Palstan miehet ovat useaan otteeseen tuoneet ilmi, että on väärin, että huoltajuudet päätyvät useimmiten äideille.
Kysynkin: Mitä tilanteelle voisi tehdä siten, että ratkaisu olisi parasta myös lapselle?
Tämä kysymys on kohdistettu nimenomaan miehille, koska en muista kuulleeni ratkaisuehdotuksia heidän taholtaan.
(muistan jonkun älynväläyksen, että annettaisiin joka toinen lapsi äidille ja joka toinen isälle, onko tämä nyt lapsen parasta? Kuuluu samaan luokkaan kuin että kaikki miehet vankilaan ja kaikille naisille 20%:n palkankorotus)
Kysynkin: Mitä tilanteelle voisi tehdä siten, että ratkaisu olisi parasta myös lapselle?
Tämä kysymys on kohdistettu nimenomaan miehille, koska en muista kuulleeni ratkaisuehdotuksia heidän taholtaan.
(muistan jonkun älynväläyksen, että annettaisiin joka toinen lapsi äidille ja joka toinen isälle, onko tämä nyt lapsen parasta? Kuuluu samaan luokkaan kuin että kaikki miehet vankilaan ja kaikille naisille 20%:n palkankorotus)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tämä huoltajuuspommi pitää purkaa jo ennen kuin se virittyy. Perhe-elämään pitää suhtautua huomattavasti vakavammin, vastuullisemmin ja sanoisinko urakkahenkisemmin. Lapsen saattaminen aikuiseksi kestää hedelmöityshetkestä alkaen lähes 20 vuotta, joten kärsivällisyyttä tarvitaan!
Lätkävalmentaja Raimo Summanen vaatii jääkiekkoilijan pelaavan Joukkueelle, ei itselleen. Parisuhteen ja vanhemmuuden valinneen aikuisen on puolestaan ymmärrettävä elävänsä ja tekevänsä työtä Perheelle, ei itselleen. Tällä reseptillä perhe pysyy koossa eikä mitään huoltajuustaisteluita edes kehity. Vaativaa? Sitovaa? Työlästä? Väsyttävää? Kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä. Palkitsevaa? Ehdottomasti!
Että otit tähän valmentaja Summasen lausahduksen mukaan. Ajatteletkos kenties alitajuisesti tahi ihan tietoisesti, että mies on se perheen "valmentaja"? Okei, ymmärsin pointtisi.
Ideaalitilaane on tokin se, että ei jouduttaisi erotilanteeseen, mutta tästähän ei aloituksessa ollut kyse, vaan siitä, että kun eropäätös, on syystä tai toisesta jo tehty ja siitä miten huoltajuuspäätöset tehdään ja mikä niihin voisi vaikuttaa.
Mies ei ole perheen koutsi, vaan turhan usein perheen Janne Niinimaa, joka tuntee paineet liian kovina ja lähtee.
Enpä haluaisi joutua omakohtaisesti miettimään tuota huoltajuushommaa. Äidin koti ja isän asunto, eksät ja eksän eksät, kamalat velipuolet ja neljät isovanhemmat, viikko siellä ja toinen täällä, sukunimien sekamelska... vähemmästäkin on alkaneet yökastelut ja änkytykset ja mitä niitä kriisejä onkaan.
Lainaten useita tutkimuksia voidaan todeta, että vallalla oleva äitimyytti lasten huoltajuudessa on vailla perusteita.
Sekä isä, että äiti voivat imetystä lukuun ottamatta olla tasavertaisia vanhempia lapselleen. Mieluiten tietysti yhdessä, mutta myös erikseen. Isä voi luoda aivan samantyyppisen, joskus syvemmänkin kiintymyssuhteen lapseensa kuin äiti. Eräillä alueilla muun muassa Geigerin tutkimuksissa1 isien kyky vastata lapsensa tarpeisiin ylitti verrokkiryhmien äitien toiminnan vastaavassa tilanteessa.
