Muutama tuttapariskuntamme on eronnut juuri hiljattain, well se näyttää olevan vain elämää. Noh, kun olen prosesseja seurannut, mielessäni on käynyt, että miksi omaisuus pitää jakaa tasan? Eikö olisi paljon oikeuden mukaisempaa, että kumpikin ottaa omansa? tai siis miten on perusteltua, että jos toinen tienaa tuplasti enemmän kuin toinen, hän saa vain puolet? Ihan tosi.
Joo, joo, voi laatia avioehtosopimuksia, mutta silti, eikö sen asian pitäisi olla toisinpäin? Avioehdon pitäisi vahvistaa, että kaikki pannaan puoliksi, muuten jaetaan vuositulojen mukaan. Avoparit ovat tämän suhteen paljon paremmassa asemassa, kumpikin ottaa vain omansa, vai mitä?
Joo, joo, voi laatia avioehtosopimuksia, mutta silti, eikö sen asian pitäisi olla toisinpäin? Avioehdon pitäisi vahvistaa, että kaikki pannaan puoliksi, muuten jaetaan vuositulojen mukaan. Avoparit ovat tämän suhteen paljon paremmassa asemassa, kumpikin ottaa vain omansa, vai mitä?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Aikuisten ihmisten pitäisi osata järjestää talouttaan koskevat asiat. Avioehdon voivat kaikki tehdä, ja lakimiehet osaavat neuvoa monia eri ratkaisumalleja. Jos puolisot ostavat omakotitalon tai asunto-osakkeen, se pitäisi normaalitapauksessa panna yhteisiin nimiin, vaatiihan pankkikin molempien nimet velkakirjaan. Testamentistakin kannattaa keskustella esimerkiksi pankin lakimiehen kanssa. Hyvät aikeet eivät yksin riitä, myös verotusnäkökohdat on syytä ottaa huomioon.
Perhepiirissä ja sukulaisten parissa kannattaa tehdä asianmukaiset sopimukset eikä jättää asioita suupuheiden varaan. Rakkauteen voi tulla ryppyjä, joku voi kuolla ja virkaholhooja tai muu ulkopuolinen tulee hänen tilalleen alaikäisten etuja valvomaan, eivätkä silloin suupuheet paljon paina.
Avoliitossa sitä vasta pulmaa syntyy, kun yhteiselo päättyy. Kuolemantapauksessa avopuoliso jää osattomaksi, ellei testamenttia ole tehty, eikä avoleski saa leskeneläkettä. Jos testamentti onkin tehty, perintövero voi nousta korkeaksi. Pari papin sanaa olisi selvittänyt tilannetta melkoisesti. Sama pätee, kun avopuolisot erkanevat reippaasti riidellen. Se mitä on yhdessä maksettu, onkin vain toisen nimissä, ja syrjäytetty osapuoli joutuu etsimään kuitteja ja tositteita osoittaakseen oikeutensa.
Avio-oikeus on syntynyt sellaisissa olosuhteissa, joissa naisen paikka oli kotona ja vain mies kävi työssä. Nykyisin, kun molemmat käyvät ansiotyössä ja koulutustaso on korkeampi kuin ennen, olisi todella paikallaan ennakolta huolehtia näistä omaisuusjärjestelyistä. Historiallisina aikoina naimakaupan ehdot pantiin paperille ja isät allekirjoittivat paperin nuorten puolesta. Nykyisin nuoret voisivat itse hoitaa saman asian.
Aatteleppa Well Valloissa saattaa mies joutua maksamaan elatusta eksälleen, oli niitä jälkeläisiä tai ei.
On muuten semmoinenkin asia, etta jos toinen tienaa urakalla ja toinen on kotosalla, niin olisihan se aika epäreilua jos se kotona ollut osapuoli jää tyhjän päälle.
Periaatteena pidän, että yhteiselon aikana hankittu omaisuus on yhteistä, tulipa ne varat kumman pussista hyvänsä. Samoin kuin rahat jotka jankitaan ovat yhteisiä. Minulle ainakin vaimo on vaimo, elämän kumppani. Jos haluan piian, niin palkkaan sitten sellaisen.
Vähän on Jacki sinulla tuota '...tu mulla on pätäkkää, köyhät kyykkyyn' asennetta. Ei siinä mitään, mutta ikävä jos suhtautuu vaimoonsakin sillä tavoin, 'muija tottele tai lähtee vellilautanen nenän edestä'.
Sinulla kun sitä pätäkkää kerta on, niin tokihan olet osallistunut johonkin hyödylliseksi katsomaasi keräykseen?
*Pohti Kurre Orava - Ei varsinaisesti köyhyysloukussa. :)*
Ehkä tyhmä kysymys, mutta jos avioehtoa ei ole tehty ja ero tulee, onko se omaisuuden jako silloin "pakollinen" vai voiko eroava pari keskenään sopia että kumpikin saa pitää omansa? Eli vaikka toisella olisi oikeus puoleen omaisuudesta, hän voisi silti reiluuden osoituksena antaa toisen pitää kaiken mitä tämä on itse hankkinut?
