Täällä monissa viesteissä on tullut esiin ripittäytymisen mahdollisuus.
miksi se nykyään saa niin vähän näkyvyyttä kirkossa, vaikka se on aivan keskeisimpiä asioita kristinuskossa. Sielunhoito synninhädässä oleville on aikalailla jäänyt taka-alalle.
Eikö ihmiset enää tunne huonoa omaatuntoa pahoista teoista, vai yritetäänkö kaiken suvaitsemisella ohittaa syyllisyyden tunne. Syyllisyydestähän ei saisi kirkoissa enää juuri puhuakkaan. Sehän on sitä paljon parjattua syyllistämistä. Ihmiset nykyään kun ovat niin herkkiä syyllistymään, ja monien kuormien kantajia jo muutenkin. Täytyy oikein ihmetellä, miten ihmiset ylipäätänsäkään ennen selvisivät kun kirkossa kuultiin jatkuvasti synnistä, parannuksen teosta ja ristin kantamisesta. Oliko ihmiset silloin voimakkaampia, vai oliko elämä helpompaa, tuskinpa. Ehkäpä se kevensi kuormaa kun sai synnit tunnustaa ja pystyi taas alkamaan puhtaalta pöydältä uudestaan.
Nykyään kun ei ole tätä synnintunnustusmahdollisuutta, tai ainakaan sitä ei korosteta. On vain yleinen synnintunnustus jumalanpalveluksen yhteydessä. Ihmiset voivat kantaa salaa suurtakin syntitaakkaa, kun ei edes tiedetä, että yksityinen rippikin olisi mahdollista.
Ehkä kannattaisi ottaa yksityinen rippi yleisemmin käyttöön ja rippituolit takaisin käyttöön. Saattaisi masennukset, ahdistukset ym. mielenterveydenhäiriötkin helpottua.
miksi se nykyään saa niin vähän näkyvyyttä kirkossa, vaikka se on aivan keskeisimpiä asioita kristinuskossa. Sielunhoito synninhädässä oleville on aikalailla jäänyt taka-alalle.
Eikö ihmiset enää tunne huonoa omaatuntoa pahoista teoista, vai yritetäänkö kaiken suvaitsemisella ohittaa syyllisyyden tunne. Syyllisyydestähän ei saisi kirkoissa enää juuri puhuakkaan. Sehän on sitä paljon parjattua syyllistämistä. Ihmiset nykyään kun ovat niin herkkiä syyllistymään, ja monien kuormien kantajia jo muutenkin. Täytyy oikein ihmetellä, miten ihmiset ylipäätänsäkään ennen selvisivät kun kirkossa kuultiin jatkuvasti synnistä, parannuksen teosta ja ristin kantamisesta. Oliko ihmiset silloin voimakkaampia, vai oliko elämä helpompaa, tuskinpa. Ehkäpä se kevensi kuormaa kun sai synnit tunnustaa ja pystyi taas alkamaan puhtaalta pöydältä uudestaan.
Nykyään kun ei ole tätä synnintunnustusmahdollisuutta, tai ainakaan sitä ei korosteta. On vain yleinen synnintunnustus jumalanpalveluksen yhteydessä. Ihmiset voivat kantaa salaa suurtakin syntitaakkaa, kun ei edes tiedetä, että yksityinen rippikin olisi mahdollista.
Ehkä kannattaisi ottaa yksityinen rippi yleisemmin käyttöön ja rippituolit takaisin käyttöön. Saattaisi masennukset, ahdistukset ym. mielenterveydenhäiriötkin helpottua.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Korjaus; ja rippituolit takaisin kirkkoon.
No onhan ev.lut-kirkossa toki mahdollisuus rippiin.
No onhan toki, mutta sitä mahdollisuutta ei juuri korosteta. Voihan olla ettei ihmiset niin helposti avaudu, ainakaan kasvokkain.
Siihen rippituolit olisi hyvä väline, kun ei tarvitse kasvokkain puhua.