Kiintymyssuhteesta ei tarvitse kuitenkaan kilpailla, parasta on kun lapsella on useita kiintymyssuhteita, se on hyväksi hänelle erityisesti ristiriitatilanteissa ja itsenäistyessä jolloin hän voi säädellä paremmin kiintymystään eri ihmisiin. Tämä korostuu erityisesti avo- tai avioerotilanteissa, joissa lasten pitkien kiintymyssuhteiden säilymisen tulisi olla etusijalla.
Usein tähän päästäisiin tutkimusten perusteella parhaiten jos vanhempien parisudetta ei voida korjata muun muassa niin sanotun jaetun vanhemmuuden periaatteiden mukaisesti.
Kun on esimerkiksi selvitetty lasten kiintymystä eri sukupuoliin on saatu osin aika hämmästyttäviä tuloksia. Esimerkiksi Van Ijzendoorn ja De Woff analysoivat 14 tutkimusta, joiden aineistossa oli 950 perhettä. Hiukan alle puolessa perheistä (45%) lapsen suhde kumpaankin vanhempaan oli turvallinen. Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös harvoissa Suomalaisissa tutkimuksissa.
Muut kolme vaihtoehtoa olivat melko tasaisesti edustettuna: turvaton suhde molempiin 17%, turvallinen suhde äitiin ja turvaton isään 18% ja turvaton suhde äitiin ja turvallinen isään 20%.
Tutkimukset eivät siis tue äidin primaaria ensisijaisuutta lapsen kiintymyssuhteen kohteena. Samoin tutkimusten perusteella on perusteltua epäillä, että kolmasosa lapsista menettää turvallisimman kiintymyssuhteensa isään erossa.
Pahimmillaan se johtaa hylkäämiskokemuksiin jotka vaikuttavat ja vaikeuttavat elämää vielä aikuisiässä ja ulottavat varjonsa vielä seuraaviin sukupolviin.
Kun isät ovat selkeästi tulleet hoivaaviksi vanhemmiksi lasten varhaislapsuudessa ja muodostuneet molemminpuoleisessa kiintymyssuhteessa (attacment / bonding suhteissaan)molemmin puolin hyvin tärkeiksi toisilleen ei lapselta, (mutta toki ei myöskään aikuiselta) saa riistää tätä kiintymyssuhdetta.
Voidaan väittää aikaisempaan perustuen, että jos lapsi joutuu käytännössä menettämään toisen hänelle hyvin rakkaan kiintymyksen kohteensa ja vanhempansa on se lapsen kehityksen voimakas riskitekijä ja törkeää väkivaltaa lasta kohtaan.
Yksinhuoltajuus myös helposti altistaa erityisesti äitejä, mutta varmasti myös isiä joko paineiden alla huolehtimaan puutteellisesti tai vastaavasti sitomaan lapsiaan ja hakemaan heistä myös korvaajaa hajonneelle parisuhteen tunnetyhjiölle mikä voi vahingoittaa lasta. Pahimmillaan äiti kasvattaa poikalapsestaan tai isä tyttölapsestaan itselleen puolison korvikkeen ja vahingoittaa lasta syvästi.
Jo Winnicott 1964 puhui siitä, kuinka kaksi vanhempaa tasoittaa ja turvaa lapsen tervettä kasvua ja kehitystä.
Asiasta ovat puhuneet myös muut, eri asia on halutaanko tätä viestiä kuulla? Se on asia mistä ei ehkä tarkoituksellisesti puhuta vain yksilön arvoja ja valitettavasti yksilön arvoista lähinnä naisten määrittämiä arvoja korostavassa maassamme.
Äitien ongelmana poikalapsilla voi olla joko pojan mieheyden tukahduttaminen ja pojan vääränlaiseen naisistumiseen. Se voi johtaa aikuisiän mielenterveyden ongelmiin, epäitsenäisyyteen, riippuvuuksiin tai oman hylätyksi tulemisen kokemuksen toistamista yhä uudelleen myös aikuisena omassa parisuhteessa.
