Miksi, on varmaan suurin kysymys kaiken tapahtuneen jälkeen mikä kalvaa omaisten ja ystävien mieltä. Joskus siihen kysymykseen ei koskaan saada vastausta. On raastavaa saada tieto siitä, että joku sinulle läheinen ystävä on halunnut tarkoituksellisesti kuolla ja jättää kaiken. Miksi hän halusi tehdä hallaa omaisille ja ystäville? Miksi hän ei voinut antaa ajan kulua ja asioiden tulla itse selvitetyiksi? Miksi en huomannut mitään ja voinut auttaa? Olin todellakin myöhässä apuni ja sanojeni kanssa mitä olisin halunnut sanoa ja yrittää ohjata parempaan huomiseen. Miksi todellakin kalvaa mieltä kaiken tämän jälkeen.
Vuosi tulee kohta tästä kaikesta ja vieläkin ajattelen häntä joka päivä, joka hetki muistuttaa jotain hänestä, samanlainen auto, hajuvesi, samanlaiset vaatteet tai jopa se että kuulen ihmisten mainitsevan hänen nimensä, ihan pienimmätkin asiat saattaa saada silmäni kostumaan ja kyyneleet virtaamaan. Ajattelen, että mikä on voinut olla niin huonosti, ettei pakotietä entiseen enää ollut. Enkö rakastanut tai antanut tarpeeksi itsestäni, enkö ottanut siipieni suojaan kun hän sitä eniten tarvitsi. Luulin, että kaikki on hyvin ja kaiken voi ratkaista rakkaudella.
Olin alussa vihainen hänelle, vaikka suru olikin tehnyt suuren reiän sydämeeni. Nyt en tiedä pitäisikö olla surullinen vai vihainen vai olla jopa onnellinen hänen puolestaan, koska ainakin hänellä on nyt hyvä olla. Miettiessäni ulospääsyä kaikesta surusta ja miksi kysymyksistä halusin jopa itse mennä ottamaan selvää kaikkeen tapahtuneeseen. En kuitenkaan kykenisi tuottamaan sitä samaa tuskaa enää ystäville ja sukulaisille, en vain pystyisi siihen. Ehkä jonain päivänä kuitenkin saan vastauksia kysymyksiini ja voin jatkaa elämääni rauhallisin mielin, vielä se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi olla syyttämättä itseäni kaikesta. Olisihan minun pitänyt tietää tai ainakin aavistaa jotain, mutta kuljin vain silmät suljettuina kaikesta pahasta.
Hän on kuin lumisadepallo, kun sitä kääntää kaikki lumi valuu pohjaan ja kääntää uudelleen, hiutaleet leijailevat hiljaa alas koskettaen hellästi poskiani ja sulaen kauniisti hiuksilleni. Eniten minua huolestuttaa se, että hän on siellä yksin
ja tunteeko hän olonsa yksinäiseksi? Ehkä hän viihtyy siellä ja on virheettömän maailman vankina. Paluuta entiseen ei enää ole.
Jos olisin tiennyt, että se on viimeinen kerta kun näen hänen nukahtavan, olisin peitellyt hänet huolellisemmin ja lukenut hänen puolestaan rukouksen. Jos olisin vain tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun näin hänen astuvan ulos ovesta, olisin rutistanut vielä lujasti ja pyytänyt vielä takaisin. Jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen tapaamisemme olisi toki minulla ollut aikaa sanoa välittäväni hänestä. Sanotaan, että elämä tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia, mutta ei se tarjoa, joku päivä on se viimeinen. Kaikki eivät ehdi nähdä huomista. Miksi odottaa huomista jos ehdit tekemään sen jo tänään?
Jos huomista ei tulekaan, kadut katkerasti, että jätit viimeisen hymyn hymyilemättä, viimeisen halauksen halaamatta, että sinulla oli liian kiire ehtiäksesi täyttämään toiveen, joka osoittautui hänelle viimeiseksi.
Kun elämä etääntyy ruumiista, kuin laiva rannasta, silloin tarrautuu tiukasti kuolemaan kuin köyteen joka vie pois, heittäytyy sen varaan siinä ainoassa toivossa että päätyy jonnekin muualle.
