Kasvakaamme Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. 2 Piet. 3:18.
Tässä joku sanoo: Olenhan alkanut uskoa, mutta tunnen kuitenkin usein niin ääretöntä heikkoutta milloin yhdessä, milloin toisessa tapauksessa. Kuinka minä voin saavuttaa enemmän pyhitysvoimaa ja kasvamista? Kuinka onkaan surkeaa olla kaikessa riippuva Kristuksesta. Niin todella miettii vanha Aadam. Mutta mikä auttaa? Rasittuneelle, nöyrtyneelle, kuoletetulle, mutta Kristuksessa elpyneelle armolapselle on tämä kuitenkin ihanin turva. Tämän me kaikki myönnämme.
Monet ovat sen myös kokeneet - ovat kokeneet, että sama asia, mikä heille oli aivan mahdoton yhteen aikaan heidän mitä vakavimmin työskennellessään ja kamppaillessaan sen kanssa, kävi heille toisena aikana, jolloin Herra antoi uskoa, rauhaa, riemua ja voimaa, tavattoman helpoksi, sujui kuin itsestään. Kuitenkin unohdamme tämän yhä uudestaan ja uudestaan. Vanha, lähtemätön itsekkyys kohottaa meissä aina uudelleen käärmepäätään. Tahdomme itse jotakin koettaa, johonkin kyetä sanoen: Pitäisihän minunkin tehdä tuota ja tuota. Enhän voi uskoakaan näin heikkona ollen.
Emme tahdo uskoa, ettemme mitään muuta voi kuin vain syntiä tehdä. Ja tästä johtuu usein sanomatonta tuskaa, kiusauksia, pimeyttä, hairahduksia. Varsinkin, jos meillä sen ohessa on silmäimme edessä vallan toinen kuva kristitystä kuin Raamatun esittämä ja uneksimme muusta tiestä ja voimasta kuin Jumalan lupaamasta, nimittäin tasaisesta, jatkuvasta, ikään kuin omiin käsiimme luovutetusta voimasta uskon, rauhan ja lujuuden saavuttamiseksi. Kun silmäin edessä on sellainen tuulesta temmattu kristityn kuva eikä vielä koskaan ole löytänyt itsessään mitään vastinetta sille, silloin pian katkeroituu, napisee ja kieltää kaiken armon omalta kohdaltaan, kaiken Hengen työn.
Hämmennys ja epäilys lisääntyvät myös suuresti sen kautta, että huomaamatta rukouksessakin määräämme Jumalalle ajat ja mitat. Ajattelemme: Jumalahan on luvannut kuulla rukoukseni. Tämä nyt pyytämäni on varmasti hänen tahtonsa mukaista. Eihän hän voi tahtoa, että minä olisin niin heikko ja syntinen, aivan kuin paholaisen orja. Kun hän ei nyt kuule minua, näenhän minä, että hän on kokonaan minut hylännyt. Silloin pian käy niin, että lankeamme johonkin tyhmyyteen, että kiellämme Herran tai epäilemme.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor6-18.html
Tässä joku sanoo: Olenhan alkanut uskoa, mutta tunnen kuitenkin usein niin ääretöntä heikkoutta milloin yhdessä, milloin toisessa tapauksessa. Kuinka minä voin saavuttaa enemmän pyhitysvoimaa ja kasvamista? Kuinka onkaan surkeaa olla kaikessa riippuva Kristuksesta. Niin todella miettii vanha Aadam. Mutta mikä auttaa? Rasittuneelle, nöyrtyneelle, kuoletetulle, mutta Kristuksessa elpyneelle armolapselle on tämä kuitenkin ihanin turva. Tämän me kaikki myönnämme.
