Ihan napakka kirjoitus kansallismielisyyden positiivisesta puolesta. Poliittisen historia professori silti sivuuttaa sen, että viimeaikainen kritiikki on kohdistunut nimenomaan kansallismielisyyden valjastamiseen poliittisiin tarkoituksiin, ei niinkään sen merkitykselle kulttuuriselle identiteetille.
----
http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/802067/Ei tule vaivatta vapaus
Tänä kesänä ei ole voinut välttyä havaitsemasta, kuinka vaikeaksi kiihkoton ja järkevä keskustelu nationalismista eli kansallisuusaatteesta on muuttunut. Yli 200 vuoden ajan oli täysin normaalia ja hyväksyttyä olla sitä mieltä, että ihmiskunta jakautuu kulttuurisesti, kielellisesti ja etnisesti omaleimaisiin kansakuntiin, joilla maantieteen ja kykyjen salliessa on myös omat valtionsa.
Nykyisessä edistyksellisessä ajattelussa nationalismi nähdään eräänlaisena sairautena ja se niputetaan yhteen muukalaisvihan, rasismin ja yleisen ahdasmielisyyden kanssa. On hämmästyttävää, että näin epähistoriallinen ja vääristynyt näkemys on saavuttanut yleisesti hyväksytyn totuuden aseman.
Nationalismi ei ole samanlainen ideologia kuin vaikkapa sosialismi tai konservatismi. Se ei sisällä kuvausta ideaaliyhteiskunnasta eikä ohjeistusta sinne pääsemiseksi.
Enemmän kuin lukkoon lyöty arvojärjestelmä se on toimintakehikko ja tapa havainnoida maailmaa. Sitä ovat käyttäneet voimat niin oikealta kuin vasemmaltakin, osa hyviin, osa pahoihin tarkoituksiin, jotkut upeisiin aikaansaannoksiin yltäen, toisen katastrofaalisesti epäonnistuen.
Nationalismilla ja kansallisvaltioilla on ollut valtavan suuri merkitys historiassa. Tämän toteaminen ei ole poliittinen kannanotto vaan kiistattoman historiallisen tosiasian tunnustamista.
Varsinkin pienille kansakunnille patrioottinen nationalismi eli voimakas kiintymys omaan kansakuntaan ja valtioon on ollut korvaamattoman tärkeä myönteinen voimavara, jota ilman ne eivät olisi historian myrskyistä selvinneet.
Kun mietitään selittäviä tekijöitä Suomen nousulle köyhästä ja syrjäisestä takapajulasta maailman kehittyneimpien maiden joukkoon, ei voi kyllin korostaa suomalaisten kansallisen yksimielisyyden ja kulttuurisen yhtenäisyyden merkitystä. Ilman niitä ei olisi syntynyt luokka- ja kielirajat ylittävää keskinäistä solidaarisuutta eikä valmiutta tinkiä omista yksilöllisistä eduista suuremman yhteisen hyvän puolesta.
Mitenkään itsestään ja automaattisesti tämä yksimielisyys ei syntynyt, vaan sitä edelsivät monenlaiset repivät ristiriidat, kohtalokkaat harhapolut ja raskaat virheet.
Nationalismin kriitikot painottavat mielellään, että kansakunnat ovat tarkoitushakuisesti luotuja ja keinotekoisia rakennelmia. Sosiaalisesti ja poliittisesti ne ovat kuitenkin mitä suurimmassa määrin totta.
Suurin osa ihmiskunnasta jäsentää maailmaa edelleen kansakuntina, yhteisöinä, joilla on oma maantieteellinen alueensa, historiansa ja tehtävänsä tai kohtalonsa.
Nationalismin vaarojen pohdinnan ei tule johtaa tosiasioiden kiistämiseen tai niiden sotkemiseen. Useimmilla ihmisillä on vahvoja ja täsmällisiä ajatuksia oman kansakuntansa ydinominaisuuksista, tärkeimmistä aikaansaannoksista ja historiallisesta kehityspolusta. Heillä on erityinen ja emotionaalisesti voimakas suhde kansakuntansa asuttamaan maantieteelliseen alueeseen.
