Väkivallan uskonto

Meitä kaikkia auttaa parhaiten se, että kukin tekee parannusta omista synneistään, ei toisten synneistä. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos sinusta kirjoitettaisiin sitä, mitä sinä nyt kirjoitat julkisesti. Jos joku on sinua loukannut, tee niin kuin Kristuksen kirkkolaki sanoo: Matt. 18: 15 - .
"Minkä te tahdotte, että ihmiset teille tekevät, se tehkäät te heille."

Luonnehäiriöisen persoonallisuus on rakentumaton.
Hän ei kykene ennakoimaan eikä hallitsemaan tunnereaktioitaan. Hänen käsityksensä ulkonäöstään ja luonteestaan, heikkouksistaan ja vahvuuksistaan on sattumanvarainen ja aina altis muutoksille. Hänen psyykkinen tasapainonsa on ulkoisten olosuhteiden varassa. Jos hänelle tapahtuu jotain hallitsematonta, seuraa yleensä täydellinen kaaos. Siihen sisältyy pohjaton hätä. Luonnehäiriöinen ei pysty kestämään minkäänlaista kritiikkiä. Hän on allerginen kritiikille. Hänen itsetuntonsa heittelee äärimmäisyydestä toiseen, riippuen siitä minkälaista kohtelua hän muilta ihmisiltä saa. Kuitenkaan hän ei pysty kohtaamaan epäonnistumisen, syyllisyyden ja häpeän tunteita. Hänen on vaikea, ellei peräti mahdoton nöyrtyä, tai ylipäätään tunnustaa olleensa väärässä.
Tästä johtuen hän torjuu nuo tunteet tietoisuudestaan.

Luonnehäiriöiseltä puuttuu kosketus omaan itseen.
Varsinkaan ongelmiaan, heikkouksiaan, pelkojaan, ahdistuksiaan, masennustaan ja syyllisyyttään hän ei kohtaa. Rohkeasta ja urhoollisesta käyttäytymisestä huolimatta hänelläkin tietysti todellisuudessa niitä on kuten kaikilla, itse asiassa hyvin paljon ja enemmän kuin monilla muilla. Hän ei kykene kestämään ahdistusta. Hänen tunne-elämänsä on heikosti kehittynyt. Hän ei koe myönteisiä tunteita. Hänen ihanneminänsä ja tosiminänsä eivät paljon kata toisiaan. Hän ei tiedosta myöskään itsetiedostuskykynsä puutetta tai heikkoutta.

Todellisuudessa luonnehäiriöinen on tarkoittamansa käyttäytymisen vastakohta.
Hänen itsetuntonsa ei ole hyvä vaan huono. Hän ei koe itseään hyväksi vaan pahaksi. Hän ei ole varma vaan epävarma - ajamansa asian totuudesta ja merkityksestä, viehätysvoimastaan ja vakuuttamiskyvystään, koko persoonastaan ja olemisestaan. Hän ei ole peloton vaan pelokas. Hän ei ole voimakas vaan heikko. Hänen vahvuutensa ei ole hyvyyden voimaa, joka uhrautuu, antaa omastaan, auttaa muita ja vetää siten heitä puoleensa. Hänen mahtinsa on pahuuden voimaa, joka vaatii, määrää, alistaa, käyttää hyväkseen ja tuhoaa. Hän on siis suunnattoman ristiriitainen ihminen. Hänen mielenterveytensä, järkevyytensä ja arvostelukyvynsä ovat vain naamio.

Luonnehäiriöisen heikkous ilmenee erityisesti siinä, että hän on ratkaisevasti muista ihmisistä riippuvainen. Hän tarvitsee muita ihmisiä pönkittäkseen itseään.
Narsistinen persoonallisuus näyttää olevan itsenäinen ja riippumaton toisin kuin eräät muunlaiset luonnehäiriöiset. Toisten hänelle antama arvostus ja ihailu on hänelle kuitenkin elinehto. Todellisuudessa hän on siis epätavallisen riippuvainen muista ja siten epäkypsä ihminen.

