Uskonnonvapauden kolme osaa

Uskonnonvapauden kolme osaa

Uskonnonvapaus tai vakaumuksenvapaus voidaan jakaa kolmeen osaan: vapaus harjoittaa uskontoa ('positiivinen uskonnonvapaus'), vapaus olla osallistumatta uskonnonharjoitukseen ('negatiivinen uskonnonvapaus'), ja valtion tasapuolinen suhtautuminen kaikkiin katsomuksiin.

Positiivinen uskonnonvapaus on se mitä uskonnonvapaudella yleisimmin ymmärretään. Saa rakentaa kirkon, rukoilla, kertoa muille uskonnostaan, osallistua jumalanpalvelukseen ja niin edelleen. Jos kielletään Raamattujen levittäminen tai synagogan rakentaminen, rikotaan positiivista uskonnonvapautta.

Negatiivinen uskonnonvapaus on vapautta uskonnosta. Se tarkoittaa, että koulussa ei tarvitse osallistua jumalanpalvelukseen, varusmiehenä kenttähartauteen ja niin edelleen. Kun kristittyjä vainottiin 200-luvulla Rooman valtakunnassa, oli syynä negatiivisen uskonnonvapauden puute: kristittyjen oli kyllä sallittua palvoa omaa jumalaansa, mutta lisäksi kaikkien oli pakko palvoa keisaria jumalana.

Valtion tasapuolinen kohtelu tarkoittaa vakaumusten tasa-arvoa: mitään uskontoa ei suosita toisen kustannuksella, uskontoja ei suosita uskonnottomuuteen nähden eikä uskonnollisten järjestöjen toimintaa rajoiteta muita järjestöjä enempää. Esimerkiksi uskonnonvapauslaki ennen vuoden 2003 uudistusta rajoitti uskontokuntien oikeutta omistaa maata ja kiinteistöjä, ja syrji näin uskonnollista katsomusta.
Uskonnonvapaus on perusoikeus

Uskonnonvapaus on yksi perusoikeuksista. Se liittyy muihin perusoikeuksiin monella tavalla. Uskontoja harjoitetaan yleensä ryhmässä, joten kokoontumis- ja yhdistymisvapaus on tärkeä. Kanta uskonnollisiin asioihin on yksi mielipide, mikä liittää uskonnonvapauden ja mielipiteenvapauden. Uskonnolliset julkaisut taas nauttivat sananvapauden suojaa muiden julkaisujen tapaan.

Perusoikeudet ovat kansalaisen suoja hallintoa vastaan. Demokraattisessa maassa valta on enemmistöllä, ja perusoikeudet suojaavat erityisesti vähemmistöä enemmistön mielivallalta. Suomessa luterilaisilla on enemmistö, joten uskonnonvapaus täällä suojaa erityisesti uskonnottomia ja muiden uskontojen kannattajia.
Mitä uskonnonvapaus ei ole?

Uskonnonvapaus kertoo mitä hallinto ei saa tehdä: ei saa kieltää rukoilemasta, ei saa pakottaa rukoilemaan, ei saa suosia mitään vakaumusta. Uskonnonvapaus ei edellytä erillistä uskonnonvapauslakia eikä muitakaan erityistoimia valtiolta.

Oikeus oman uskonnon opetukseen yhteiskunnan ylläpitämissä kouluissa ei ole osa uskonnonvapautta, vaan erillinen oikeus. Kuten poliittinen vapaus tarkoittaa puolueille vapautta levittää aatettaan, mutta ei koulujen velvollisuutta opettaa minkään puolueen oppia, ei uskonnonvapauskaan tarkoita, että valtion tulisi tehdä jotain uskontokuntien puolesta.

Uskonnonvapaus ei ole rajoittamaton, kaiken muun lainsäädännön ohittava oikeus. Ristiriidat uskonnollisten tapojen ja maan lakien välillä ratkaistaan tapauskohtaisesti. Esimerkiksi rituaaliteurastus on Suomessa osittain sallittu säätämällä eläinsuojelulakiin tätä koskeva poikkeus. Poikien ympärileikkaukset on sallittu mutta tilanne on hieman epämääräinen.

Uskonnonvapaus ei myöskään kiellä yhteisöjä rajoittamasta uskonnon harjoitusta ja levitystä. Esimerkiksi kaupunki ei saa kieltää ovelta ovelle saarnaamista, taloyhtiö sen voi tehdä. Saa perustaa sellaisia yhdistyksiä, jotka edellyttävät jäseniltään jonkun uskonnon tunnustamista. Kauppias saa vapaasti soittaa vaikka virsiä kaupassaan, kunnan ylläpitämässä koulussa näin ei ole.