Osituksen voi tehdä sopimuksen mukaan kenenkään asiaan puuttumatta. Erotilanteessa usein halutaan viedä "tuhkatkin pesästä". Omaisuuden jako on usin eräänlaista kostojen sarjaa. Saatava hyöty voi olla pienenpi kuin oikeudenkäynti kulut. Ihminen on mielenkiintoinen eläin.
Varmaan tulikin monelle mieleen, että jos toinen on ollut kokoajan kotiäitinä/isänä ja pitänyt huolta perheestä, kodista ja puolisostaan, mitään ei jäisi eron sattuessa käteen.
On esimerkiksi avoliiton päättyessä mahdollista hakea oikeusteitse kohtuullistamista. Tulipa vain mieleen kun meilläkin minä olen pääsääntöisesti kaiken "näkyvän" maksanut eli autot molemmille, mökin ja veneen sekä keväällä rakennettavan talon. Emännän kukkarosta sitten enemmän kaivetaan tuota ruokaa, vaatteita, laskuja ja jopa useammin ravintolalaskuihinkin sitä mammomaa.
Meille jos kilahtaisi ero avoliitosta niin kovin ikävältä näyttäisi emännän puolelta tuo talouspolitiikka. Siitäpä syystä - hyvästä sellaisesta - voidaan jopa avoliitossa harkita oikeudenkin puolelta jonkinlaista sovitusta. Eli koska voidaan katsoa toisen kuitenkin osallistuneen yhteisen asumisen kustannuksiin niin ei olisi oikein, jos tämä eron sattuessa jäisi täysin tyhjän päälle. Tämäm on mielestäni ihan oikein.
Oikeastaan voidaan ajatella, että yhdessä eletty aika on yhdessä elettyä kaikin puolin. Kaikesta on yhdessä päätetty ja kaikkeen on tavalla tai toisella molemmat osallistunut. Ei ole mielestäni kovin moraalista parisuhteessa mitata kaikkea rahassa.
Meillä on asia hoidettu niin, että emännän auto on hänen nimissään, mökki molempien nimissä sekä tuleva talo. Vene on meikäläisen nimissä, koska sellaiset vekottimet eivät emäntää juurikaan kuulemma kiinnosta. Että jos ero tulee niin mies saa kapisen veneensä pitää. Mainittakoon vielä, että ks veneellä ei juurikaan rahallista arvoa ole.
Vaikka kertaallinen ruokalasku ei varmaan ole mitään verrattuna esim auton rinnalla niin kannattaa pitää mielessä, että sitä ruokaa ostetaan suhteellisen paljon useammin kuin autoja. Tai näin ainakin meillä.
Itsekin elän avoliitossa (ei lapsia)
Ja kun tässä yhdessä ollaan oltu jo 15 vuotta, niin enpähän vaan usko, että tulisi mitään suurempia riitoja eronkaan sattuessa, kun ei meistä kumpikaan ole niin.hmm..maallisen perään, vai pitäisikö sanoa paremmin, ettei kumpikaan olla mitään penninvenyttäjiä ja pihtareita.
En sitten tiedä miten jako todellisuudessa menisi?
Saahan sitä tavaraa lisää.
Edellisessä avoliitossa itsekin ajattelin, että (ensinnäkin, että eroa ei tule) eron sattuessa ei riitaa maallisesta mammonasta tule. Mutta tulihan se kuitenkin. Totta on että tavaraa saa lisää, mutta köyhä opiskelija ei sitä ihan noin vaan hanki.
No mie vein mitä muutamaan laukkuun mahtu. Ikävä ero ja nopiaan halusin vain vaihtaa maisemaa.
Erot ovat varmasti jokainen ihan omaa uniikki juttu. Ei niistä kauhean tarkkoja yleistyksiä voi vetää. Ja erot ovat erilaisia eri ihmisten kanssa. Toisen kanssa se voi sujua kivuttomasti ja toisen kanssa tapellaan joka nuppineulasta..
Mene ja tiedä. Ei kosketa minua.
tähän tämä tasaamisen ajattelu on aikoinaan perustunutkin ja ainakin englannissa mies voi joutua maksamaan naiselleen loppuikänsä elätusmaksua, vaikka tämä olisikin esim. lähtenyt lasten kanssa uuden kumppanin matkaan.
Nykyaikana töissäkäyvät naiset ovat jo kuitenkin niin suuri enemmistö, että lain pitäisi lähteä liikkeelle siitä, että molemmat ansaitsevat eikä siitä, että 5 % naisista on kotiäitinä koko ikänsä.