Luonnehäiriöinen on suuri lapsi: hän ei osaa tehdä selkeää eroa oman itsen ja ulkomaailman välillä.
Siksi hänen arvostelukykynsä on heikko. Hän ei kykene vastustamaan sisimmästään nousevia tunneyllykkeitä vaan toimii niiden mukaan välittömästi. Todellisuudessa hän on tiedostamattomassaan auktoriteettia tarvitseva lapsi, joka huutaa itselleen vanhempien rakkautta ja näiden asettamia rajoja. Koska hän kuitenkin on aikuinen ja hänellä on siten aikuisen velvollisuudet ja oikeudet, häntä ei varsinaisesti tai ainakaan julkisesti voi kohdella kuin lasta. Jos niin tehtäisiin, hän kokisi sen loukkaavaksi.

Psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan Don Juanille - jota psykoanalyytikot eivät ole tulkinneet psykopaatiksi - ne monet naiset, jotka hänen on korvattava yhä uusilla naisilla, edustavat sitä yhtä naista, jota ei voi korvata, nimittäin äitiä. Kilpailijat ja vastustajat, joita hän pettää, joilta hän kavaltaa, joita vastaan hän taistelee ja jotka hän lopulta jopa tappaa, edustavat hänelle sitä yhtä kuolevaista vihollista, jota hän ei voi voittaa, nimittäin isää.

Lapsen tavoin luonnehäiriöinen on täydellisen itsekeskeinen: hän näkee kaiken vain omasta näkökulmastaan.
Hänen "rakkautensa" kohdistuu kokonaan ja yksinomaan häneen itseensä. Hän on narsisti. Hän ei pysty asettumaan toisen asemaan. Hän on kykenemätön käyttäytymään isällisesti, äidillisesti ja sisaruksellisesti. Hän ei sulje toista syliinsä, ei tule toisen rinnalle tueksi, ei eläydy empaattisesti toisen tuntoihin, ei myötäelä toisen iloja ja suruja, ei ainakaan aidosti eikä pyyteettömästi.

Siksi luonnehäiriöinen ei pysty luomaan kestäviä, tasa-arvoisia ihmissuhteita.
Joillakuilla se johtaa jopa sosiopatiaan, joka on sopeutumattomuutta sosiaalisten normien mukaiseen käyttäytymiseen.

Luonnehäiriöisellä perustava minän puolustuskeino on projektio: hän siirtää toisiin omat pelkonsa, joita hän ei tunnista eikä tunnusta itsessään.
Hän heijastaa muihin myös ihanteensa: autoritaarisuuden, vallantavoittelun ja kovuuden. Hän tulkitsee toiset omien kielteisten tunteidensa mukaisiksi, jollaisia he eivät yleensä ole. Hän haluaa nähdä heidän pelkäävän sekä yleensä että erityisesti häntä, niin ettei hänen tarvitse kokea pelkäävänsä itse. Pelko on muissa, ei hänessä, joka on (mielestään) rohkeuden perikuva.

Hän kokee, että tietyt toiset vihaavat häntä, vaikkeivät he todellisuudessa vihaa häntä, vaan hän vihaa heitä. Hänen heihin kuvittelemansa viha on hänen omaa vihaansa, jota hän ei tiedosta. Hän kokee, että jotkut tietyt henkilöt ovat hänestä (hetero- tai homo)seksuaalisesti kiinnostuneita, vaikkei näin todellisuudessa olekaan, vaan hän on kiinnostunut heistä ja toivoo heiltä tällaista kiinnostusta itseään kohtaan. Hänen mielestään ja väitteidensä mukaan tietyt toiset ajattelevat hänestä pahaa ja ovat tehneet hänelle pahaa, kun todellisuudessa hän itse ajattelee pahaa heistä ja on tehnyt pahaa heille. Hänen uhrinsa ovat sen sijaan niin kilttejä ihmisiä, ehkä jopa neuroottisesti, ettei heidän mieleensäkään tulisi sellaisen pahan aikominen tai tekeminen, mistä luonnehäiriöinen heitä syyttää. Siksi sellainen syytös saattaa heidät lähes epätoivoon.

Luonnehäiriöinen samastuu toisissa niihin piirteisiin, joita hän itse ihailee ja haluaa itsellään olevan. Hän heijastaa siis toisiin puutteensa. Vastaavasti hän pelkää ja vihaa toisissa omia todellisia ominaisuuksiaan eli heikkoutta. Pyrkimällä tuhoamaan tällaiset uhrinsa hän samalla kuvittelee vapautuvansa omasta heikkoudestaan. Tietenkään hän ei tiedosta tätä.