Vaikka kansallista identiteettiä voidaan ja aika ajoin täytyykin tulkita uudelleen ja päivittää, se ei ole loputtomasti muokattavissa ja neuvoteltavissa. Suomalaisuuskaan ei voi eikä sen tule olla mitä tahansa, koska muuten se muuttuu joksikin muuksi ja menettää voimansa.
Niin nationalismin kriitikoiden kuin sen puolustajien on kuitenkin tärkeää ymmärtää, etteivät kulttuurinen yhtenäisyys ja kansallinen yksimielisyys tarkoita täydellistä samankaltaisuutta, kyvyttömyyttä sietää erilaisuutta ja muurien pystyttämistä.
MARKKU JOKISIPILÄ
Kirjoittaja on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja ja poliittisen historian professori.
----
http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/802067/Ei tule vaivatta vapaus
Tänä kesänä ei ole voinut välttyä havaitsemasta, kuinka vaikeaksi kiihkoton ja järkevä keskustelu nationalismista eli kansallisuusaatteesta on muuttunut. Yli 200 vuoden ajan oli täysin normaalia ja hyväksyttyä olla sitä mieltä, että ihmiskunta jakautuu kulttuurisesti, kielellisesti ja etnisesti omaleimaisiin kansakuntiin, joilla maantieteen ja kykyjen salliessa on myös omat valtionsa.
Nykyisessä edistyksellisessä ajattelussa nationalismi nähdään eräänlaisena sairautena ja se niputetaan yhteen muukalaisvihan, rasismin ja yleisen ahdasmielisyyden kanssa. On hämmästyttävää, että näin epähistoriallinen ja vääristynyt näkemys on saavuttanut yleisesti hyväksytyn totuuden aseman.
Nationalismi ei ole samanlainen ideologia kuin vaikkapa sosialismi tai konservatismi. Se ei sisällä kuvausta ideaaliyhteiskunnasta eikä ohjeistusta sinne pääsemiseksi.
Enemmän kuin lukkoon lyöty arvojärjestelmä se on toimintakehikko ja tapa havainnoida maailmaa. Sitä ovat käyttäneet voimat niin oikealta kuin vasemmaltakin, osa hyviin, osa pahoihin tarkoituksiin, jotkut upeisiin aikaansaannoksiin yltäen, toisen katastrofaalisesti epäonnistuen.
Nationalismilla ja kansallisvaltioilla on ollut valtavan suuri merkitys historiassa. Tämän toteaminen ei ole poliittinen kannanotto vaan kiistattoman historiallisen tosiasian tunnustamista.
Varsinkin pienille kansakunnille patrioottinen nationalismi eli voimakas kiintymys omaan kansakuntaan ja valtioon on ollut korvaamattoman tärkeä myönteinen voimavara, jota ilman ne eivät olisi historian myrskyistä selvinneet.
Kun mietitään selittäviä tekijöitä Suomen nousulle köyhästä ja syrjäisestä takapajulasta maailman kehittyneimpien maiden joukkoon, ei voi kyllin korostaa suomalaisten kansallisen yksimielisyyden ja kulttuurisen yhtenäisyyden merkitystä. Ilman niitä ei olisi syntynyt luokka- ja kielirajat ylittävää keskinäistä solidaarisuutta eikä valmiutta tinkiä omista yksilöllisistä eduista suuremman yhteisen hyvän puolesta.
Mitenkään itsestään ja automaattisesti tämä yksimielisyys ei syntynyt, vaan sitä edelsivät monenlaiset repivät ristiriidat, kohtalokkaat harhapolut ja raskaat virheet.
Nationalismin kriitikot painottavat mielellään, että kansakunnat ovat tarkoitushakuisesti luotuja ja keinotekoisia rakennelmia. Sosiaalisesti ja poliittisesti ne ovat kuitenkin mitä suurimmassa määrin totta.