Suuri riski on myös siinä, että toinen huoltaja, tyypillisesti äiti pyrki solmimaan lapsensa kanssa liittolaisuussuhteen jonka tehtävänä on sulkea toinen vanhempi, tyypillisesti isä, tämän suhteen ulkopuolelle ja pyrkiä kaikin tavoin haavoittamaan ja loukkaamaan häntä.
Tällainen äiti hautoi itse kostoa entistä miestään vastaan ja veti lapsensa tuhoisalla, lasta vahingoittavalla tavalla tähän toimintaan115. Pahimmillaan lapsi toistaa aikuisiässä lapsuudessa kokemiaan traumoja useaan otteeseen eri ihmisten kanssa joko naisena tai miehenä, siinä voi olla yksi syy myös avioerojen jatkuvaan kasvuun jota ei sen arkaluontoisuudesta johtuen haluta tunnustaa.
Aikuisiän hyvän sosiaalisen toimintakyvyn kannalta kehitystausta sisälsi lapsuusiässä omaksuttuja sosiaalisia taitoja ottaa toiset huomioon. Keskeisiksi myönteistä kehitystä tukeviksi kasvuolojen piirteiksi todettiin vanhempien hyvä keskinäinen suhde, erityisesti lapsen hyvä suhde isäänsä ja äidin huolehtivuus ja kannustavuus sekä kielteinen suhde väkivaltaan ja ruumiilliseen kuritukseen. Ne luovat lapsilähtöistä kasvatusilmapiiriä.
Useissa tutkimuksissa on toistettu sama tutkimustulos, että aikuisiällä hyvin elämässä selvinneillä lapsilla on ollut oman kertomansa mukaan hyvä suhde isäänsä ja äitiinsä. Heikoimmin elämässään selviytyneillä on taas useimmin huono lapsi-vanhempisuhde erityisesti samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa tai se puuttuu kokonaan ja toiseksi huonoimmin selviytyneillä huono suhde vastakkaista sukupuolta edustavaan vanhempaan.
Yhteiskunnassamme on myös yleisemmin suuri puute isänhoivasta ja -hellyydestä. Epäkohta on myös se, että sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa, että erityisesti sosiaalitoimen työskentelytavoissa hyvä vanhemmuus määritellään kuitenkin, useimmiten vain naisen tavaksi hoitaa lasta ja kasvatuskeskustelu naisen puheeksi naiselle.
Tapoja hoitaa hellästi ja huolehtivasti lasta voi kuitenkin olla erilaisia, sekä miehelle tyypillisempiä että naiselle tyypillisempiä ilman että toista tulee nostaa paremmaksi.
Lapselle ja myös isälle tulee antaa samanlainen mahdollisuus kasvaa lapsensa kanssa huolehtivaksi ja hoivaavaksi vanhemmaksi, mutta miehelle tyypillisellä tavalla. Myös Jari Sinkkonen toteaa, että miehisyyteen kuuluu generatiivisia, uutta luovia ja hoivaavia eikä miehen tarvitse pukea hametta päälleen, vaikka nämä puolet olisivat etualallakin.
Samoin hän toteaa kuten monet muutkin, että vaikka sovinistinen kukkoileminen on saanutkin hävitä niin kun miehekkyyteen yhdistetään vain negatiivisia määreitä, on tuhottu jotain arvokasta, jokin luonnollinen sukupuolinen rakenne ja perusta.
Voidaan jopa puhua jopa miesmyrkyllisestä tai mieskielteisestä yhteiskunnasta jossa lapsen oikeuden kieltäminen isän vanhemmuuteen on luonnollinen seuraus sen arvoista ja asenteista.
Isä ja äiti voivat erilaisuudessaan toimia tasavertaisesti lapsesta huolehtiessaan ja toteuttaa jaettua vanhemmuutta. Isyydellä täytyy olla elintilaa äitiyden rinnalla hyvänä vanhemmuutena.
