Hävettää ja ahdistaa olla olemassa

Tekstisi on kuin oma kirjoitamani. Itselläni jokapäiväinen elämä on juuri tuota jatkuvaa häpeää ja ahdistusta. Pienenkin mokan jälkeen sanon itselleni pääni sisällä "Tapa ittes, hyppää järveen ja kuole". Todellisuudessa en ikinä pystyisi tuota tekemään mutta se ei estä minua sanomasta tuota itselleni. Joskus taas kun muistelen vanhoja mokiani yksinäni ollessani saatan jopa äänen hokea "V***u v***u". Eikä tapohini kuulu edes kiroilu. Olisi niin kiva päästä tästä eroon ja elää normaalia elämää. En tiedä sinusta mutta minua jollain tavalla lohduttaa etten ole yksin tämän asian kanssa vaikken tätä kenellekkään muulle haluaisi. Olen itse nyt jonossa psykiatrille ja toivon että saisin sieltä apua tähän. Avun hakemisen jälkeen hävetti ihan mahdottomasti mutta yritän pitää ahdistukseni kurissa sillä toivolla että joskus voisin olla vapaa tästä kaikesta ja elää tasapainoista elämää nauttien asioista ilman turhaa häpeää. Jos et ole vielä ottanut yhteyttä mihinkään tahoon niin suosittelen että soitat itsellesi ajan ja muista ettei tarvitse hävetä ainakaan sitä että olisit ainoa jolla on tämä ongelma. Toivon sinulle tsemppiä ja voimia jaksamiseen!

Vastaan nyt aika vanhaan ketjuun, mutta ehkä joku lukee ja on samoja kokemuksia!

Allekirjoitan täysin kahden edellisen kommentit JA TÄMÄ ON HIRVEÄÄ!!! Saan ns "häpeäflashbackeja" jopa 20vuoden taakse, eli ihan lapsuuteen ja saatan aivan punastua siitä häpeästä pääni sisällä. Joka asiasta on morkkis ja ihan pienetkin mokat hävettävät monia päiviä ja olo on koko ajan inhottava!

Oikein kova häpeäfläsäri kun hyppää päälle niin yleensä kotonakin hyräilen ääneen, että saisin sen ajatuksen pois päästäni. En tunne mitään armoa itseäni kohtaan ja kaikki ihan pienikin on kamalaa! En selkeästi osaa nauraa itselleni yhtään, enkä tunne armoa missään tilanteessa.

Yleensä tämä on vain hetkittäistä, mutta nyt tätä on jatkunut kolme päivää putkeen. Koko ajan jotenkin vain hävettää ja inhottaa ja punastuttaa ja tuntuu etten halua poistua kotoa enää ikinä!

Tänään sotkin erään palaverin päivämäärän ja menin vääränä päivänä paikalle JA KUOLEN TÄHÄN HÄPEÄÄN!!!! Kaikki pikkujutut menneisyydessäkin jotenkin vain VAINOAA!

Olen niin turhautunut! Mistä hitosta tämä johtuu?! Olenko jotenkin ylitunnollinen tai yliherkkä? Ei ainakaan normaalilta vaikuta. Mutta ihanaa etten ole yksin... jos satutte lukemaan tätä niin tsemppiä teille molemmille! Tämä on kamalaa.