Muistan sen kuin eilisen päivän, sen tunteen, kuin aalto olisi tunkeutunut sydämeni lävitse, kun sain kuulla rakkauteni kadonneen. En uskonut sitä todeksi. En sallinut kaipausta, sillä se olisi tarkoittanut etten olisi hänen kanssaan enää, niin tyhmältä kuin kuulostaakin, en uskonut. En todellakaan uskonut. Aloin nähdä unia, jotka olivat liian todellisia ollakseen tosia. Saatoin kuulla hänen nauravan tai leikittelevän sanoilla, mitä hän teki usein. Saatan nähdä hänet väkimassan joukossa, kun alan etsiä häntä niin en löydä. Etsin katseellani ja juoksen saavuttamatta häntä. Kaikki on vain harhaa mitä mieleni tekee.
Kun olin pieni, mummoni sanoi aina, että kun ihminen kuolee, niin pääsee taivaaseen ja saa oman tähden, voi olla onnellinen. Iltaisin katsellessani tähtiä etsin taivaalta kaikkein kirkkaimman ja saatan jutella sille päivän kuulumisia ja kysellä millaista taivaassa on. Tunnen siten rauhan tulvivan mieleeni, vaikka hän on yksin heleänvärisessä terälehtimeressä. Maanpinnalle putoili pehmeitä viattomia lumihiutaleita, kuin sille olisi laskeutunut verho, oli hänen kuolemansa jälkeen ensimmäinen kerta kun tuli lunta. Tuska ei vain hellitä vaikka kuinka yrittää unohtaa, mutta en tiedä saanko edes unohtaa. Jos unohdan, petänkö hänet? En halua satuttaa häntä enää lisää, sillä hän on kaikkein haavoittuvaisin. Kuin särkynyt enkeli, niin hauras ja haavoittuvainen. Uskon, että taivaassa on nyt hyvä olla ja siellä on joku joka pitää hänestä hyvää huolta. Hän voi katsella ja suojella minua aina iltaisin sieltä kirkkaimmalta tähdeltä. Uskon, että kun ikävoin oikein kovasti, voin nähdä hänen kasvonsa peileissä ja ikkunoissa auringon heijastaessa. Olet ilmassa ympärilläni, viluisissa aamuissa, auringon säteissä, aina luonani.
Mitä kuollut oikeastaan tarkoittaa? Luulen sen tarkoittavan menetettyä, jähmettynyttä kauneutta. Tavatessani hänet ensi kerran, näin kuinka hän hymyili, kuin valo joka lävisti hämmentyneen sydämeni. En koskaan ole nähnyt niin kaunista hymyä. Jokaisen ihmisen elämässä on vain yksi todellinen rakkaus, muut ovat vain ihastuksia. Ne surulliset kasvot, jotka kyynelehtivät muistotilaisuudessa ovat usein mielessäni. Mitä heidän mielessään liikkuu? Olenko ainut joka vielä häntä muistelee ja ajattelee? Tuntuu kuin muut olisivat jo unohtaneet, vai vieläkö hekin surevat, mutta vaikenevat? Mieleni on sekaisin. En pysty kunnolla keskittymään koulun käymiseen enkä muihinkaan arkisiin asioihin. On epäoikeudenmukaista, että juuri hän on poissa, eikä tule takaisin.
Tällä kirjoituksella haluan kertoa niille ketkä ovat joutuneet ystävänsä itsemurhan käymään läpi, että ette suinkaan ole tässä suuressa maailmassa yksin ja muistakaa, että aina on kuuntelevia korvia ja puhuminen auttaa. Jos et pysty puhumaan, niin kirjoita ajatuksia paperille. Muista kuitenkin, että pakeneminen ei auta, aika parantaa haavat.. Ja niille jotka itsemurhaa harkitsevat, niin ÄLÄ tee sitä!
Vuosi tulee kohta tästä kaikesta ja vieläkin ajattelen häntä joka päivä, joka hetki muistuttaa jotain hänestä, samanlainen auto, hajuvesi, samanlaiset vaatteet tai jopa se että kuulen ihmisten mainitsevan hänen nimensä, ihan pienimmätkin asiat saattaa saada silmäni kostumaan ja kyyneleet virtaamaan. Ajattelen, että mikä on voinut olla niin huonosti, ettei pakotietä entiseen enää ollut. Enkö rakastanut tai antanut tarpeeksi itsestäni, enkö ottanut siipieni suojaan kun hän sitä eniten tarvitsi. Luulin, että kaikki on hyvin ja kaiken voi ratkaista rakkaudella.