Lisäksi erot sukupuolten sisällä ovat usein suurempia kuin niiden välillä. Lapselle on rikkaus tutustua jo heti syntymästään lähtien häntä hyvin, huolehtivasti ja hellästi hoitaviin ihmisiin, jotka kuitenkin toimivat hieman eri lailla. Tätä kautta lapsi samaistuu myös sukupuolisuuteen positiivisena voimavarana.
Aikuisten eron toisistaan ei tule merkitä lapsen eroa vanhemmastaan.
"(muistan jonkun älynväläyksen, että annettaisiin joka toinen lapsi äidille ja joka toinen isälle, onko tämä nyt lapsen parasta? Kuuluu samaan luokkaan kuin että kaikki miehet vankilaan ja kaikille naisille 20%:n palkankorotus)"
Oikeampi vertaus olisi, että annettaisiin joka toinen lapsi äidille ja joka toinen isälle vrt. Kaikkien miesten ja kaikkien naisten ca. palkka muljautetan jollain taikaiskulla samaksi.
Itse en kiistä sitä, etteikö äiti olisi useammassa tapauksessa se sopivampi huoltaja lapselle, mutta se tuntuu hieman syrjivältä kun kuulee sosiaalien ja oikeuslaitoksen asettuvan lähtökohtaisesti äidin puolelle. Käsitykseni on, että isän mahdollinen huoltajuus humioidaan vasta siinä tapauksessa, että ädin ei ylipäänsä katsota sopivan lapsen/lasten huoltajaksi. Huom! Ei perustu tilastoihin tai mihinkään varmennettuun tietolähteeseen vaan yhtiskunnassa käytävään keskusteluun.
..mistä luulet johtuvan että, sosiaali ja oikeuslaitos päätyvät useimmiten äidin huoltajuuteen? Lapsen paras on muuten se lähtökohta, ei äidin.
Täällä on kyllä tullut selvityksiä asiaan, mutten miesten suusta näitä muista kuulleeni, joten haluaisinkin tietää ollaanko tässä edes lähelläkään samaa mieltä asioista.
"Täällä on kyllä tullut selvityksiä asiaan, mutten miesten suusta näitä muista kuulleeni, joten haluaisinkin tietää ollaanko tässä edes lähelläkään samaa mieltä asioista."
Asenteet. Lisäksi, oikeudessa sosiaalien lausunnolla on kova painoarvo ja pelkäänpä pahoin, että joko sosiaaliviranomaisten luutuneista asenteista tai jostain muista syistä johtuen he asettavat äidin voimallisesti miehen edelle sopivampaa huoltajaa määriteltässä. Toivon kuitenkin, ettei tämä kerro feminismin vaikutuksista suhteessa sp. tasa-arvon.
Kuten sanoin jo aikaisemmin, uskon että äiti on useammassa tapauksesa se sopivampi huoltaja. Jotain kuitenkin on vialla, koska yhteiskunnallisessa keskustelussa isät kertovat kokenensa käsittelyssä olevan ongelmia.
Eikö voisi asiaan mitenkään liittyä se, että äiti on se lasten pääsääntöinen huoltaja perheessä?
Niin ne asenteet, mistäs luulet niiden johtuvan?
Jos nyt äiti on hoitanut lapsia alusta lähtien ja on tullut todistettua, että hän on siihen kykenevä, miehen ollessa työelämässä, niin miten voi todistaa miehen oleva yhtä hyvä vanhempi lapsilleen?
Yleensähän käy niin, että kun mies on se paremmin ansaitseva, niin nainen jää lapsi kotiin hoitamaan, olisi ihan mielenkiintoista tietää, miten olisi päinvastaisessa tapauksessa.
Minä taas en usko, että äiti olisi sen parempi huoltaja/kasvattaja kuin isäkään.
lauseella: "äiti on se lasten pääsääntöinen huoltaja perheessä" ?