Normaalissa kehityksessä lapsi saa peilata aikuisesta eri persoonallisuuden puolia ja sosiaalisia taitoja ja omaksua niitä vähitellen omiksi ominaisuuksikseen ja taidoikseen, kun kokemus itsestä on vielä hahmottumatta ja itsessä olevia hämmentäviä piirteitä voi tavoitella toisista. Luonnehäiriöisellä tämä kehitys on jäänyt tapahtumatta, koska hänen lähipiiristään on lapsuudessa ja nuoruudessa puuttunut riittävän hyvä aikuinen. Niin tämä omien keskeneräisten ominaisuuksien etsiminen ja näkeminen toisissa tulee keskeiseksi toiminnaksi ihmissuhteissa. Luonnehäiriöinen myös elättää näitä piirteitä lähipiirissään ja alkaa suhtautua yksioikoisesti kuhunkin ihmiseen sen perusteella, minkä ominaisuuden hän on itse kuhunkin sijoittanut ja ehkä provosoivalla käytöksellä saanut syntymään. Pelkäävä luonnehäiriöinen puolustautuu usein niin voimakkaasti, että se tuntuu toisesta hyökkäykseltä ja saa hänet pelkäämään. Kun luonnehäiriöinen näkee ja tunnistaa tämän pelon, hän alkaa elättää sitä eri keinoin ja saa toisen pelon oman hallintaansa. Sitten hän voi tuntea olevansa vapaa omasta pelostaan.

Toinen luonnehäiriöisen perustava puolustuskeino on kieltäminen. Hän ei myönnä itselleen eikä tietenkään muille kokemaansa ahdistusta eikä pettymyksiään. Hän ei halua käsitellä niitä eikä siksi kykenekään siihen.

Kolmas puolustuskeino on ongelmien purkaminen ulospäin kohdistuvaan käyttäytymiseen.
Hän kykenee hallitsemaan impulssejaan vain heikosti. Hän ei työstä masennusta itsessään vaan kokee sen haasteena toimintaan ja purkaa sen itsestään ulos. Hän kaataa toisten kannettavaksi pelkonsa ja muut kauheat tunteensa ja katsoo, miten nämä selviytyvät siitä. Näin hän yrittää palauttaa mielensä tasapainoon. Sisäinen vaatimus on niin voimakas, että hän kokee kohtelevansa itseään moraalisesti väärin, ellei toimi yllykkeensä mukaisesti. Hänelle itselleen ei ehkä merkitse paljonkaan, että hänen yllykkeensä voivat johtaa hänet tuhoavaan väkivaltaisuuteen - fyysiseen tai psyykkiseen - muita kohtaan ja koitua myös hänen omaksi tuhokseen.

Luonnehäiriöinen on alloplastikko: hän pakottaa muut mukautumaan häneen.
Neurootikko sen sijaan on autoplastikko: hän muokkaa itseään ja pyrkii mukauttamaan itseään muihin, ettei loukkaisi heitä. Luonnehäiriöiselle muut ihmiset ovat vain välineitä.

Lohkominen on luonnehäiriöisellä neljäs tyypillinen minän puolustuskeino.
Hän jakaa ihmiset selvästi kahtia, "hyviin" ja "pahoihin", "sympaattisiin" (= miellyttäviin) ja "antipaattisiin" (= vastenmielisiin). Mittapuuna on hän itse, se miten hän kokee ihmisten suhtautuvan häneen. Tällä tavoin "lohkottuina" "pahoissa" ei ole mitään hyvää eikä "hyvissä" pahaa. Niiden kanssa, joita kohtaan hän tuntee antipatiaa kokemiensa narsististen loukkauksien vuoksi, hän ei halua olla missään tekemisissä. Pettymys muuttaa hetkessä hyvän pahaksi ja hyödyn saaminen pahan hyväksi. Kuva toisesta muuttuu yhtä herkästi kuin kuva itsestä. Tyypillistä täälaiselle ajattelulle on mustavalkoisuus, ja vastakkainasettelu.

