Koetukset tulevat
Paavalin keskeisimmän kirjeen, Roomalaiskirjeen ydinkohdassa (luvut 3-5) kuvaillaan ytimekkäästi uskosta vanhurskaaksi tulleen sisäistä elämää uskon tiellä: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo. Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään” (Room 5:1-5, KR 38).
On yllättävää, että uskonkilvoituksessa näinkin keskeinen merkitys on ahdistuksella ja sillä, mitä ahdistuksen tulee päästä vaikuttamaan uskovassa. Samansisältöisellä opetuksella Paavali rohkaisi vastakääntyneille myös Apostolien tekojen mukaan: ”Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan” (Apt 14:22, KR 38).
Pietarin kirje aloittaa opetuksensa siitä tosiasiasta, että Jumalan kansa joutuu tässä ajassa kärsimään monenlaisia koettelemuksia (1 Piet 1:6). Ei pidä hätääntyä silloin kun koettelemukset tulevat ja kun kokee kärventyvänsä sisältä ja ulkoa tulessa ja hehkussa (4:12). Juuri koettelemuksissa usko todetaan aidoksi (1:7). Siksi meidän pitäisi olla valmiita kärsimään (4:1). Ne paljastavat kehen uskomme? Kirjeen eräänä teemana ovatkin sanat: ”Että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä (1 Piet 1:7, KR 38). Kirje onkin vastausta kysymykseen, miten kristityt kasvavat koetuksia kestäviksi.
Kuinka hyvin tämä sama Paavalin ja Pietarin sanoma Jumalan lasten koettelemuksista tulee esiin kahden kristikunnan suuren opettajan sanoissa. Augustinus kirjoittaa: ”Eikö ihmisen elämä maan päällä ole yhtämittaista ahdistusta? Kuka tahtoisi itsellensä vaivoja ja vaikeuksia? Sinun käskysi vain on, että ne on kestettävä, ei, että niitä on rakastettava. Ei kukaan rakasta sitä, mistä hän kärsii, joskin hän rakastaa kärsimistä. Sillä silloinkin kun hän iloitsee siitä, että jaksaa kantaa kärsimyksensä, hän mieluimmin kuitenkin soisi, ettei sitä, mitä hänen täytyy kärsiä, olisi olemassakaan.”
Augustinus on myös kirjoittanu: ”Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni.” ”En tahdo koskaan luopua sinusta, joka vielä kerran teet eheäksi ja terveeksi ja laupeudessasi varmasti johdat minut siihen ikuiseen rauhaan."
Luther kirjoittaa hyvin saman suuntaisesti: "Jumala on jättänyt meille maan päällä kestettäväksi paljon onnettomuutta eikä sen ohessa muuta lohdutusta kuin pyhän sanansa, niin kuin Kristus onkin meille sanonut: Maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa rauha. Se, joka siis tahtoo taipua siihen, että Jumalan valtakunta tulisi häneen ja Jumalan tahto tapahtuisi, älköön juoksennelko sinne tänne älköönkä vain hakeko oikotietä. Ei asia siitä muuksi muutu: Jumalan tahto tapahtuu, kun sinun tahtosi ei tapahdu, toisin sanoen, kuta enemmän sinulla on vastoinkäymisiä, sitä enemmän tapahtuu Jumalan tahto, varsinkin kuolemassa. Se on jo päätetty, eikä sitä voi kukaan muuttaa, että maailmassa on ahdistus, mutta Kristus on meidän rauhamme. Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät. Pahat, jotka lankeavat pian armosta ja jo alkaneesta Jumalan valtakunnasta. Eivät ymmärrä Jumalan tahtoa, eivät tiedä, miksi hyväksi tällainen ahdistus on, eivätkä sitäkään, miten menetellä siinä. Siksi he palaavat takaisin omaan tahtoonsa ja heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa. Toiset lankeavat kärsimättömyyteen, sadattelevat, kiroilevat, herjaavat ja raivostuvat peräti täydellisesti. Toiset juoksevat sinne tänne, etsivät ihmisiltä lohdutusta ja neuvoa, jotta vain pääsisivät onnettomuudestaan ja voittaisivat, ja masentaisivat vastustajansa ja lyhyesti sanoen olisivat omia auttajiaan ja lunastajiaan, eivätkä odota, että Jumala päästäisi heidät heidän rististään" (HV 1/93).
Eräs meidän aikamme opettaja kirjoittaa: "Ihmisen olemassaolo on kaikissa yhteiskunta- ja talousjärjestelmissä ristin läpäisemä, ristin - tuskan, surun, kärsimyksen ja kuoleman - määräämä tapahtuma. Ihmisen ristin läpäisemä olemassaolo saa mielekkyytensä vasta Jeesuksen ristissä.
