Iterointeja ja rökälesäästöjä, vanhan virren paluu

Tulevan talouspolitiikan suurin ongelma on traditio. Se, että markkinat odottavat tässä tilanteessa samoja rituaaleja kuin on ollut tapana suorittaa aina siitä saakka, kun ihminen keksi kirveen. Kirveen keksimistä voi pitää käännekohtana siinä mielessä, että se oli tavallaan alkupotku kapitalistiselle teollistumiselle. Vasara on kirveen ohella toinen kapitalismin syntyyn vaikuttanut työkalu. Joka tapauksessa kirves ja vasara ovat ensimmäisiä ituja kapitalismin kivisellä tiellä. Virallisestihan kapitalismin alkuna pidetään vasta koneiden keksimistä, mutta kyllä työkalut ovat oleellinen osa myös nykyistä riistotaloutta.

Politiikkaa kutsutaan peliksi, eikä varmaan suotta. Samoja piirteitä löytyy niin Suomen talouspolitiikasta kuin jääkiekostakin. Hyvä alku pilataan viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi voittaa. Kun pelin voitto alkaa olla omissa käsissä, niin mitä tapahtuu? Aivan oikein. Tehdään kammottava virhe. Eikä tässä vielä kaikki. Siis siinä, että tehtäisiin vain yksi virhe. Ei. Ryhdytään suorastaan iteroimaan. Siis toistamaan samaa virhettä yksi virhe toisensa jälkeen.

Suurimpia heikkouksia niin jääkiekossa kuin taloudessakin on armoton hitaus. Verkkainen käynnistyminen, jahkailu ja suoranainen ”hortooleminen”. Luultavasti kysymyksessä on heikko kuntopohja, kun ajoittain toiminta sujuu, mutta enimmäkseen ei. Myös yksi suurimpia ja silmiinpistävimpiä puutteita on mielikuvituksen puuttuminen niin politiikassa kuin jääkiekon pelaamisessakin. Lähes kaikki on ennalta arvattavaa.

Markkinoita pidetään kapitalismissa viisauden lähteenä. Markkinat kuuleman mukaan ratkaisee kaiken, markkinat hoitaa homman, kuten mainoksen kauppias. Valitettavasti tämä on pelkästään porvarien propagandaa, koska markkinat sinällään eivät hoida yhtään mitään ilman että markkinat velvoitetaan jotakin tekemään. Muutoin markkinat ovat nekin kuin löysä jääkiekkojoukkue, joka säntäilee sinne tänne ja tekee yksinomaan virheitä. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun markkinat ajautuvat ihan itse mitä syvimpiin taloudellisiin ahdinkoihin.

Markkinoiden sielunelämä on äärimmäisen yksinkertainen. Se on sama kuin porvarin niin kutsuttu sielunelämä. Raha pitää saada tuottamaan, tuottamaan, mutta ei suinkaan kaikille, vaan porvarille itselleen. Markkinat, joiden kaikkivoipaisuuteen porvari uskoo, ovat nimenomaan rahoitusmarkkinat, porvarilliset rahakasat, joiden korkeutta mitataan useilla eri mittareilla, mutta joista yleisimpiä ovat korko, tuotto sijoitetulle pääomalle ja kansantalouden osalta bkt.

Porvarillisten rahakasojen kasvattaminen on myös kapitalismiin vannovien poliittisten päättäjien päällimmäinen huoli. Ei suinkaan mikään hyvinvointi, täystyöllisyys tai muu terveen järjen mukainen tavoite. Ei, vaan nimenomaan porvarin paapominen on porvarillisen taloudenpidon a ja o. Jopa ajatteluun kykenemätön duunari eläkkeellä on siinä määrin kapitalismin läpitunkema, että äänestää vaaleissa vain porvareita luullen, että nimenomaan porvari takaa parhaat eläkkeet ja sosialismi tuhoaa talot ja tavarat pyrkiessään jakamaan porvarillisten rahakasojen muodostumista hieman tasaisemmin.

Niinpä ei ole yllätys, jos ja kun seuraava hallitusohjelma julkistetaan, niin se mitä suurimmalla todennäköisyydellä on jonkinlainen klooni Iiro Viinasen ja Raimo Sailaksen alkuunpanemasta traditiosta, jossa rökälesäästöillä uskotaan saatavan aikaan talouden syöksy nousuun ja uuden Nokian syntyminen. Esimakua siitä ovat jo armeijalle myönnetyt miljoonat kuten aikoinaan kirstun pohjalta kaavitut miljoonat muutamaan hassuun Hornettiin, joista niistäkin alkaa jo ruoste tippua niskaan.

Valitettavasti kuitenkin säästöliekillä pelaaminen ei riitä. Se ei riitä sen enempää jääkiekossa, politiikassa kuin taloudessakaan. Virheisiin ja hortoilemiseen ei ole varaa, on tiedettävä mitä tehdään ja silloinkin pitää toiminnassa olla tekemisen meininki. Ongelmana on vain se, ettei sekään riitä avoimessa ja reikäisessä taloudessa, koska kapitalisti livistää aina vastuustaan siinä kohtaa, jossa aita on matalin. Aina löytyy myös tuomari, joka vetää maton alta. Pahimmassa tapauksessa kapitalisti ihan itse ja oman itsensä alta.

Suurin rakenteellinen muutos pitäisi tehdä, ei suinkaan työmarkkinoiden neuvottelumekanismeissa, vaan porvarillisessa taloudessa, yritysten johtamisjärjestelmissä, kapitalismissa itsessään. Ei hyvänen aika vuoden neljänneksen mittaisella suunnittelujaksolla edes ehditä mitään suunnitella. Korkeintaan laittaa väkeä ulos sen verran, että tulostavoite täyttyy. Ei myöskään voiton kaapiminen yksinomaan omistajalle voi olla mikään talouden päämäärä. Julkinen sektori ei myöskään ole liian iso, vaan kapitalistiset rahakasat liian korkeat.

VATT on taas esittänyt suurena viisautena, että väen kasaaminen Helsinkiin johtaisi ties minkälaisiin etuihin, kustannussäästöihin ja hyvinvointiin. Outoa väitteessä on se, että jos kasaaminen johtaa autuuteen, niin yhtälailla sen pitäisi toimia, jos Helsinki hajasijoitettaisiin. Ryhdyttäisiin kasamaan väkeä provinssiin. Tällä haluan