Okei, jos vaikka ohitettaisiinkin tuo työllä hankittu kohta, niin miksi perintöomaisuuskin pitää jakaa kahtia? Sehän tulee pesään ulkopuolelta eikä kummankaan työpanoksella ole siihen osaa tai arpaa.
alkuperäinen ajatukseni siis oli, että jos kaksi ihmistä käy töissä, mutta tienaavat eri suuruisen summan, niin mihin perustuu tasajako noinniinkuin periaatteellisella tasolla? Ketä tai mitä lailla pyritään suojelemaan? Onko tarkoitus hillitä miestä? Tähänkö perustuu, että kuulemma suurimmassa osassa eroista alulle panija on nainen? Eikö olisi tasapuolista, ett kumpikin ottaisi omansa, siis sen minkä on työllään ansainnut?
En ihan täysin jaa mielipidettäsi tässä, mutta siitä olen samaa mieltä, että perintönä saatu omaisuus pitäisi ehdottomasti jättää eron ulkopuolelle. Ei sovi minun moraaliini, että jonkun perintömaat jaetaan suvun ulkopuolisen henkilön kanssa. On luonnollista, että ne jaetaan käytännössä niin kauan kun ollaan aviossa (siis samaa sukua), mutta eron jälkeenhän ei enää olla sukua ja tästä syystä sukuomaisuuden pitäisi olla rauhoitettua. En myöskään suorilta niele tuota omaisuuden puolittamista, mutta kyllä tietynlainen kompensaatio on paikallaan. Vaikkapa vielä niin, että eroa hakeva olisi huonommassa asemassa: jos olet köyhempi ja haluat eron jäät ilman korvausta (et voisi naida rahaa ja erota sitten vuoden tai parin päästä) ja toisaalta jos olet rikkaampi ja haet eroa niin maksat "kipurahoja" vaikkapa sen 50%. Toisaalta jos päätös olisi yhteinen niin ei muuta kuin sopimus omaisuuden jaosta paperille, nimet alle ja lappu eropaperien kanssa virastoon ja leimalla selväksi.
"eroa hakeva olisi huonommassa asemassa: jos olet köyhempi ja haluat eron jäät ilman korvausta" Entäpä jos eroa hakee kotona ollut, toistuvasti pahoipidellyksi tullut puoliso. Eli pysy naimisissa ja saa vellilautasesi ja turpaan. Tai hae eroa ja jää puille paljaille useiden vuosien kotityöstä huolimatta. Ei ehkä ihan parhaaseen oikeudenmukaisuuteen pystyvä jakomalli, kuitenkaan.
Oletko sitä mieltä että naimisissa pitäisi olla rahan takia jos vaihtoehtona on palaaminen lähtöruutuun varattomana? Pitäisikö alunperinkään mennä rahan takia naimisiin?
mutta hiukan kiukuttaa, kun oletuksesi mukaan on ilman muuta nainen se osapuoli, joka nettoaa tasajaosta.
Hei Sanelma,
itse asiassa alunperin ajatukseni ei ollut tämä ja varsinkin perintöomaisuuden kohdalla molempien pitäisi olla samalla viivalla, vai mitä? Käytännössä nainen kuitenkin lienee se nettotulonsaaja.
Niin, halusin itseasiassa testata ajatustani siitä, että jos hyväksyy esittämäni ajatuksen omistusoikeudesta omaisuuteen, niin kaatuuko se feministin kohdalla siihen, että se ei aja naisten etuja? Jos asia olisi toisin päin, ruotsalaiset feministit olisivat jo aikapäiviä sitten muuttaneet lakia naisia sortavana. Nykyisessä muodossa se pakottaa miehet olemaan huonossa parisuhteessa, koska muuten he menettävät vuosien työntuloksensa.
Siispä, jos molemmat puolisot käyvät töissä, niin miksi omaisuus pitää jakaa avioerossa? Jos toinen ansaitesee ja omistaa kaksi kertaa enemmän,niin miksi hänen pitäisi luopua pesään hankkimastaan omaisuudesta?
Laki laahaa aina jäljessä, ei pysy muuttuvan yhteiskunnan vauhdissa. Esim. miesleskien eläkeoikeus tuli hävyttömän myöhään! Ja todellakin perityn omaisuuden kuuluminen avio-oikeuden piiriin on yksinkertaisesti törkeätä. On kuitenkin nykyisin olemassa kohtuullistamispykälät, tilannetta tarkastellaan yksilöllisesti eikä puusilmäisesti vedetä saman kaavan mukaan. Kuitenkin olen aina korostanut ja lapsenikin päähän takonut, että raha-asioista on pidettävä huoli vaikka kuinka lemmestä kiemurtelisi. Varmuuden vuoksi kuitenkin testamentissani on avio-oikeuden poissulkeva pykälä.
Koska lakia ei voi mitenkään rustata vedenpitävän oikeudenmukaiseksi, jokaisen mahdollisen epämääräisyyden tai poikkeuksen huomioiden, aina joku joskus saa epäoikeudenmukaisesti takkiinsa. Aina ja kaikkialla. Esim. vakuutuskorvaukset - pitä tarkasti tietää, miten muotoilla vanhingon syy.