Tshetshenian sotaa vielä vastustettiin, nyt vaietaan
Anton Sherbak on pitkään hiljaa, ja puhe keskeytyy. Hän puree hampaitaan yhteen ennen kuin jatkaa: – Se on vaikeinta käsittää... Miksi he vaikenevat.
Heillä Sherbak tarkoittaa niitä venäläissotilaiden vanhempia ja perheitä, jotka ovat menettäneet perheenjäsenensä tai yhteydet tähän epämääräisissä oloissa. Vaikeneminen taas näkyy siinä, kuinka usein Sherbakin puhelin soi. Hän työskentelee Sotilaiden äidit -järjestössä Pietarissa ja selvittää päivät sotilaiden ongelmia. Sherbak on juuri pohtinut ääneen, miksi sotilaiden läheiset eivät ota yhteyttä.
– Kun sotilas kuolee armeijassa rauhanaikana, syy löytyy aina ylhäältä. Joku on antanut väärän käskyn. Mitä pitäisi maksaa, ettet haluaisi tutkintaa oman lapsesi kuolemasta?
Vaikka jonkinlaiseen vaikenemiseen on myös tässä pietarilaisessa toimistossa suostuttu. Sherbak ja hänen työtoverinsa kuuluvat niihin harvoihin, jotka saavat suoraan sotilailta ja heidän perheiltään tietoa venäläissotilaiden liikkeistä rajan tuntumassa ja sen toisella puolen.
Kuten vaikka ennen Itä-Ukrainan separatistien hyökkäysvaihetta viime elokuussa, jolloin monet perheet ottivat yhteyttä kertoakseen, että armeijan palveluksessa olevaan poikaan ei ole saatu viikkoihin yhteyttä. Osa sotilaista on myös toimittanut dokumentteja suoraan järjestölle. Niistä käy ilmi, että Ukrainan puolella on oltu.
Kuolleitakin on heidän arvioidensa mukaan paljon julkisuuteen tulleita enemmän.
Kuoletettu vastarinta
Silti edes Sotilaiden äidit ei voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
– Sitä, että Ukrainassa olisi venäläisiä sotilaita, emme voi suoraan sanoa, sillä pitävää näyttöä ei ole, vaikka... No, tietoja on, mutta emme voi sanoa. Ymmärrät varmasti.
Jos järjestö pauhaisi kovaan ääneen valtionlinjan vastaisesti, sen toiminta vaikeutuisi ennestään. Ja kaikki on jo ulkomaiseksi agentiksi nimetylle kansalaisjärjestölle aivan tarpeeksi vaikeaa.
Kun Sotilaiden äidit aloitti toimintansa 1990-luvun alussa, tulevaisuus näytti vielä valoisalta. Kun Venäjä luisui Neuvostoliiton hajottua kaaokseen, kansalaiset järjestäytyivät. Järjestön johtaja Ella Poljakova muistelee, miten ihmiset aktiivisesti pyrkivät kohti vahvempaa kansalaisyhteiskuntaa, rauhaa ja demokratiaa.
– Sotaa vastustettiin aktiivisesti. Esimerkiksi ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana ihmiset ymmärsivät jo sodan järjettömyyden ja vastustivat sitä voimakkaasti, Poljakova kertoo.
Hänen mukaansa toisen Tshetshenian sodan aikana aktiivisuus jo laski. Venäläiset alkoivat vastustaa vähemmän. Nyt vastaan on kuitenkin tullut uusi pohja.
Omista ongelmista yhteisiin
Järjestö tekee nyt töitä palauttaakseen kadonneen aktiivisuuden.
– Kun ihminen saapuu tänne pyytämään apua, hän yrittää siirtää vastuun jollekulle toiselle. Silti ratkaisu löytyy häneltä itseltään. Me palautamme täällä apua tarvitsevien omanarvontunnon, ja he ymmärtävät jälleen olevansa kykeneviä pitämään puoliaan, Poljakova kertoo.
Viereisessä huoneessa kokoustaa pieni ryhmä juuri näitä apua tarvitsevia: joukko kutsunnoissa armeijaan haviteltavien äitejä on kokoontunut käymään läpi keinoja armeijan välttelyyn.
– Kokoamme heidät yhteen, niin he ymmärtävät, että ongelma ei ole yksityinen vaan yhteinen, järjestelmään rakennettu, Poljakova kertoo.
Ja kun oman ongelmansa saa ratkaistua, uskaltaa puhua laajemmasta ongelmasta ääneen. Kuten vaikka Ukrainassa kaatuneista sotilaista.