Monet ovat sen myös kokeneet - ovat kokeneet, että sama asia, mikä heille oli aivan mahdoton yhteen aikaan heidän mitä vakavimmin työskennellessään ja kamppaillessaan sen kanssa, kävi heille toisena aikana, jolloin Herra antoi uskoa, rauhaa, riemua ja voimaa, tavattoman helpoksi, sujui kuin itsestään. Kuitenkin unohdamme tämän yhä uudestaan ja uudestaan. Vanha, lähtemätön itsekkyys kohottaa meissä aina uudelleen käärmepäätään. Tahdomme itse jotakin koettaa, johonkin kyetä sanoen: Pitäisihän minunkin tehdä tuota ja tuota. Enhän voi uskoakaan näin heikkona ollen.
Emme tahdo uskoa, ettemme mitään muuta voi kuin vain syntiä tehdä. Ja tästä johtuu usein sanomatonta tuskaa, kiusauksia, pimeyttä, hairahduksia. Varsinkin, jos meillä sen ohessa on silmäimme edessä vallan toinen kuva kristitystä kuin Raamatun esittämä ja uneksimme muusta tiestä ja voimasta kuin Jumalan lupaamasta, nimittäin tasaisesta, jatkuvasta, ikään kuin omiin käsiimme luovutetusta voimasta uskon, rauhan ja lujuuden saavuttamiseksi. Kun silmäin edessä on sellainen tuulesta temmattu kristityn kuva eikä vielä koskaan ole löytänyt itsessään mitään vastinetta sille, silloin pian katkeroituu, napisee ja kieltää kaiken armon omalta kohdaltaan, kaiken Hengen työn.
Hämmennys ja epäilys lisääntyvät myös suuresti sen kautta, että huomaamatta rukouksessakin määräämme Jumalalle ajat ja mitat. Ajattelemme: Jumalahan on luvannut kuulla rukoukseni. Tämä nyt pyytämäni on varmasti hänen tahtonsa mukaista. Eihän hän voi tahtoa, että minä olisin niin heikko ja syntinen, aivan kuin paholaisen orja. Kun hän ei nyt kuule minua, näenhän minä, että hän on kokonaan minut hylännyt. Silloin pian käy niin, että lankeamme johonkin tyhmyyteen, että kiellämme Herran tai epäilemme.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor6-18.html
Vastaukset 3
Vanhimmat
Silloin olisi hyvä muistaa, kuinka Herra johtaa omiaan ihmeellisesti, kuinka esim. Paavali kolme kertaa rukoili Herralta vapahdusta saatanan enkelistä, mutta sai vastauksen: »Tyydy minun armooni, sillä minun voimani on heikoissa väkevä.» Minkä opetuksen apostoli tästä sai: »Sen takia minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, jotta Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan - sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä.»
Huomaa: »Heikko ollessani olen vahva.» Siinä on kristityn vahvuuden salaisuus. Aivan kuin apostoli tahtoisi sanoa: Vahvuuteni ainoana esteenä on, että olen liian vahva itsessäni. Mitä enemmän heikkous minussa itsessäni tulee tuntuvaksi, sitä suuremman Jumalan voiman minä saan, sitä
Toisella kohtaa apostoli kertoo yhtä suuresta hädästä: »Rasituksemme olivat ylenmääräiset, yli voimiemme, jopa niinkin, että olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo mielessämme päätimme olevamme kuoleman omat, jottemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. ja hän pelasti meidät tuosta suuresta surmasta ja yhä pelastaa.»
Tällä tavoin Jumalan on tultava ainoaksi toivoksemme, ettei meillä ole muuta turvaa kuin hän, joka voi kuolleet herättää. Silloin ihminen tuntuu hyvin säälittävältä, kun hänen on yksin Jumalaan luotettava! Jumalaan yksin ei käy luottaminen, arvelee hän. Sellaisia houkkia me olemme. Siksi tarvitsemme tätä harjoitusta, jos koskaan oikea usko ja lujuus meihin muodostuisi.
Mainostetaanpa taas vaihteeksi vähän... Tämä on sitä KESKUSTELUA!