Olin alussa vihainen hänelle, vaikka suru olikin tehnyt suuren reiän sydämeeni. Nyt en tiedä pitäisikö olla surullinen vai vihainen vai olla jopa onnellinen hänen puolestaan, koska ainakin hänellä on nyt hyvä olla. Miettiessäni ulospääsyä kaikesta surusta ja miksi kysymyksistä halusin jopa itse mennä ottamaan selvää kaikkeen tapahtuneeseen. En kuitenkaan kykenisi tuottamaan sitä samaa tuskaa enää ystäville ja sukulaisille, en vain pystyisi siihen. Ehkä jonain päivänä kuitenkin saan vastauksia kysymyksiini ja voin jatkaa elämääni rauhallisin mielin, vielä se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi olla syyttämättä itseäni kaikesta. Olisihan minun pitänyt tietää tai ainakin aavistaa jotain, mutta kuljin vain silmät suljettuina kaikesta pahasta.
Hän on kuin lumisadepallo, kun sitä kääntää kaikki lumi valuu pohjaan ja kääntää uudelleen, hiutaleet leijailevat hiljaa alas koskettaen hellästi poskiani ja sulaen kauniisti hiuksilleni. Eniten minua huolestuttaa se, että hän on siellä yksin
ja tunteeko hän olonsa yksinäiseksi? Ehkä hän viihtyy siellä ja on virheettömän maailman vankina. Paluuta entiseen ei enää ole.
Jos olisin tiennyt, että se on viimeinen kerta kun näen hänen nukahtavan, olisin peitellyt hänet huolellisemmin ja lukenut hänen puolestaan rukouksen. Jos olisin vain tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun näin hänen astuvan ulos ovesta, olisin rutistanut vielä lujasti ja pyytänyt vielä takaisin. Jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen tapaamisemme olisi toki minulla ollut aikaa sanoa välittäväni hänestä. Sanotaan, että elämä tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia, mutta ei se tarjoa, joku päivä on se viimeinen. Kaikki eivät ehdi nähdä huomista. Miksi odottaa huomista jos ehdit tekemään sen jo tänään?
Jos huomista ei tulekaan, kadut katkerasti, että jätit viimeisen hymyn hymyilemättä, viimeisen halauksen halaamatta, että sinulla oli liian kiire ehtiäksesi täyttämään toiveen, joka osoittautui hänelle viimeiseksi.
Kun elämä etääntyy ruumiista, kuin laiva rannasta, silloin tarrautuu tiukasti kuolemaan kuin köyteen joka vie pois, heittäytyy sen varaan siinä ainoassa toivossa että päätyy jonnekin muualle.
Muistan sen kuin eilisen päivän, sen tunteen, kuin aalto olisi tunkeutunut sydämeni lävitse, kun sain kuulla rakkauteni kadonneen. En uskonut sitä todeksi. En sallinut kaipausta, sillä se olisi tarkoittanut etten olisi hänen kanssaan enää, niin tyhmältä kuin kuulostaakin, en uskonut. En todellakaan uskonut. Aloin nähdä unia, jotka olivat liian todellisia ollakseen tosia. Saatoin kuulla hänen nauravan tai leikittelevän sanoilla, mitä hän teki usein. Saatan nähdä hänet väkimassan joukossa, kun alan etsiä häntä niin en löydä. Etsin katseellani ja juoksen saavuttamatta häntä. Kaikki on vain harhaa mitä mieleni tekee.
Kun olin pieni, mummoni sanoi aina, että kun ihminen kuolee, niin pääsee taivaaseen ja saa oman tähden, voi olla onnellinen. Iltaisin katsellessani tähtiä etsin taivaalta kaikkein kirkkaimman ja saatan jutella sille päivän kuulumisia ja kysellä millaista taivaassa on. Tunnen siten rauhan tulvivan mieleeni, vaikka hän on yksin heleänvärisessä terälehtimeressä. Maanpinnalle putoili pehmeitä viattomia lumihiutaleita, kuin sille olisi laskeutunut verho, oli hänen kuolemansa jälkeen ensimmäinen kerta kun tuli lunta. Tuska ei vain hellitä vaikka kuinka yrittää unohtaa, mutta en tiedä saanko edes unohtaa. Jos unohdan, petänkö hänet? En halua satuttaa häntä enää lisää, sillä hän on kaikkein haavoittuvaisin. Kuin särkynyt enkeli, niin hauras ja haavoittuvainen. Uskon, että taivaassa on nyt hyvä olla ja siellä on joku joka pitää hänestä hyvää huolta. Hän voi katsella ja suojella minua aina iltaisin sieltä kirkkaimmalta tähdeltä. Uskon, että kun ikävoin oikein kovasti, voin nähdä hänen kasvonsa peileissä ja ikkunoissa auringon heijastaessa. Olet ilmassa ympärilläni, viluisissa aamuissa, auringon säteissä, aina luonani.
