Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsessään, ellei se pysy minussa. Joh. 15:4.
Sinä valitat: Minä olen niin kylmä, niin voimaton taistelussani kiusauksia vastaan, minä näen vaaran ja torjun sitä voimieni takaa, luen varoituksen sanoja, mutta kaikki on turhaa, minä olen yhtä kylmä ja heikko. Missä siis on vika? Juuri siinä, kun ensi parannuksen aikana olit samassa hädässä, epäuskossa näet, kylmässä, kuolettavassa epäuskon sumussa, joka sieluasi ympäröi. Et tunne Vapahtajaa oikein, et saa elämän lämpöä hänen sydämestään, mistä ennen sait lämpöä ja elinvoimaa.
Tässä olisi taaskin apukeino se, että sellaisena kuin olet, heittäytyisit vain anteeksiantaumuksen helmaan ja pysyisit siinä, kunnes lämpenisit ja vahvistuisit. Se on kääntäisit katseesi pois omasta itsestäsi, omasta huonoudestasi ja synneistäsi ja vain katsoisit Jumalan sydäntä ja Kristuksen sovittavaa verta ja esirukousta, kunnes jälleen saavutat sen ilon ja rauhan, joka ennen antoi sinulle rakkautta ja pyhitysvoimaa.
Jospa voitaisiin kultakirjaimilla kirjoittaa kaikkien uskovien sydämiin, että koko autuutemme aina on yhdessä ainoassa kohdassa, nim. pysymisessä hänessä, joka on meitä rakastanut. Silloin kyllä on keinoja, syntiä vastaan. Ota tässä langenneen ihmisen onnettomista koetuksista oppia! Hän lankesi ensin huolettomuudesta syntiin, joka ehkä oli vähäpätöinen, jos siksi voi mitään syntiä nimittää, joka sittenkin turmeli hänen uskonsa ja rauhansa. Hän koetti korjata ja palauttaa rikotun hyvän välin itsensä ja Vapahtajan parannuksella, joka hänen mielestään oli siinä, että hän ensin jonkin aikaa katui ja teki parannuskokeita ja sitten viimein pyysi armoa ja anteeksiantamusta. Mutta miten kävi?
Kiusaus samaan syntiin tulee yhä voimakkaammaksi, ja samassa etenee epäusko ja sitä seuraava väsymys niin, että hän lankeaa taasen ja saa siitä uutta syytä epätoivoon ja pelokkaaseen pakenemiseen puhtaasta, pyhästä Jumalasta. Niin kulkee ihmisparka epäuskossaan askel askeleelta poispäin ainoasta Vapahtajastaan, kunnes hän vihdoin pitää kaiken kadotettuna. Ja nyt hän rauhoittaakseen levotonta, huutavaa omaatuntoaan alkaa etsiä jotakin väärää lohdutusta, jotakin puolustusta häntä voimallisemmalle synnille tahi yleisessä epäuskossa ja maailman hyörinässä pyytää haihduttaa viimeiset ajatukset siitä, mitä hänellä on ollut ja mitä hän on kadottanut. Ja siinä on loppu. Hän on kuollut.
Mikä tässä nyt oli ratkaisevana kuolemansyynä? Se vain, ettei hän heti, syntiin langettuaan, etsinyt sovintoarmoa, puhdistusta Karitsan veressä, vaan meni pois itse vammaansa parantamaan. Sillä huomaa: hänen syntiinlankeemuksensa oli tietysti paha, hänen olisi ennemmin pitänyt valvoa ja taistella vereen asti pahaa vastaan. Mutta katso, lankeemus olisi tullut armolla parannetuksi, jos hän heti olisi siihen turvautunut. Sillä Kristus on hankkinut lahjoja langenneillekin. Mutta kuolema tuli siitä, että hän tässä kohdassa antoi järjen ja perkeleen pettää itsensä ja eksyi parannuksen tieltä.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor8-8.html
Sinä valitat: Minä olen niin kylmä, niin voimaton taistelussani kiusauksia vastaan, minä näen vaaran ja torjun sitä voimieni takaa, luen varoituksen sanoja, mutta kaikki on turhaa, minä olen yhtä kylmä ja heikko. Missä siis on vika? Juuri siinä, kun ensi parannuksen aikana olit samassa hädässä, epäuskossa näet, kylmässä, kuolettavassa epäuskon sumussa, joka sieluasi ympäröi. Et tunne Vapahtajaa oikein, et saa elämän lämpöä hänen sydämestään, mistä ennen sait lämpöä ja elinvoimaa.
Tässä olisi taaskin apukeino se, että sellaisena kuin olet, heittäytyisit vain anteeksiantaumuksen helmaan ja pysyisit siinä, kunnes lämpenisit ja vahvistuisit. Se on kääntäisit katseesi pois omasta itsestäsi, omasta huonoudestasi ja synneistäsi ja vain katsoisit Jumalan sydäntä ja Kristuksen sovittavaa verta ja esirukousta, kunnes jälleen saavutat sen ilon ja rauhan, joka ennen antoi sinulle rakkautta ja pyhitysvoimaa.
Jospa voitaisiin kultakirjaimilla kirjoittaa kaikkien uskovien sydämiin, että koko autuutemme aina on yhdessä ainoassa kohdassa, nim. pysymisessä hänessä, joka on meitä rakastanut. Silloin kyllä on keinoja, syntiä vastaan. Ota tässä langenneen ihmisen onnettomista koetuksista oppia! Hän lankesi ensin huolettomuudesta syntiin, joka ehkä oli vähäpätöinen, jos siksi voi mitään syntiä nimittää, joka sittenkin turmeli hänen uskonsa ja rauhansa. Hän koetti korjata ja palauttaa rikotun hyvän välin itsensä ja Vapahtajan parannuksella, joka hänen mielestään oli siinä, että hän ensin jonkin aikaa katui ja teki parannuskokeita ja sitten viimein pyysi armoa ja anteeksiantamusta. Mutta miten kävi?