Vanha ketju, mutta menköön... Onhan meitä häpeilijöitä muitakin. Kaikki pikkumokatkin saavat ihan eeppiset mittasuhteet ja entäs sitten kun joku nauraa tai tirskahtaa? Se tunne, kun tekisi mieli tappaa itsensä siihen paikkaan.
Olen ollut pitkään ahdistunut ja viiltelijä säännöllisen epäsäännöllisesti jo yli 17 vuotta, teini-iästä lähtien, se on vissiin pitkä aika ilman apua, mutta kun en kehtaa puhua kellekään mistään ongelmistani. Pelkään aina kuollakseni, että joku esim. töissä näkee arpeni tai lääkärissä pitää riisua paita.
On sietämätöntä inhota itseään näin paljon, mutta olen lian nössö tappamaan itseäni. Paras ystäväni teki sen pari vuotta sitten, siinä meni ainoa ihminen koko maailmassa jolle olen voinut puhua avoimesti asioista häpeilemättä... Nyt hävettää, koska sorrun viikonloppuna tekemään muutaman villon käsivarteen kun olin tulla hulluksi ahdistukseni kanssa. Olen nimittäin luvannut tälle edesmenneelle ystävälleni, etten tee enää niin. No, pari vuotta kestinkin pettämättä lupaustani. Onneksi hänen ei tarvitse olla näkemässä miten epäluotettava paska olenkaan.

Täällä myös yksi häpeän vanki. Ikää jo yli kolkyt, mutta joka päivä mielessä pyörii niin lapsuudessa kuin viime aikoina koettuja häpeän tunteita aiheuttaneita tapahtumia. Lapsesta asti tuntunut että olen jotenkin viallinen ja nolo. Monet kerrat lapsuudesta asti saanut kuullu kuinka "Ei saa olla noin ujo" tai "Ei saa olla noin herkkä" ja milloin mitäkin ei saa olla. Epäonnistunut, säällittävä paska olen. Joutais pois täältä kun olen niin vääränlainen tähän maailmaan eikä minusta kellekään miään iloa ole. Eikä itsekään enää jaksa tätä.

En ihan huolella lukenut kokonaan, juotko alkoholia? Itse pääsin tästä olosta eroon kun lopetin ryyppäämisen. Siis yhden saunakaljan voin ottaa, mutta sen enempää ei ole asiaa mennä juomaan tai tämä olo palaa.

Mä mokailen jatkuvasti mutta mitä siitä nauretaan porukalla koko jutulle. Tiiän myös joitain tuttuja jotka häpeää ja nolostuu aivan pienistäkin mokista eikä ne ota mitään huumorilla kun ei kykene.Itellekki saa nauraa sen pitää ihan opetella ja hyväksyä ettei tässä kuinkaan käy.

Minun mielestäni sanan moka voisi poistaa kokonaan. Se ärsyttää minua suunnattomasti. Lisäksi tiedän, että on kanssaihmisiä, kuten tämä ketju osoittaa, jotka tarkkailevat itseään jatkuvasti ja häpeävät tekemisiään ja kuvittelevat toisten tarkkailevan heitä. Tällä en halua väheksyä kenenkään kokemuksia, ajatuksia ja tunteita, koska ne ovat varmasti ihan todellisia.

Miksi meidän yhteiskunta on sellainen, että sanaa moka on käytettävä? Sitä käytetään jopa improvisaatiossa, jota olen harrastanut vuosikausia, siellä se on käännöstermi, mutta aika kritiikittömästi sitä käytetään. "Tule mukaan mokailemaan iloisesti!" Minä en ole ikinä miettinyt tehdessäni harjoituksia, onnistuvatko ne vai eivät, improvisaatio on vain ollut mukavaa, on ollut mukava toteuttaa sellaista ulottuvuutta itsessä, joka ei ole muualla saanut sijaa. Ei näin jäykässä ja järjestäytyneessä yhteiskunnassa tarvita luovaa hulluttelua.

Olen vältellyt yleispätevien neuvojen antamista, mutta ehkäpä jollekulle, joka pelkää näitä ns. mokia, sopisi improilu.

Ja arjessa ihmiset tulevat ja menevät, ei toisten tekemisiin niin kauheasti kiinnitetä huomiota. Toisaalta taas, jos tulee jokin tavanomaisesta poikkeava arkikohtaaminen, niin sehän on vain piristävää. Mitään kamalaa ei tapahdu ja toisilleen vieraat ihmiset saattavat alkaa jutella keskenään jonkin aikaa.