Luonnehäiriöinen ei varsinaisesti tiedosta vaikka kylläkin ehkä aavistaa, että jotkut kuitenkin saattavat nähdä hänen lävitseen ja siten paljastaa hänet.
Usein uhreilla kestää kauan, ennen kuin he uskovat kokemuksiaan ja huomioitaan. Jos he esittävät ne hänelle, hän raivoisasti kieltää kaiken. Niinpä luonnehäiriöisen uhrin on hyödytöntä esim. antaa tätä kirjasta tuon luonnehäiriöisen luettavaksi, jotta tämä siitä tunnistaisi itsensä ja vääryytensä.

Narsistinen luonnehäiriö pahenee iän myötä ja voi puhjeta selvästi havaittavaksi vasta myöhemmässä keski-iässä.
Silloin saatetaan päästä asemaan, joka tarjoaa uusia mahdollisuuksia vallan käyttämiseen. Ennen kaikkea silloin on usein pakko aavistaa, ettei omasta elämästä tullutkaan - eikä ehkä koskaan tule - sitä suurta ja ihailtavaa, mitä halusi ja edellytti siitä tulevan. Sen pettymyksen torjuminen purkautuu herkästi narsistisessa luonnehäiriöisessä käyttäytymisessä. Tämän kokeminen saattaa muista tuntua yllättävältä muutokselta, mutta tarkempi tutkistelu ja menneitten mieleen palauttaminen osoittavat, että tietyt aikaisemmat ihmetystä herättäneet huomiot selittyvätkin tässä uudessa valossa. Yllykkeet olivat koko ajan olemassa, vaikka ne ennen tulivat esiin vain vähäisessä määrin.

Luonnehäiriöisestä ei voi tehdä diagnoosia vain katsomalla häntä silmiin ja kuuntelemalla häntä.
Se on tehtävä hänen lähiympäristöstään, niiden kokemuksista, joita hän on kohdellut häikäilemättömästi.

Yleinen kokemus viittaa siihen, ettei luonnehäiriöinen todennäköisesti muutu.
Elämä ei näytä muokkaavan häntä, vaan vielä vanhanakin hän on samanlainen kuin nuorena. Tavanomainen psykoterapia ei häneen tehoa, sillä hän ei koe itseään sairaaksi. Usein myöskään oikeudelliset rangaistukset eivät näytä häneen vaikuttavan.

Sen sijaan luonnehäiriöisen uhrit - perheenjäsenet, työtoverit, alaiset, entiset ystävät - tarvitsevat terapiaa toipuakseen hänen aiheuttamistaan vammoista. Hänen iskunsa osuvat syvälle, ja niitä usein koetaan kauan, ennen kuin uskalletaan puhua niistä ja edes tiedostaa niitä.

Luonnehäiriötä valaisee syvältä myös Jeesuksen kuvaus teeskentelijöistä ja tekopyhistä, "ulkokullatuista".
Heille on luonteenomaista näennäisyys, tekojen ja sanojen ristiriita, teeskenteleminen, joka ei ole tietoista eikä valittua.

Jeesus sanoi vuorisaarnassaan (Matt 6:1-5): "Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta Isältänne. Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. -- Kun rukoilette, älkää tehkö tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet."

Myöhemmin Jeesus puhui samanlaisista ihmisistä (Matt 23:3, 5): "Tehkää niin kuin lainopettajat ja fariseukset sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. -- Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin."

Evankeliumi käyttää tässä kreikan sanaa hypokritees 'replikoija, selittäjä; näyttelijä; teeskentelijä, tekopyhä'. Se tarkoittaa siis henkilöä, joka osaa kyllä käyttää paljon vaikuttavan tuntuisia sanoja, mutta jolla ei ole kosketusta todellisuuteen: sanat ja todellisuus ovat eri tasolla. Hän esittää jotakin mutta on aivan muuta.

Fariseusten tekopyhyys ja muu teeskentely on usein ymmärretty tahalliseksi, mutta niin ei ollut. He eivät olleet epärehellisiä ihmisiä vaan ottivat Jumalan ja hänen vaativat käskynsä ja elämän verisen vakavasti. Tekopyhyys oli heistä kauhistavinta mitä ajatella voi. Kuitenkin he todellisuudessa olivat juuri sitä, mitä he opissaan eniten paheksuivat.