Anton Sherbak on pitkään hiljaa, ja puhe keskeytyy. Hän puree hampaitaan yhteen ennen kuin jatkaa: – Se on vaikeinta käsittää... Miksi he vaikenevat.
Heillä Sherbak tarkoittaa niitä venäläissotilaiden vanhempia ja perheitä, jotka ovat menettäneet perheenjäsenensä tai yhteydet tähän epämääräisissä oloissa. Vaikeneminen taas näkyy siinä, kuinka usein Sherbakin puhelin soi. Hän työskentelee Sotilaiden äidit -järjestössä Pietarissa ja selvittää päivät sotilaiden ongelmia. Sherbak on juuri pohtinut ääneen, miksi sotilaiden läheiset eivät ota yhteyttä.
– Kun sotilas kuolee armeijassa rauhanaikana, syy löytyy aina ylhäältä. Joku on antanut väärän käskyn. Mitä pitäisi maksaa, ettet haluaisi tutkintaa oman lapsesi kuolemasta?
Vaikka jonkinlaiseen vaikenemiseen on myös tässä pietarilaisessa toimistossa suostuttu. Sherbak ja hänen työtoverinsa kuuluvat niihin harvoihin, jotka saavat suoraan sotilailta ja heidän perheiltään tietoa venäläissotilaiden liikkeistä rajan tuntumassa ja sen toisella puolen.
Kuten vaikka ennen Itä-Ukrainan separatistien hyökkäysvaihetta viime elokuussa, jolloin monet perheet ottivat yhteyttä kertoakseen, että armeijan palveluksessa olevaan poikaan ei ole saatu viikkoihin yhteyttä. Osa sotilaista on myös toimittanut dokumentteja suoraan järjestölle. Niistä käy ilmi, että Ukrainan puolella on oltu.
Kuolleitakin on heidän arvioidensa mukaan paljon julkisuuteen tulleita enemmän.
Kuoletettu vastarinta
Silti edes Sotilaiden äidit ei voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
– Sitä, että Ukrainassa olisi venäläisiä sotilaita, emme voi suoraan sanoa, sillä pitävää näyttöä ei ole, vaikka... No, tietoja on, mutta emme voi sanoa. Ymmärrät varmasti.
Jos järjestö pauhaisi kovaan ääneen valtionlinjan vastaisesti, sen toiminta vaikeutuisi ennestään. Ja kaikki on jo ulkomaiseksi agentiksi nimetylle kansalaisjärjestölle aivan tarpeeksi vaikeaa.
Kun Sotilaiden äidit aloitti toimintansa 1990-luvun alussa, tulevaisuus näytti vielä valoisalta. Kun Venäjä luisui Neuvostoliiton hajottua kaaokseen, kansalaiset järjestäytyivät. Järjestön johtaja Ella Poljakova muistelee, miten ihmiset aktiivisesti pyrkivät kohti vahvempaa kansalaisyhteiskuntaa, rauhaa ja demokratiaa.
– Sotaa vastustettiin aktiivisesti. Esimerkiksi ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana ihmiset ymmärsivät jo sodan järjettömyyden ja vastustivat sitä voimakkaasti, Poljakova kertoo.
Hänen mukaansa toisen Tshetshenian sodan aikana aktiivisuus jo laski. Venäläiset alkoivat vastustaa vähemmän. Nyt vastaan on kuitenkin tullut uusi pohja.
Omista ongelmista yhteisiin
Järjestö tekee nyt töitä palauttaakseen kadonneen aktiivisuuden.
– Kun ihminen saapuu tänne pyytämään apua, hän yrittää siirtää vastuun jollekulle toiselle. Silti ratkaisu löytyy häneltä itseltään. Me palautamme täällä apua tarvitsevien omanarvontunnon, ja he ymmärtävät jälleen olevansa kykeneviä pitämään puoliaan, Poljakova kertoo.
Viereisessä huoneessa kokoustaa pieni ryhmä juuri näitä apua tarvitsevia: joukko kutsunnoissa armeijaan haviteltavien äitejä on kokoontunut käymään läpi keinoja armeijan välttelyyn.
– Kokoamme heidät yhteen, niin he ymmärtävät, että ongelma ei ole yksityinen vaan yhteinen, järjestelmään rakennettu, Poljakova kertoo.
Ja kun oman ongelmansa saa ratkaistua, uskaltaa puhua laajemmasta ongelmasta ääneen. Kuten vaikka Ukrainassa kaatuneista sotilaista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.