Kyllä kova synnintunto laittaa avautumaan vaikka julkisesti.
Ei mikään hassumpi ajatus ottaa rippituolit uudestaan käyttöön. Sillä todellakin jo se auttaa monia, että voi käydä tunnustamassa jollekin syntistä ja siinä samalla myös jutella.
Mutta mitä tulee syyllistämiseen, niin mielestäni se on hiukan eri asia. Meitä syyllistetään nykyään melkein kaikesta, jopa sellaisesta mille emme mahda juuri mitään. Ennen ehkä se liittyi vain uskonnollisuuteen vahvemmin.
On hyvää syyllisyyttä, eli kun olemme tehneet väärin ja huomaamme sen. Sen voi pyytää anteeksi tai muuten korjata. Väärä syyllisyys johtaa häpeään.
”Häpeän ja syyllisyyden ero on selkeä — ainakin teoriassa. Tunnemme syyllisyyttä siitä miten käyttäydymme puhumme tai asennoidumme. Häpeää tunnemme siitä, mitä olemme. Syyllisyys tulee siitä, että uskoo tehneensä pahaa, häpeä taas siitä, että uskoo olevansa paha.”
www.ystavyydenmajatalo.fi/wp-content/.../doc/alussa_oli_hapea.doc
”Jos ihmisen minä on sidottu häpeään ja liittyy vuorovaikutussuhteisiin, tarvitaan sekä armoa että perusteellista terapiaa. Identiteetti pitää rakentaa uudelleen.
Viljamaa uskoo, että hengellistä häpeää syntyy sellaisissa kodeissa ja yhteisöissä, joissa ihmisen arvoa ei ole nähty. Hengellisyydestä on tullut alaspainamisen ja vallankäytön väline. Omia mielipiteitä ei ole saanut olla.
–Tällaisissä yhteisöissä sanat eivät ole vastanneet tekoja.”
http://www.rauhantervehdys.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00010148
Syyllistämistä voidaan käyttää myös manipulointiin. Kun halutaan toisen käyttäytyvän halutulla tavalla, syyllistäminen on siihen oiva keino. Siksi on hyvä osata ymmärtää tämäkin puoli.
Ripissä olisi hienoa juuri saada purettua ihan kaikki syyllisyyden tunteet ja saada ohjausta tässäkin suhteessa.
En tiedä miten ennen on ollut, mutta syyllisyys oli enemmän kollektiivista ja jaettuna varmaan helpompaa kestää. Samoin ei ehkä syyllistetty aivan jokaisesta asiasta kuten nyt, kuten vaikkapa äitejä kaikesta mahdollisista kasvatusvirheistä jos lapsella on ongelmia.
Pitäisi varmaan erottaa toisistaan yleinen syyllistäminen ja syyllisyyden kantaminen sellaisesta asiasta minkä oikeasti on tehnyt. Kaikki toiselle aiheuttamamme vääryydet ja salaiset synnit, joita ihminen oikeasti on tehnyt ja kantaa niistä syyllisyyttä.
Sellaiset pahuudet ja loukkaukset, joita ei ole enää mahdollisuutta pyytää anteeksikaan asianomaiselta, jää usein sinne mielen sopukoihin kaivelemaan.
Olet aivan oikeassa.
Sellainen kirkko joihin kuuluvista suurin ei enää usko Kristukseen, ei tarvitse enää mitään rippituoleja.
Tämä on häviämässä oleva kirkko, joka ei millään tahdo julistaa evankeliumia. Ja sen julistaminen on melkeinpä turhaa, ähkyynsä ja materiaansa ja kaikkeen muuhun tukehtuville ihmisille.
Varsinainen kirkko joutuu ennen pitkää lähtemään muualle.
Sitten kun menee tunnustamaan syntinsä, onko siellä verhon takana kenties pappi, joka pitää ristiä barbaarisena? eikä usko kuolemanjälkeiseen elämään tai on muuten joku hulivili, joka on ottanut kirsikoita tortusta ja se on sitten hänen mielestään kristinuskoa.