Suurin osa ihmiskunnasta jäsentää maailmaa edelleen kansakuntina, yhteisöinä, joilla on oma maantieteellinen alueensa, historiansa ja tehtävänsä tai kohtalonsa.
Nationalismin vaarojen pohdinnan ei tule johtaa tosiasioiden kiistämiseen tai niiden sotkemiseen. Useimmilla ihmisillä on vahvoja ja täsmällisiä ajatuksia oman kansakuntansa ydinominaisuuksista, tärkeimmistä aikaansaannoksista ja historiallisesta kehityspolusta. Heillä on erityinen ja emotionaalisesti voimakas suhde kansakuntansa asuttamaan maantieteelliseen alueeseen.
Vaikka kansallista identiteettiä voidaan ja aika ajoin täytyykin tulkita uudelleen ja päivittää, se ei ole loputtomasti muokattavissa ja neuvoteltavissa. Suomalaisuuskaan ei voi eikä sen tule olla mitä tahansa, koska muuten se muuttuu joksikin muuksi ja menettää voimansa.
Niin nationalismin kriitikoiden kuin sen puolustajien on kuitenkin tärkeää ymmärtää, etteivät kulttuurinen yhtenäisyys ja kansallinen yksimielisyys tarkoita täydellistä samankaltaisuutta, kyvyttömyyttä sietää erilaisuutta ja muurien pystyttämistä.
MARKKU JOKISIPILÄ
Kirjoittaja on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja ja poliittisen historian professori.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ohhoh, vai että ihan 200 vuoden ajan tuota idiotismia pidettiin luonnollisena? Tosin tuonakaan ohikiitävänä aikana sitä eivät kannattaneet kaikki, ja nyt sen aika alkaa olla lopullisesti ohi.
kyl sil viel on käyttöä kulttuurisena käsitteenä, identiteetin rakennusaineena, kielen ja tapakulttuurin, ruoan ja arkkitehtuurin ja sen sellaisten asioiden pohjustana, mut justiinsa tuo poliittinen käyttö alkaa olla vähän kulahtanutta. pystyttäis parempaankin kun kaivautumaan poteroihin
Eiköhän identiteetti osata rakentaa nykyään jo ilmankin tuollaista melko putkinäköistä romantisointia. Toki joku saattaa osata tehdä sen ilmankin putkinäköä ja liikoja romantisoimatta, mutta useilla nationalisteilla tuntuu olevan menossa vielä sellainen aika naiivi kausi, johon kuuluu 1800-lukuinen ahdasmielisyys ja kiihkoilu. Tämä ajoi ainakin itseni pois nationalismin piiristä melko lopullisesti.
Joutavaa sössötystä, mutta ei kai miltään yliopistohyypältä voi suoraa puhetta odottaakaan.
Nationalismi = rasismi. Niin yksinkertainen asia se on.
Joko Suomi kuuluu kaikille tai sitten se kuuluu vain rajalliselle joukolle ihmisiä. Jos et ole nationalisti eli rasisti, kuulut ensinmainittuun joukkoon ja voit lopettaa sen valittamisen mamujen rikoksista, maahanmuuton kustannuksista ym. Suomi kuuluu kaikille, jokainen elää oman kulttuurinsa sääntöjen mukaan ja sinun velvollisuutesi on hyväksyä se koska et ole rasisti.
Jos taas olet sitä mieltä ettei tänne ole ihan koko maailma tervetullut tuosta vaan eikä vieraat päätä miten täällä eletään, olet rasisti vaikka kuinka yrittäisit keksiä sille kiertoilmauksia.
Näin simppeli juttu se on. Kaikki muu on joutavaa sössötystä.
