Elän nukkekodissa.
Valo heijastuu pahviseinän pinnalta, paljastaen nukkekodin muovisen todellisuuden. Isäni on muovia, äitini silikonia, eivät kuule minun huolia, ajatuksia eikä sanoja.
Olohuoneessa pyörii maapallo.
Äiti katselee silikonirintojaan peilistä kasvoillaan klovnimainen hymy. Haluaisin kirkua, se olisi turhaa. Kukaan ei huomaisi sitä, siksi elän kotona nukkekodin ehdoilla.
Istun yksin huoneessani.
Pahviseinät eivät kykene ylläpitämään keinotekoista todellisuutta. Ulkoa, seinien väleistä tulee valoa, joka paljastaa nukkekodin todellisuuden, johon olen tuomittu loppuun asti. Todellisuus ei kestä viattomuuttani, vaan puolustautuu ja haluaa pysyä entisellään, entistäkin keinotekoisempana, en kestä tätä.
Pidättelen itseäni.
Silmäni on kuin kaksi syvää kaivoa, joissa olisi raikasta vettä keinotekoisen todellisuuden vastineeksi. Isäni katsoo minusta läpi, eikä hän halua nähdä minua.
– Taitaa tulla talvi, sanoo isä ja katsoo lautalattiaan, johon pakkanen oli tehnyt jäistä kuurankukkia.
Uumani on kapea, varteni norsunluuta, nenäni posliinia. Sydämeni keinuttaisi tuhatta kehtoa, jos se olisi vapaa, mutta keinotekoinen todellisuus pitää minua otteessaan.
Hiljaisuus rikkoutuu kahvinkeittimen korahdukseen ja äidin korkokenkien kopinaan.
-- Otatko piparkakun? kysyy isä.
Isäni on muovia; äitini silikonia. Totuus on seinien toisella puolella. Valoa tulee edelleenkin ulkopuolelta seinien välistä. En tiedä vielä mitä se on, mutta meinaan ottaa siitä selvää.
Valo heijastuu pahviseinän pinnalta, paljastaen nukkekodin muovisen todellisuuden. Isäni on muovia, äitini silikonia, eivät kuule minun huolia, ajatuksia eikä sanoja.
Olohuoneessa pyörii maapallo.
Äiti katselee silikonirintojaan peilistä kasvoillaan klovnimainen hymy. Haluaisin kirkua, se olisi turhaa. Kukaan ei huomaisi sitä, siksi elän kotona nukkekodin ehdoilla.
Istun yksin huoneessani.
Pahviseinät eivät kykene ylläpitämään keinotekoista todellisuutta. Ulkoa, seinien väleistä tulee valoa, joka paljastaa nukkekodin todellisuuden, johon olen tuomittu loppuun asti. Todellisuus ei kestä viattomuuttani, vaan puolustautuu ja haluaa pysyä entisellään, entistäkin keinotekoisempana, en kestä tätä.
Pidättelen itseäni.
Silmäni on kuin kaksi syvää kaivoa, joissa olisi raikasta vettä keinotekoisen todellisuuden vastineeksi. Isäni katsoo minusta läpi, eikä hän halua nähdä minua.
– Taitaa tulla talvi, sanoo isä ja katsoo lautalattiaan, johon pakkanen oli tehnyt jäistä kuurankukkia.
Uumani on kapea, varteni norsunluuta, nenäni posliinia. Sydämeni keinuttaisi tuhatta kehtoa, jos se olisi vapaa, mutta keinotekoinen todellisuus pitää minua otteessaan.
Hiljaisuus rikkoutuu kahvinkeittimen korahdukseen ja äidin korkokenkien kopinaan.
-- Otatko piparkakun? kysyy isä.
Isäni on muovia; äitini silikonia. Totuus on seinien toisella puolella. Valoa tulee edelleenkin ulkopuolelta seinien välistä. En tiedä vielä mitä se on, mutta meinaan ottaa siitä selvää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.