Miksi ortodoksinen kirkko

Enimmäkseen Suomen ortodoksinen kirkko "sotkee" itseensä Suomen.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti on yksi neljästätoista autokefalisesta paikalliskirkosta ortodoksisen kirkon piirissä. Vaikka Konstantinopolin patriarkaatti ei kuulu suurimpiin ortodoksikirkkoihin (jäsenmäärä noin 3,5 miljoonaa), sillä on historian takia yhä johtava hengellinen asema niiden keskuudessa.

Konstantinopolin ekumeenista patriarkaattia johtaa Konstantinopolin, Uuden Rooman, arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka, Bartolomeos I. Kirkon pääpaikka on Turkin Istanbulissa (ent. Konstantinopoli). Sen päätoiminta-alue on kuitenkin Kreikan reunaosissa - Kreetalla, Dodekanesian saaristossa ja osissa Pohjois-Kreikkaa. Myös Athosvuori ja sen luostarikeskittymä kuuluu patriarkaatin piiriin. Suurin osa kreikkalaisista kuuluu kuitenkin erilliseen Kreikan ortodoksiseen kirkkoon, jonka autokefalia tunnustettiin 1850-luvulla. Toisaalta Konstantinopolin patriarkaatilla on myös hiippakuntia ympäri maailmaa siirtolaisten keskuudessa.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen autonomisena kirkkona vuodesta 1923. Vastaava asema on Viron apostolisella ortodoksisella kirkolla. Kreetan kirkolla on puoliautonominen asema.

Paikalliskirkon autonomia on autokefaliaa heikompi itsenäinen asema. Suomen ortodoksinen kirkkokunta on autonominen ja kuuluu kanonisesti Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.

1970-luvulla käynnistettiin Suomen lepäämässä ollut autokefaliahanke uudelleen; tämän vuoksi maa jaettiin uudelleen kolmeen hiippakuntaan ja perustettiin nyt vakituisena apulaispiispan virka sekä aivan uusi Oulun metropoliitan virka. Hanke kohtasi kuitenkin niin suurta vastustusta, että se sai jäädä toistaiseksi lepäämään.

Merkittävänä muistona hankkeesta jäi se, että piispojen siihen asti violetin väriset mantiat vaihtuivat joillakin piispoilla toisen värisiin; arkkipiispa Leo käyttää taivaansinistä ja metropoliitta Panteleimon tummanpunaista.

Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa kääntyi uusi lehti, kun Lenin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja.

Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille tai teloitettiin ja monet pakenivat maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot ja lukusalit. Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut.

Suomen itsenäistyttyä valtio tunnusti Suomen ortodoksisen hiippakunnan itsenäiseksi kirkoksi vuonna 1918 ja Moskovan patriarkaatti antoi oman tunnustuksensa vuonna 1921. Suomen valtio kuitenkin halusi erottaa kirkon Moskovan vaikutuspiiristä, ja tämän vuoksi vuonna 1923 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti otti Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteensä autonomisena kirkkona. Tosin kirkko olisi toivonut autokefalian asemaa, mutta Konstantinopoli ei sitä kuitenkaan myöntänyt, koska siellä katsottiin, että sellainen ratkaisu olisi suututtanut Moskovan

https://www.ort.fi/content/suomen-ortodoksisen-kirkon-ulkopolitiikka

Aloituksen mukaan kai Roomalaiskatulisen kirkon pääpaikka on Jerusalem. Ei ole tiennytkään aikaisemmin.