Saanko kysyä nyt ihan suoraan, mitä sellaisella tehdään?
Esitit painavia ja tarpeellisia kysymyksiä. Kyllä sillä on paljon merkitystä, miten rippiä vastaanottava henkilö itse suhtautuu Jumalan sanaan. Voisi tulla aika petetty olo itselle, jos olisi mennyt juttelemaan kipeistä ajatuksistaan jonkun sellaisen henkilön kanssa, jonka seuraavana päivänä näkeekin marssimassa jossain pride-kulkueessa :(.
... tai näkee lehdessä hänen sanansa siitä, kuinka sovitusoppi muka on vain historian romukoppaan joutavaa keskiaikaisen feodaaliyhteiskunnan jäännettä.
Ja kun tietää, että kirkossamme sellainen voi hakeutua jo piispaksikin, vaikka ei nyt päässytkään sellaiseksi, ja tietää, että johto on sangen myönteinen tällaiselle, ja muitakin puheista ja blogeista on ymmärtänyt, että kirkkoon kaikkinaan on astunut jotain vierasta, ja noin 1/3 papeille pitäisi antaa kenkää, mutta kirkosta ei löydy miestä siihen, itse olen nainen.
Yksi porukka on jotain siirappijeesusta ja new agea tarjoavaa, buddhalaisiltoja järjestetään jne. muka dialogin nimissä.
Ja minä olen vielä armollinen, jos antaisin 1/3:lle potkut, todennäköisesti Luther paljon enemmälle ja Kristus niin monille, ettei jäisi kuin alle 1/3 kirkon pappeja.
Voi se olla päinvastoinkin. Kun huomaa että pappi onkin jossain äärijutussa, niin aivan varmasti ei enää voi luottaa häneen. Hän ei elä Jeesuksen oppien mukaan vaan jonkin muun ehdottoman ja rakkaudettoman lain mukaan.
Minä pidän yleistä syntisyytemme tunnustamista kirkon puolelta riittävänä, koska noin "opillisesti" ajateltuna se kuitenkin kattaa kaikki ne väärät teot, joihin minun syntisyyteni on saanut minut lankeamaan. Tätä ei aina tulla ajatelleeksi, koska ihminen monesti mieltää syntisyytensä olevan vain joitakin yksittäisiä pahoja tekoja muutoin "hyvän" ihmisen "hyvyyden" jatkumossa. Ei siis ymmärretä sitä, että koko ihminenhän siinä on syntinen - koko ihminen sitä anteeksiantoa ja sovitusta tarvitsee. Syntisyys ei ole meissä vain yksittäisiä tekoja, vaan se on meidän koko olemuksemme. Sen takia on syytä myös tuoda koko olemuksemme Jumalan totuuden valoon, eikä rajoittaa sitä vain yksittäisten tekojen muistelemiseen, joista niistäkin suurin osa kuitenkin "unohtuu" asioita jälkikäteen ajatellessa. Meissä kun on Jumalan lapsinakin edelleen läsnä se "vanhan Aatamin" taipumus kääntää kasvojamme poispäin Jumalasta, ettei ihan kaikki osat meistä tulisi valoon.
Tämä ei tarkoita sitä, että minulla olisi jotain yksityistä rippiä tai varsinkaan todellista sielunhoidollista keskustelua vastaan. On selvää, että kun kaksi samaan uskoon turvautuvaa ihmistä jakavat toisilleen kaikkein kipeimpiä tuntojaan ja syvimpiä ajatuksiaan, siinä voi toteutua jotain siitä rakkaudesta, totuudesta, välittämisestä ja empatiasta mitä Jeesuskin maan päällä ollessaan kohtaamilleen ihmisille osoitti. Toinen ihminen voi joskus toimia suorastaan "Jumalan suuna", ja kertoa minulle ne lohdutuksen, rohkaisun ja viisauden sanat mitkä Jumala tahtoo minulle siinä hetkessä välittää. Tuo voi tapahtua aivan eri tasolla kuin mikä yleisessä synninpäästössä on mahdollista.