Perheessä on eri tehtäviä. yksi niistä on ns. ansaintalogiikka, joka tuo pötyä pöytään - niin sanoakseni.
Huoltajuus ei ole pelkkää lapsen leikittämistä, se on koko kontekstin rakentamista. On aina tragedia, jos perhe särkyy.
Tiedän esim. leskeksi jääneitä uramiehiä, joista on tullut hyviä isiä - vaimon kuoltua kun ovat jääneet lastensa ainoiksi huoltajiksi. Siinä tosin karsiutuvat sitten esim. luottamustehtävät jne. velvollisuudet varsin tarkkaan. Tärkeintä on tässä myös miehen motivaatio olla isä lapsilleen.
Oikea mittari katsoa huoltajuusasioita olisivat huoltajuuskiistat, joissa molemmilla vanhemmilla on motivaatio olla lastensa huoltaja - toisaalta avioeron tullessa voi olla, että usea mies jo sitten ottaa "annettuna" sen, että menettää lapsensa, ja tyytyy sitten siihen mitä "saa" systeemiltä.
Tuo termi "pääsääntöinen huoltaja" on vähän huono - koska ainakin meidän piireissä nuo miehet kyllä tuntuvat kovastikin toimivan lastensa huoltajina. Myös muuten kuin luottokorttia vinguttamalla :-)
Suomalaisen huoltajuuspäätökseen johtavan prosessin anatomia on useimmiten tässä kuvatunlainen. Sen sisältämät periaatteet kuitenkin valitettavasti koskevat lähes kaikkia vastaavia prosesseja.
Useimmin tilanne alkaa siitä kun lapsen naispuolinen huoltaja kertoo ottavansa eron ja pitää itsestäänselvyytenä maan tavan mukaan, että lapset jäävät hänelle. Asiasta keskustellaan ja usein lapsen myöhempää asemaa usein parantava sovintoratkaisu joka turvaa molemmat vanhemmat voi ollakin lähellä. Joskus, mutta liian harvoin pystytään ratkaisemaan asia sopimalla. Koska on selkeästi tiedossa sosiaalitoimen puolueellisuus, äiti viestittää sinne liian usein isän olevan kaikin tavoin kelvoton yms., joskus otetaan avuksi myös valitettavasti ei todellinen väkivaltaisuus tai jopa insesti. Isä muuttaa ilman äitiä tai äiti lasten kanssa pois yhteisestä kodista. Monissa tapauksissa lapset eivät sitä halua. Ongelma on erityisesti jos he ovat ns. kuulemiskynnyksen alapuolella iältään. Kun suurin osa eroista tapahtuu lasten ollessa alle 3-vuotiaita ei heitä käytännössä useimmissa tapauksissa kuulla.
Jos puhutaan lasten oikeuksista ja lapsen edusta, tulee keskittää voimat juuri siihen. Tutkimustenkin mukaan nykyisin eräs suuri ongelma on, että kun avioeroon ei enaa tarvita syyllistä (syyllisyyspykälä poistui)käydään huoltajuuskiistojen varjolla osiin eräänlaista "huoltajuus- ja avioero-oikeudenkäyntiä". Ts. haetaan syyllistä tapahtuneelle ja projisoidaan kaikki paha siihen. Tämä on surullista, koska lasten huoltajuus ei ole sama asia kuin vanhempien parisuhde ja lapsen etu ja entisen parisuhteen asiat tulisi pitää erossa niin paljon kuin mahdollista lapsen huollon selvityksistä.
Nyt erityisesti naisia jopa valitettavastio rohkaistaan epäsuorasti käyttämään näitä keinoja sosiaalityöntekijoiden taholta.