Jeesuksen paljastaman teeskentelijöiden ilmiasun taustalla on syvään juuttunut olemisen perustunto, jonka klassinen idealismi ilmaisi lausumalla: "Oleminen on havaituksi tulemista" (latinaksi esse est percipi). Ellei kukaan minua tunnista (eikä tunnusta eikä kiitä), en ole olemassa. Ellei ole ketään, joka näkisi minut ja siten antaisi minulle olemassaolon, minun on itse tehtävä tuollainen näkijä ja hänen kauttaan oma olemassaoloni.

Oma tyhjyys, olemattomuus, heijastuu eli projisioituu siis toisiin. Siksi koko käyttäytyminen muodostuu epäaidoksi. Olematon yrittää olla ja saada muut vakuuttuneiksi siitä, että hän on. Ihminen, joka ei ole tosi, hyvä eikä kaunis, yrittää olla sellainen ja vakuuttaa muut siitä, että hän on sellainen ja että he sanoisivat sen hänelle, jotta hänkin sitten kokisi olevansa tosi, hyvä ja kaunis. Tätä tilaansa ja yritystään sen muuttamiseksi hän ei kuitenkaan tiedosta. Korkeintaan hän aavistaa, mitä häneltä puuttuu, mutta hän ei usko sitä. Siitä aiheutuvaa tuskaa hän ei kestä. Se ei myöskään poistu pysyvästi sillä, että muut tekevät, mitä hän heiltä odottaa tai vaatii.

Jeesuksen kohtaamille "teeskentelijöille" ei mikään ole absoluuttista, vaan kaikki on suhteellista, koska he ovat riippuvaisia toisista ja näiden kautta itsestään. Näin he joutuvat tekemään suhteellisen ehdottomaksi. Tiedonkäsitykseltään he ovat idealisteja: kaikki tieto riippuu vain havainnoista. Eettisesti he ovat relativisteja: mitään objektiivisesti ehdotonta oikeaa ja väärää ei ole, koska kaikki oikea ja väärä riippuu siitä, minkä he sellaiseksi toisten puolelta kokevat. Se ei estä heitä absolutisoimasta omia eettisiä tulkintojaan, jotka juutalaisten lainopettajien ja fariseusten kohdalla johtivat loputtomaan saivarteluun. Päinvastoin he ovat moralisteja, jotka asettuvat toisten yläpuolelle. Heillä ja heissä ei ole mitään omaa. Jeesuksen mukaan he ovat identiteetittömiä, onttoja, sisäisesti tyhjiä ja tuhoutuneita ihmisiä.

Tämä luonnehäiriöisen piirre on pohjimmiltaan demoninen, sillä hänen voimansa on "anastettua", ei aitoa. Siksi se osoittautuu ennemmin tai myöhemmin ja tavalla tai toisella mielivaltaiseksi ja väkivaltaiseksi. Hänen "voimansa" ei perustu siihen myönteiseen ja hyvään, mitä hän olisi ja mitä hänellä olisi, vaan nimenomaan sen puuttumiseen, siis tyhjiöön, jota hän pyrkii täyttämään. Hän ei ole Hyvän jakaja, vaan Hyvän varastaja. Siksi hänellä ei ole "voimastaan" mitään jaettavaa muille. Käyttämällä voimaa, joka on väkivaltaa, hän yrittää vain peittää voimattomuuttaan ja tyhjyyttään.

Jäljempänä lainataan Kierkegaardin ajatusta, jossa luonnehäiriöinen ja hänen käyttäytymisensä mielletäänkin demoniseksi sanan syvässä merkityksessä. Eräissä nykyaikaisissa romaaneissa ja elokuvissa luonnehäiriöiseltä ihmiseltä kysytään kauhistuneesti suoraan: "Oletko paholainen?" Saman kammottavan kysymyksen ovat jotkut kristityt joutuneet mielessään tekemään jonkun toisen kristityn kohdalla, jonka pahuuden he ovat kohdanneet hengellisessä yhteisössään. Saatanan yksi nimitys Jeesuksen ajan juutalaisuudessa ja kerran myös Uudessa testamentissa (2 Kor 6:15) on Beliar, jonka kirjaimellinen merkitys hepreassa on 'tyhjyys, mitättömyys'.