonkun joka sanoo "olevansa uskossa" ja joka on täynnä iloa ja laulaa lauluja Jeesuksesta vaikka ylistyskuorossa, MUTTA, hän ei näe mitään väliä sillä vaikka käy välillä bailaamassa kavereiden kanssa ja pukeutuu paljastavasti ja esittelee itseään eikä Jeesusta, joka pitäisi olla hänen pelastajansa synnistä!

Siis, jos joku ei ole vielä nähnyt tarpeelliseksi kääntää selkäänsä maailmalliselle menolle, älä ota sellaista "esikuvaksi" kun haluat tutustua johonkin seurakuntaan! "Heidän elämästään tunnette heidät."

Jos se "hedelmä" ei kerro synnin ja väärän hylkäämisestä, parannuksenteosta, Jumalan Sanan rakastamisesta, elämän puhtaudesta, esim. pahanpuhumisen loppumisesta, lähimmäisenrakkaudesta, niin rukoile hänen puolestaan mutta älä mene hänen neuvonsa mukaan. Jumala kyllä johdattaa sinua kun olet rehellinen ja rukoillen kuljet, viisautta pyydät.

Seurakunnissa on näin "loppuaikoina" monenlaisia kiistoja kaikenlaisista pikkuasioista enimmäkseen. Ihmiset loukkaantuvat herkästi, vaikka pitäisi katsoa mieluummin armollisten lasien läpi toisia tien vaeltajia. Miksi minun pitäisi nostaa heti "karvani" jonkun sisaren tai veljen sanomisista; onhan hän yhtä heikko pahimmassa tapauksessa kuin itsekin olen? Eikö hän voisi erehtyä minun suhteeni ja sanoa jotain väärää? Sanonko itse joskus toisista mitä vain "luulen.."? Miksen armahtaisi, ja jonain hetkenä voin selittää sitten kun hän on valmiimpi kuulemaan? Eikö Jeesus joudu minua armahtavasti katsomaan vähän väliä?

Itselleni on vuosien mittaan tullut aina vaan arvokkaammaksi YKSINKERTAINEN EVANKELIUMI, se "niin" vanhanaikainen, mutta juuri mikä voi syntistä auttaa! Golgatan Risti ja Veri -kirjoitan ne isolla kirjaimella- ja Pyhä Henki, ja (heikkojen) Pyhien yhteinen kokoontuminen.

Ja vielä unohtui sanoa, kuulun itse juuri helluntaiseurakuntaan, mutta käyn myös paikallisessa vapaaseurakunnassa, ja muuallakin. Joskus voi kirkon pappikin olla Jumalan "taajuudella", ja saa hengellistä evästä matkalle. Netistäkin hyvä kuunnella iltaisin saarnoja ja lukea opetuksia, kunhan punnitsee kaiken Raamatulla, niinkuin sanotaan.