Kiusaus samaan syntiin tulee yhä voimakkaammaksi, ja samassa etenee epäusko ja sitä seuraava väsymys niin, että hän lankeaa taasen ja saa siitä uutta syytä epätoivoon ja pelokkaaseen pakenemiseen puhtaasta, pyhästä Jumalasta. Niin kulkee ihmisparka epäuskossaan askel askeleelta poispäin ainoasta Vapahtajastaan, kunnes hän vihdoin pitää kaiken kadotettuna. Ja nyt hän rauhoittaakseen levotonta, huutavaa omaatuntoaan alkaa etsiä jotakin väärää lohdutusta, jotakin puolustusta häntä voimallisemmalle synnille tahi yleisessä epäuskossa ja maailman hyörinässä pyytää haihduttaa viimeiset ajatukset siitä, mitä hänellä on ollut ja mitä hän on kadottanut. Ja siinä on loppu. Hän on kuollut.
Mikä tässä nyt oli ratkaisevana kuolemansyynä? Se vain, ettei hän heti, syntiin langettuaan, etsinyt sovintoarmoa, puhdistusta Karitsan veressä, vaan meni pois itse vammaansa parantamaan. Sillä huomaa: hänen syntiinlankeemuksensa oli tietysti paha, hänen olisi ennemmin pitänyt valvoa ja taistella vereen asti pahaa vastaan. Mutta katso, lankeemus olisi tullut armolla parannetuksi, jos hän heti olisi siihen turvautunut. Sillä Kristus on hankkinut lahjoja langenneillekin. Mutta kuolema tuli siitä, että hän tässä kohdassa antoi järjen ja perkeleen pettää itsensä ja eksyi parannuksen tieltä.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor8-8.html
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tässä on taas edessämme tuo kaita tie, se näet, että meidän ennen syntiä, se on kiusauksen hetkellä, taikka ennenkin on pelättävä ja varottava, »vaellettava pelossa», mutta synnin tehtyämme, se on langettuamme, käytävä uskalluksella armoistuimen luo, ummistettava silmämme ja korvamme järjeltä ja tunteelta ja vain heittäydyttävä armonvirtaan ja siinä pestävä saastaisuutemme.
Vaarat syntyvät siitä, että ennen synnintekoa olemme kovin rohkeat ja suruttomat, mutta synnin tehtyämme kovin arat ja epäröivät. Valvomiseen kuuluisi lankeemuksen pelko ensimmäisen itserakkaan kuvittelun tullessa. Pelko ja avunhuuto heti kiusauksen saapuessa sekä, mikäli kutsumuksesi sen myöntää, kaikkien tilaisuuksien, paikkojen, henkilöiden ja olosuhteiden välttäminen, joiden tiedät kiusaukseen vetävän.
Sillä rukoileminen: »Älä johdata meitä kiusaukseen», mutta samalla vapaaehtoisesti sen syliin heittäytyminen on Herran pilkkaamista ja itsensä tahallista pettämistä. Mutta uskoon kuuluu, että niin pian kuin olet langennut, et itsestäsi etsi apua, vaan juuri kuin ensi kertaa olisit armoa anomassa, heti menet tahroinesi puhdistavan sovitusveren luo ja siinä peset vaatteesi. Tämä harjoitus kukistaisi järkesi, särkisi ja sulattaisi sydämesi ja pakottaisi sinua joka päivä viljelemään sanaa ja rukousta.
Mitä näillä keinoilla ei saada aikaan, sen tekee hän, Uskollinen ja Ihmeellinen ristin kautta häneltä sen ottaessasi. Vilpitön sielu huokaa useinkin: En välitä siitä, mitä minun pitää kärsiä, kunhan vain Jumalan työ minussa edistyisi. Ei, että Jumala itse kuolettaisi lihani, sillä minä olen siihen liian heikko! Tällaisia huokauksia uskollinen Jumala suopeasti kuulee! Siitä tulee, että jos esimerkiksi epäjumalanasi alat pitää jotakin maan päällä, hän ottaa sen sinulta pois niin tuntuvasti, että ehkä sen takia itket ja valitat tai taas antaa hän sinulle sen, mitä pyydät, vaan tekee sen samalla katkerimman surusi aiheeksi.
Jollet voi pysyä nöyryydessä, vaan alat ajatella itsestäsi korkeasti, laskee hän päällesi paholaisen, antaa sinun joutua koviin kiusauksiin, langeta syntiin ja saada häpeää osaksesi. Sen kautta hukkaat vähemmän, kuin jos jäisit ylpeyteesi, sillä siten olisi kaikki hukassa. Jonka vuoksi sääntönä on: niin paljon kuin ihminen voittaa nöyryyttä, niin paljon hän myöskin saa pyhyyttä ja armolahjoja.
Jos alat ylenkatsoa sanaa ja tulla sille tottelemattomaksi, antaa Jumala sinun joutua siihen helvetintuleen, että epäilet sen Jumalallista alkuperää jne. jos vain olet vilpitön tahtoessasi tulla pyhitetyksi, niin on Jumalasi sen kyllä tekevä, vaikka toisella tavalla kuin sinä luulit.
Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. sillä ilman minua ette voi tehdä mitään.
Roseniuksella on sana kohdillaan.