Minä puolestani olen jo yli 40-vuotias, ja olen huomannut, että häpeä vaan laajenee. En halua enää tehdä mitään sellaista, mistä jää maailmaan jälki, en kirjoittaa tekstejä, en ottaa kuvia, en tehdä käsitöitä. Inhoan sitä tunnetta, kun näen vanhoja "jälkiä" itsestäni, se jotenkin vahvistaa sen kiusallisen tosiseikan, että olen olemassa, ja toiseksi tunnen vaivaannuttavaa häpeää siitä, että olen valinnut tehdä elämässäni jotakin, josta tuo jälki on jäänyt. En valokuvaa enää mitään muuta kuin lemmikkejäni, ja sekin hävettää, etten valokuvaa enää mitään muuta.

Ennen ahdistuin kielteisestä huomiosta, nykyään ahdistun ihan kaikesta minuun kohdistetusta huomiosta. Toivon, ettei kukaan ainakaan koskaan kysyisi minulta mitään. Vastatessa ääni alkaa väristä ja pelkään toisen huomaavan sen, että olen jotenkin läpeensä viallinen.

Uskon, että ihmisellä tulisi olla hyviä sosiaalisia suhteita, jotta elämä olisi täysipainoista. Itse en halua enää nähdä ketään, koska jälkikäteen pää käy hirvittävillä ylikierroksilla ja analysoi kaikkea keskusteltua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Välillä en ole edes kyennyt nukkumaan seuraavana yönä.

Tuntuu, että ihmiset kadulla näkevät minusta sen, etten ole uskaltanut perustaa perhettä enkä ole saanut koulutustani vastaavaa työtä. Koen olevani täysin turha ja epäonnistunut. Viime vuosina kaikki ajatusketjut ovat aina tuntuneet päättyvän siihen samaan ajatukseen, että minun pitäisi saada kerättyä rohkeutta päivieni päättämiseen. Ei tällaisen henkisen tuskan, ahdistuksen ja häpeän kanssa jaksa ihminen jatkaa. Aivan kuin syötäisiin vähittäin sisältä päin.

Itselläni on vähän samoja häpeäntunteita ja pakkoajatuksia. Nykyään vähemmän. Pahinta on herätä öisin pohtimaan jotain mitä on sanonut ja tehnyt. Olen sitä mieltä, että ongelma on itseensä käpertymisessä. Ajatukset pyörivät omassa itsessä liikaa. Pitäisi keskittyä enemmän muihin ja ympäröivään maailmaan. Jotain on kuitenkin mennyt kasvatuksessa pieleen, kun pitää kaikkea niin voimakkaasti hävetä, ja uskon tämän olevan aika yleistä Suomessa. Täällä pitää olla nöyrä ja hävetä itseään. Mitähän muutkin minusta miettii...

Tuttua, niin tuttua! Itse olen kohta 50-vuotias ja koko elämääni varjostaa raskas häpeän tunne. Kaikki juontaa lapsuuteni, jolloin olin sairaalloisen liikalihava lapsi. Siksi olin silmätikku, hyljeksitty ja kiusattu aina tarhaiästä peruskouun viimeiseen luokkaan asti. Laihdutin itseni olemalla syömättä 13-vuotiaana, mutta läskin leimaa se ei minusta poistanut koskaan. Pienen kaupungin ihmiset tiesivät millainen olin. Ja vaikka laihduin ,olin sisimmässäni edelleen yhtä lihava. Nyt aikuisena olen normaalipainon ylärajalla, mutta sisälläni on se sama huomiota herättävä, kiusattu liikalihava lapsi. Köntys, joka on yleisen hilpeyden ja halveksunnan kohde.
Aivan lapsesta lähtien olen toivonut etten olisi koskaan syntynytkään. Olen ikuinen outolintu ja kun keskustelenkin jonkun ihmisen kanssa, nään hänen ilmeistään inhon ja tiedän varsn hyvin mitä hän minusta sillä hetkellä ajattelee. Kelaan mielessäni myös läpi kaikkia päivän tapahtumia ja raskas häpeäntunne velloo sisälläni. Vaikka olisinkin onnistunut käyttäytymään tai puhumaan suhteellisen normaalisti/neutraalisti tilanteessa, niin sekään ei riitä, koska jo olemukseni ja olemassaoloni on häpeällistä.
Olen kyllä siitä kumma tyyppi, että olen aina pystynyt painamaan häpeän syvälle sisääni ja kahlaamaan päivien läpi kuin ei mitään. Häpeän päästän valliolleen yksin ollessani. Näin toimimalla olen ajautunut sosiaaliseen ammattiin, jossa olen ihmisten ympäröimänä koko ajan. Ihmettelen sitä itsekkin. Kunnianhimoni ja häpeän kätkeminen on saanut minut myös opiskelemaan ja etenemään urallani vaikka sekin on ollut kovan häpeän siivittämää. Minussa on siis kaksi puolta. Julkisivu ja todellinen minä ja ne ovat aivan täysin ääripäitä! Vaikka menestyinkin opinnoissani ja arvosanani olivat kiitettäviä, mietin aina, että "tietäisivätpä vaan: oikeasti olen pelkkää sontaa enkä oikeasti osaa yhtään mitään. Näyttelen vaan osaavani!"