Melko äärimmäinen ja asioita pelkistävä näkokanta. Ei kansallismielisyys ole yhtä kuin rotusyrjintä. Kiistatta sitä käytetään rotusyrjinnän perusteluna, mutta vaikka jotkut niin tekevätkin, ei se tarkoita että noiden käsitteiden välille täytyy lyödä yhtäläisyysmerkki.
Lähtökohtainen ongelma tuossa on että välittömästi lähdet perustelemaan mielipidettäsi valtiopolitiikalla (tuot keskusteluun Suomen valtiona ja puhut rajoista, jotka ovat nimenomaan valtiopolitiikkaa). Kansat ovat olemassa ilman valtioita ja alaspainetutkin kansat ovat olemassa, vaikkei niille erillistä tunnustusta annettaisikaan. "Kansa" on melko sitkeä otus, eikä sitä kovin helposti tuhota.
Kirjoitit: "Suomi kuuluu kaikille, jokainen elää oman kulttuurinsa sääntöjen mukaan ja sinun velvollisuutesi on hyväksyä se koska et ole rasisti."
Kansallismielisyys on nimenomaan merkittävässä roolissa sen oman kulttuurin ja sen sääntöjen määrittelyssä. Toki jokaisella on erilaisia kerrostumia, erilaisia kulttuureita, joista hän on osallinen ja kansallisuus on yksi niistä. Sen merkittävyys vaihtelee yksilökohtaisesti, mutta taustavaikuttajana se on jokseenkin kaikilla.
Jotta voi olla kansallismielinen, täytyy ensin olla ajatus kansasta ja sen yhtenäisistä piirteistä. Ajatus kansasta on nimenomaan ajatus omasta kulttuurikehyksestään. Ongelmallista on, että kuka voi sanella mitä se kulttuuri milloinkin on, koska kaikkien voidessä määritellä sen tahollansa, se on hyvin häilyvä käsite. Se ei tee kenestäkään parempaa kuin toisesta, mutta silti se tekee jokaisesta ainutlaatuisen.
Mulle ajatus kansasta johon olen syntynyt ei tarkoita, että syrjisin rotuja. Mun tarvitsis ensin hyväksyä ajatus roduista ja niiden erityispiirteistä, mutten toimi niin. Se ei silti ole minulle este arvostaa omaa kansaani.
Mene Sarastukseen sössöttämään.
Voit toki ladella tuollaista ympäripyöreää hevonpaskaa jos se saa sinut tuntemaan itsesi älykkäämmäksi, mutta itse asia on todella yksinkertainen: joko olet valmis jaottelemaan ihmiset ryhmiin tai sitten et ole.
Jos jaat ihmiset ryhmiin, olet rasisti. Jos et jaa, lakkaa valittamasta siitä että joku käyttäytyy eri tavoin kuin mihin teillä Peräseinäjoella on totuttu.
No minkälaista jakoa tuo nyt sitten on? Käsittämätöntä että puhut jakolinjojen purkamisesta itse tukeutuen vielä mielikuvituksellisempiin jakoihin.
Se että tunnustan todellisuuden, ihmisten erilaisuuden, ei tarkoita että arvottaisin ihmisiä sen mukaan. Turha laittaa sanoja suuhuni omien jakolinjojesi pönkittämiseksi. En valita, enkä asu ennakkoluulojesi Peräseinäjoella. Mitä hyötyä on tuollaisten virhepäätelmien varaan rakentuvassa maailmankuvassa?
Voisin ummet lammet kertoa siitä, miten toimin itse erään alakulttuurin parissa, ammentaen sekä omasta että ulkopuolelta tulleesta kulttuurista, yhdistämällä luoden jotain uutta, mutta sillä ei varmastikaan olisi merkitystä sulle. Haluat jakaa ihmiset, enkä ymmärrä tuollaista käytöstä. Erilaisuus on mittava voimavara, mutta tunnistamatta omaa kehystään ja antamatta tunnustusta sille kehykselle, ei voi nähdä minkälaisista lähtökohdista muut tulevat, eikä voi antaa niille niiden ansaitsemaa arvostusta.