Sitten alkaa yhteiskunnan prosessit. Sosiaalitoimi pääsääntöisesti aivan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta asettuu äidin puolelle, kun hänellä on ne lapsetkin . Äiti ja lapset on myös tutkimusten mukaan sosiaalitoimen käsitys perheestä. Isää yritetään painostaa allekirjoittamaan lasten kiintymyssuhteitten säilymisen kannalta useimmiten tuhoisa sopimus. Sosiaalitoimi pyrkii nopeaan päätökseen ja katsoo, että asettumalla toisen vanhemman puolelle toinen vanhempi sosiaali(toimistolli)sen painostuksen alla käytännössä luopuu vaatimasta lapselleen hänen kehityksensä kannalta erittäin tärkeiden kiintymyssuhteiden säilyttämiseen tähtäävää tilannetta ja vanhempien olosuhteiden ja kasvatuskyvyn arvioimista objektiivisesti. Usein äitiä tuetaan tässä vaiheessa vielä ehdottamalla ns. väliaikaispäätöksen hakemisessa.
Tähän asti yhteiskunta ei juuri ole ollut kiinnostunut lapsen edusta, se on pyrkinyt vakiinnuttamaan tilanteen kulttuurisella tavalla ratkaista ongelma lapsen aidosta lapsen edusta, isän asemasta tai yhteiskunnallisesta tasa-arvosta piittaamatta. Usein isä luopuu käytännössä lapsistaan tässä vaiheessa, moni kokee jo pelkän tilanteen niin ahdistavaksi, että luopuu, samaan aikaan kun sama instanssi tukee naista sosiaalitoimen empowerment-käsitettä lainaten.
Jos isä luopuu on yhteiskunnan tahto toteutunut. Kaikki ovat tyytyväisiä paitsi lapsi ja isä. Joskus tilanne toimii kohtuullisesti, liian usein ei. Lapsi kantaa seuraukset tästä tilanteesta valitettavasti vasta aikuisena.
Jos isä haluaa huoltajuuden, eikä äiti ole hullu humalassa tai kuollut, ja vähintään kaksi ehtoa täytyy täyttyä samanaikaisesti vanhaa totuuspohjaista vitsiä lainaten, on isällä ainoastaan mahdollisuus vaatia huoltajuuden ratkaisemista oikeudessa. Tähän tilanteeseen on valitettavasti jouduttu pitkälti siksi, että sosiaalitoimi liian usein, ei toki aina, toiminnallaan asettui ensi tukemaan toista osapuolta helpon painostusratkaisun toivossa. Nyt huoltajuusriita on valmis. Äiti pitää kiinni hänelle alussa kuvastusta ja rivien välistä luvatusta asemastaan ja isä haraa vastaan. Alkaa liian usein tuhoisa taistelu jossa lapsen etu ei enää useinkaan pysy keskiössä.
Asioita yritetään selvitellä ja sopia. Miksi vasta tässä vaiheessa. Se ei kuitenkaan enää onnistu. Raskas oikeusprosessi käynnistyy. Sosiaalitoimi tekee selvitykset ja isälle luvataan että asia selvitetään objektiivisesti lapsen olosuhteista ja vanhempien kasvatuskyvystä johtuen.
Varsin usein molemmat osoittautuvat kasvatuskykyisiksi. Asia on pakko ratkaista jotenkin. Astuu kuvaan sosiaalitoimen vahvin ase: Laiton Status quo , vakiinnutetun/vakiintuneen tilanteen säilyttäminen -ajattelu. Selvitykset tehdään, äitiä useimmiten kehutaan vähän enemmän, isää vähän vähemmän. Äidissä on yksiä puutteita, isässä toisia. Periaatteessa molemmat sopisivat huoltajaksi.