Minä vain itse koen niin, että haluan keskustella sellaisista asioista jonkun minulle läheisemmän ihmisen kanssa. En siis haluaisi mennä niistä puhumaan vain puolitutun tai kokonaan vieraan papin tms. kanssa, vaikka siihen annettaisiin tilaisuuskin. Tämä taas ei ole epäluottamuslause pappeja tai muutakaan kirkon henkilökuntaa kohtaan, vaan yksinkertaisesti minä tarvitsen tuollaiseen keskusteluun ihmisen, johon todella tiedän voivani luottaa. En tarvitse siihen jotain sattumalta työvuorossa olevaa kirkon työntekijää, joka minua tuntematta vain kaavamaisesti julistaa jonkun synninpäästön tekstin, vaan ihmisen, joka minun persoonaani tuntien pystyy osoittamaan minulle välittävänsä juuri minusta siinä tilanteessa.
Ystävät ovat aina parhaimpia kun haluaa luottamuksellisesti keskustella.
”…haluan keskustella sellaisista asioista jonkun minulle läheisemmän ihmisen kanssa.”
Mutta aina ei ystävissä ole sellaista, joille esim. uskonnollisista jutuistaan voi kertoa. Toisinaan meillä voi olla myös sellaista, joka on niin henkilökohtaista, ettei sitä ainakaan aluksi osaa tai kykene jakamaan läheisille.
Monella ei ole yksikertaisesti ketään, jolle voisi puhua syvimpiä tuntojaan. Tällöin mm. pappi on sielunhoitajana on tärkeä.
Itse mietin sitä että toki ensin pitää oppia tuntemaan papit paremmin, pikkuhiljaa, ja sitten pyytää aina sitä pappia jonka kanssa löytyy yhteinen luottamus.
Jätetään nyt sellaiset rippituolit ja aletaan evankelioimaan kansaa. Tämä vaatii nyt kaikkien aktiivisuutta.
Mikä oli se hyvä kirja, missä oikaistiin näitä luuloja, joiden mukaan muka Raamatussa ei ole mitään perää? Tästä kirjasta tehkää halpapainoksia (koskapa tiedämme, että suurin osa kirkkoon kuuluvista heittää sen tyhmyyksissään roskiin) ja lähettäkää jokaiselle, joka kirkkoon kuuluu. Tämä varmaan järjestyisi ja rahat löytyisivät kirkosta, jos ei siellä olisi niitä tyhjänjauhajia että pitää risti kristinuskosta jättää, heille kun täytyy maksaa palkkaa.
Ai minusta nykyaika vaikuttaa siltä, että ihmisistä on tullut paremminkin oikein kunnon "itsensäpaljastajia" ja ekshibitionisteja.
Tv-ohjelmaa a muuta mediaa pukkaa, missä he saavat paljastaa itsensä suurelle yleisölle.
Meillä ortodokseilla rippi on käytössä ja suositellaan ainakin paastojen, etenkin Suuren Paaston aikana. Tunnetaan myös nimellä katumuksen sakramentti. Erittäin kaunis ja puhdistava tapahtuma, joskin aika rankka, jos ihan kunnolla asiaan paneutuu.
Meillä rippi suoritetaan ihan kasvotusten papin kanssa, useimmiten kirkossa alttarin edessä, joskin muutkin tilat tulevat kysymykseen. Pappi saattaa myös esittää kysymyksiä, keskustellaan, ja lopuksi synninpäästö, ja heti tilaisuuden tullen ehtoolliselle. En käsitä miten kristillisessä elämässä voisi edetä ilman metanoiaa, mielen muutosta, ja katumuksen sakramenttia.
Tässä oli kaunis puhe siitä:
http://jeesus-on-herra.com/?page_id=1194