Lue lisää...
http://www.rovasti.fi/node/320
Paavalin keskeisimmän kirjeen, Roomalaiskirjeen ydinkohdassa (luvut 3-5) kuvaillaan ytimekkäästi uskosta vanhurskaaksi tulleen sisäistä elämää uskon tiellä: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo. Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään” (Room 5:1-5, KR 38).
On yllättävää, että uskonkilvoituksessa näinkin keskeinen merkitys on ahdistuksella ja sillä, mitä ahdistuksen tulee päästä vaikuttamaan uskovassa. Samansisältöisellä opetuksella Paavali rohkaisi vastakääntyneille myös Apostolien tekojen mukaan: ”Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan” (Apt 14:22, KR 38).
Pietarin kirje aloittaa opetuksensa siitä tosiasiasta, että Jumalan kansa joutuu tässä ajassa kärsimään monenlaisia koettelemuksia (1 Piet 1:6). Ei pidä hätääntyä silloin kun koettelemukset tulevat ja kun kokee kärventyvänsä sisältä ja ulkoa tulessa ja hehkussa (4:12). Juuri koettelemuksissa usko todetaan aidoksi (1:7). Siksi meidän pitäisi olla valmiita kärsimään (4:1). Ne paljastavat kehen uskomme? Kirjeen eräänä teemana ovatkin sanat: ”Että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä (1 Piet 1:7, KR 38). Kirje onkin vastausta kysymykseen, miten kristityt kasvavat koetuksia kestäviksi.
Kuinka hyvin tämä sama Paavalin ja Pietarin sanoma Jumalan lasten koettelemuksista tulee esiin kahden kristikunnan suuren opettajan sanoissa. Augustinus kirjoittaa: ”Eikö ihmisen elämä maan päällä ole yhtämittaista ahdistusta? Kuka tahtoisi itsellensä vaivoja ja vaikeuksia? Sinun käskysi vain on, että ne on kestettävä, ei, että niitä on rakastettava. Ei kukaan rakasta sitä, mistä hän kärsii, joskin hän rakastaa kärsimistä. Sillä silloinkin kun hän iloitsee siitä, että jaksaa kantaa kärsimyksensä, hän mieluimmin kuitenkin soisi, ettei sitä, mitä hänen täytyy kärsiä, olisi olemassakaan.”
Augustinus on myös kirjoittanu: ”Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni.” ”En tahdo koskaan luopua sinusta, joka vielä kerran teet eheäksi ja terveeksi ja laupeudessasi varmasti johdat minut siihen ikuiseen rauhaan."
Luther kirjoittaa hyvin saman suuntaisesti: "Jumala on jättänyt meille maan päällä kestettäväksi paljon onnettomuutta eikä sen ohessa muuta lohdutusta kuin pyhän sanansa, niin kuin Kristus onkin meille sanonut: Maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa rauha. Se, joka siis tahtoo taipua siihen, että Jumalan valtakunta tulisi häneen ja Jumalan tahto tapahtuisi, älköön juoksennelko sinne tänne älköönkä vain hakeko oikotietä. Ei asia siitä muuksi muutu: Jumalan tahto tapahtuu, kun sinun tahtosi ei tapahdu, toisin sanoen, kuta enemmän sinulla on vastoinkäymisiä, sitä enemmän tapahtuu Jumalan tahto, varsinkin kuolemassa. Se on jo päätetty, eikä sitä voi kukaan muuttaa, että maailmassa on ahdistus, mutta Kristus on meidän rauhamme. Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät. Pahat, jotka lankeavat pian armosta ja jo alkaneesta Jumalan valtakunnasta. Eivät ymmärrä Jumalan tahtoa, eivät tiedä, miksi hyväksi tällainen ahdistus on, eivätkä sitäkään, miten menetellä siinä. Siksi he palaavat takaisin omaan tahtoonsa ja heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa. Toiset lankeavat kärsimättömyyteen, sadattelevat, kiroilevat, herjaavat ja raivostuvat peräti täydellisesti. Toiset juoksevat sinne tänne, etsivät ihmisiltä lohdutusta ja neuvoa, jotta vain pääsisivät onnettomuudestaan ja voittaisivat, ja masentaisivat vastustajansa ja lyhyesti sanoen olisivat omia auttajiaan ja lunastajiaan, eivätkä odota, että Jumala päästäisi heidät heidän rististään" (HV 1/93).
Eräs meidän aikamme opettaja kirjoittaa: "Ihmisen olemassaolo on kaikissa yhteiskunta- ja talousjärjestelmissä ristin läpäisemä, ristin - tuskan, surun, kärsimyksen ja kuoleman - määräämä tapahtuma. Ihmisen ristin läpäisemä olemassaolo saa mielekkyytensä vasta Jeesuksen ristissä.
Lue lisää...
http://www.rovasti.fi/node/320
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kestämmekö koetukset?