Tässä vaiheessa aikaa on jo kulunut runsaasti, useimmiten isä ei juuri äidin tahdosta ole saanut nähdä lapsiaan. Lasten mielipide, jos sitä kuullaan on usein aika neutraali. He tykkäävät sekä isästä, että äidistä. Jos tilanne on jatkunut pitkään on äiti onnistunut usein mielipiteen kääntämään. Lausuma on vanhempien osalta aika neutraali. Käräjäoikeuden kannan kuitenkin ratkaisee se, että siihen on kirjattu jotenkin seuraavasti: Koska lapset ovat tilanteessa asuneet pääosin äidin luona on lapsen kehityksen kannalta perusteltua ettei tilannetta muuteta . Äiti saa usein huoltajuuden, joskus vielä yksinhuoltajuuden ja meillä on yksi liian usein isätön lapsi lisää. Samoin murtunut mies. Joka koki elämänsä ensimmäisen kuoleman. Sen joka tappoi hänen sisimpänsä. Se vaurioitti häntä ja hänen suhdettaan lapseen. Ja todennäköisyys, että sama prosessi jatkuu seuraavassa sukupolvessa samoin periaattein on suuri jos asialle ei tehdä mitään.
Jos isä on poikkeuksellisen lapsikeskeinen tms. on hänellä jonkinlaiset mahdollisuudet saada kohtuullinen tilanne aikaan, käräjäoikeus kun ei ole sidottu sosiaalitoimen selvityksiin. Kynnys on kuitenkin korkea. Käytännössä merkittävältä osin oikeuteen päätyvätkin vain ne tapaukset joissa isän kasvatuskyky tai muut olosuhteet suhteessa äitiin on äitiä monessa suhteessa vahvempia. Useimmiten kun jutut raukeavat siinä vaiheessa kun asianajajat kertovat, että isällä ei juuri Suomessa ole mahdollisuuksia lapsensa huoltajuuteen. Tai pienessä osassa ne tapaukset joissa jompikumpi vanhemmista on persoonallisuuden rakenteeltaan jollain tavalla häiriintynyt. Ne ovat onneksi poikkeuksia, mutta sitäkin surullisempia. Niistä häiriintynyt voi olla sekä äiti, että isä. Isien osalta tilanteeseen joskus puututaan, äitien osalta ei juuri lainkaan. Korostan kuitenkin, että kyse on pienestä vähemmistöstä.
Todellisuus kehittyy lisäksi tällä hetkellä tutkitusti siihen suuntaan, että lapsen mahdollisuudet saada isänsä huoltajaksi ovat koko ajan taantuneet. On mielenkiintoista, että se on tapahtunut samaan aikaan kun isät osallistuvat lastensa elämään ja hoitoon ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Noin puolet lapsista on kiintynyt turvallisesti molempiin vanhempiin, toinen puolisko kolmasosalta isään, kolmasosalta äitiin ja kolmasosalta ei kehenkään. Miksi lapsen kiintymyssuhteita kunnioitetaan vain äitiin? Kiintymyssuhteiden vauriot jotka siitä seuraavat ovat tutkimusten mukaan kehityksen voimakas riskitekijä.
Edellä kuvatun anatomian perusteella ei voi kuin toivoa ja vaatia sekä asennemuutosta, että aitoa lapsen etua tutkivien ja asiallisesti sekä puolueettomasti toimivia perhetuomioistuimien perustamista joita STAKESin seminaarikin taannoin asettui tukemaan. Sillä lapsi ei ole esine joka on äidin omaisuutta joka tuomitaan jollekin. Lapsi on pieni elävä ihminen jolle kuuluvat ihmisoikeudet. Niitä nimitetään lasten oikeuksiksi. Lapsella on oikeus sekä isään, että äitiin. Koska laki määrää lapsen suhteen tasa-arvoiseksi suhteessa vanhempiinsa on edellä kuvattu tapa toimia sekä eettisesti että moraalisesti kestämätön ja lisänä tyystin laiton.
Tämä on juuri se asia miksi viittasin kirjoituksessani toteamalla:Tähän tilanteeseen on valitettavasti jouduttu pitkälti siksi, että sosiaalitoimi liian usein, ei toki aina, toiminnallaan asettui ensi tukemaan toista osapuolta helpon painostusratkaisun toivossa. Nyt huoltajuusriita, jopa jatkossa krooninen, on valmis. Ja surullista kyllä lapsen etu ei enää ole keskiössä. Äiti pitää kiinni hänelle alussa kuvatusta ja rivien välistä luvatusta asemastaan ja isä haraa vastaan. Alkaa liian usein tuhoisa taistelu jossa lapsen etu ei enää usein todellakaan pysy keskiössä.