Aloittajalla näyttää tuohon häpeään ja ahdistukseen liittyvän aina se, että näyttää typerältä muiden silmissä. Tai kuvittelee näyttävänsä. Pienetkin kämmit tai tilanteet missä tuntee epävarmuutta saavat aikaan ahdistuksen. Mulla on samaa ongelmaa ollut jo 20 vuotta. Kaikki rutiininomainen sujuu, missä ei juuri ole mahdollista kämmäilyyn, kun taas kaikki uudet asiat ja paikat ahdistavat. Tähän ongelmaan liittyy pelko ja häpeä siitä, että muut ihmiset arvostelevat negatiivisesti. Se on se koko jutun pointti. Jos kuvitellaan, että maailmassa ei olisi muita ihmisiä, miksi sitä sillon häpeäisi ja ahdistaisi, kun ei olisi ketään joka voisi nähdä? Kyseessä on sosiaalisten tilanteiden pelko ja saattaa olla myös muuta ahdistushäiriöö, mutta aloittajan kuvailemat asiat kuuluu ainakin sos.til pelkoihin oleellisesti.

Huhhuh, tästä aiheesta voisi kirjottaa niin paljon. Kärsin pohjattomasta häpeästä itse, ja olen sen vasta nyt 38-vuotiaana ukkona ymmärtänyt. sairasta settiä, huhhuh.

Yrittänyt olla työelämässä teeskennellen pirteää ja toivoen , että kaikki menee hyvin. Mutta kuitenkin paluu vakavaan masennukseen:( Työelämän vaativaa ja kun, vielä siihen lisää sen, että joutuu kiusatuksi. Siitä jo kärsinyt kouluaikana, kuinka paljon pitää kestää!!!

Itsellä meni pakkasekaisin viime syksynä niin pahasti että oli pakko hakeutua lääkäriin. Pakkoajatukset että teen itselle tai muille jotain vaikka ei minkäänlaista hslua tuommoiseen kuitenkaan ollut mitta pelkäsin että tulen hulluksi ja menetän kontrollin. Jo lapsuudesta tunnistan itsellä tuo höpeän ja ahdistuksen ja samalla ahdistuksen milloin mistäkin. Syöpä jollekin sattuu jotain joku menee perseelleen jne... diagnoosin oli että luonne on ns ahdistusherkkä ja tästä jo vuosia jatkunut yleinen ahdistuneisuus ja lopulta nämä pakkoajatukset. Nyt lääkkeillä ja psykoterapiaa ja kovasti työstöä omaien jatusten ja elämän kanssa. Eli väittäisin että eräällä tavalla tuo on luonne kysymus mutta asioitten työstäminen joko jonkun kanssa tai itse mindfullness ym jutuilla on ainakin itseäni auttanut