Mitä kuollut oikeastaan tarkoittaa? Luulen sen tarkoittavan menetettyä, jähmettynyttä kauneutta. Tavatessani hänet ensi kerran, näin kuinka hän hymyili, kuin valo joka lävisti hämmentyneen sydämeni. En koskaan ole nähnyt niin kaunista hymyä. Jokaisen ihmisen elämässä on vain yksi todellinen rakkaus, muut ovat vain ihastuksia. Ne surulliset kasvot, jotka kyynelehtivät muistotilaisuudessa ovat usein mielessäni. Mitä heidän mielessään liikkuu? Olenko ainut joka vielä häntä muistelee ja ajattelee? Tuntuu kuin muut olisivat jo unohtaneet, vai vieläkö hekin surevat, mutta vaikenevat? Mieleni on sekaisin. En pysty kunnolla keskittymään koulun käymiseen enkä muihinkaan arkisiin asioihin. On epäoikeudenmukaista, että juuri hän on poissa, eikä tule takaisin.
Tällä kirjoituksella haluan kertoa niille ketkä ovat joutuneet ystävänsä itsemurhan käymään läpi, että ette suinkaan ole tässä suuressa maailmassa yksin ja muistakaa, että aina on kuuntelevia korvia ja puhuminen auttaa. Jos et pysty puhumaan, niin kirjoita ajatuksia paperille. Muista kuitenkin, että pakeneminen ei auta, aika parantaa haavat.. Ja niille jotka itsemurhaa harkitsevat, niin ÄLÄ tee sitä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja paljon jaksamista elämääsi todellakin.
Itselläni aikaa kun tyttöystäväni miesystävä teki tälläisen ratkaisun :(.
Olimme tunteneet vuosia, muistan kun hän soitti minulle ja kertoi että tehnyt jotain korvaamatonta, toki luonnostaan sanoin että eiköhän se siitä jne.
Valitettavasti tämä olikin viimeinen soitto .. oli kova pala kun samana pvänä ilmoitettiin tietty aika ja löytö.. mietin miten en huomannut jne.
Nyt hän taivaassa ja muistan hänet aina.
Aikoinaan sain tiedon että eräs ystävä haluaisi myös lähteä .. teimme ystäväni kaikkensa että hän ei näin tekisi.
Onneksi ei tänäpvänä hän onnellisessa suhteessa jne.
Mutta se soitto ja kaikki tuli mieleen entisestä ystävästäni pani hyvin "matalaksi" minut.
Kun kaikki oli siis hyvin ..muistan kun itkin parvekkeella se vain tuli..oli kuin pikakelaus ystäväni kuolemasta ja mummini...vaikka luulin että hei nämähän asiat muistoja.
Ja toinne ystäväni joka kuoli eteiseen "luonnollisella" tavalla..hänelle vilkutan taivaaseen välillä..tuo hymyä..koska se tuntuu niin hassulta todellisuudessa kävelessä tehdä se ..en osaa enkä halua selittää..mutta se hyvä apu myös.
Koomista oli se että tulin juhlmasta sinä iltana, kaaduin eteiseen ..noin vain..en siis liian humalassa..ja hän samoihin aikoihin hän kuoli kodissaan..
Nyt tuli jo tekstiäliikaakin..
Kiitos kauniista sanoistasi.. Itkin paljon kun luin tekstisi, mutta siinä oli kuitenkin jotain lohduttavaa. Tuntui että olisit kertonut suoraan minun elämästäni. Voimia sinulle. Muista että hän ei ole koskaan kokonaan poissa, vaan elää sinussa, sydämessäsi...