Näitä asioita on toki erittäin vaikea ihmisten yksilötasolla erottaa avo- ja avioerojen ja siihen liittyvien ristiriitojen ja traumaattistenkin tapahtumien takia. Parasta olisi jos parisuhteen asioihin olisi saatu apua ennalta, kuten joku kuvasi. Silloin myös osa eroista voitaisiin lapsille tuhoisina välttää. Nyt valitettavasti sosiaalitoimi liian useassa tapauksessa ammattitaidottomuudessaan pahimmillaan jopa lietsoo niitä.
Siksi niitä hoitavilta viranomaisilta tuleekin vaatia erityisen suurta ammattitaitoa ja oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoisuutta. Tulisi myös vaatia sitä, että niitä hoitavien viranomaisten omissa taustoissaan olleet tai jopa olevat ongelmat ja siitä johtuva asenteellisuus on tullut jonkinlaisessa terapiassa / työnohjauksessa tms. ainakin osin käsiteltyä. Ja siirtää kaikkein vaikeimmista taustoista tms. huoltajuus- ja lapsuudenkokemuksissaan tai parisuhteissaan traumatisoituneen (nais)sosiaalityöntekijät toisiin tehtäviin, ei kostona tms. vaan siksi että, kuten tuomioistuimillakin tulee välttää tilanteita jossa on aihetta epäillä toiminnan tasavertaisuutta ja riippumattomuutta.
Vaikeuksien keskellä olevaa ihmistä joka on tullut itselleen täysin vieraaseen kulttuuriin, keskustelukulttuuriin ja ympäristöön kun on helppo lyödä. Silloin ei kuitenkaan koskaan toimita eettisesti tai ajeta lapsen etua, mikä on toiminnan tavoitteena. Niin toimimalla voidaan kuitenkin olla lähes varma, että lapsen etu ei toteudu. Edellä kuvatun anatomian perusteella ei voi kuin toivoa ja vaatia sekä asennemuutosta, että aitoa lapsen etua tutkivien ja asiallisesti sekä puolueettomasti toimivia perhetuomioistuimien tai vastaavan järjestelmän, jota myös valvotaan eri tavoin ja tutkitaan sen toimintaa myös tasa-arvoisuuden näkökulmasta perustamista joita STAKESin seminaarikin taannoin asettui tukemaan.
Samoin tulee viipymättä aloittaa selkeä tilaastotuotanto huoltajuuden määrittelyprosesseista jota myös seurataan ja kohdistetaan systeemiin korjauksia jos se ei toimi. Sillä lapsi ei ole esine joka on äidin omaisuutta joka tuomitaan jollekin. Lapsi on pieni elävä ihminen jolle kuuluvat ihmisoikeudet. Niitä nimitetään lasten oikeuksiksi. Tänään on niiden juhlapäivä. Ja eikö ihmisoikeuksien tulisi koskea myös miehiä? Miksei tasa-arvovaltuutettu puutu tähän? Jokainen lapsi on syntymässään ansainnut hellän huolenpidon ja hoivan sekä oikeuden häntä rakastaviin vanhempiin ja muihin kiintymyssuhteisiin. Oikeus on taattu myös laeilla. Mikesei niitä maassamme noudateta vaan rikotaan niin torkeästi, että jopa YK puuttuu siihen.
Tässäkään asiassa en usko Tasajaon olevan oikea ratkaisu. Ympäristön paine on yksi asia mikä pakottaa naisen ottamaan lapsen vaikka tuntisi että ei kykene niitä hoitamaan. Voisi olla hyvä että kummankin kyky toimia lapsen lähivanhempana tutkittas.