Löysin kaikkein tärkeimmän

Tie kirjoitti:

Kuten moni muu ennen minua ja monet minun jälkeeni, olen ajatellut maailman perustavia kysymyksiä. Missä me kaikki olemme? Mitä me kaikki olemme? Miksi olemme täällä? Minne me olemme matkalla? Miksi maailmassa on niin paljon pahaa?

Nykyaikainen tiede on ratkaissut paljon ja kuitenkin vähän. Jopa ihminen ymmärtää, että hänen käsityskyvylleen on raja. Vaikka me ratkaisisimme kaikki modernin fysiikan ja kaiken tieteen kysymykset, lopulta meidät tulee pysäyttämään oma rajallisuutemme. Pelkkään tieteeseen uskominen ei siis voi riittää.

Olen aina uskonut tietynlaiseen Jumalaan, suureen maailmanvoimaan, joka elää kaikessa olevassa ja kehittää luomakuntaansa eteenpäin. Se maailmanvoima on aiheuttanut evoluution ja määrää kaiken fysiikan ja aineen lait, ollen matkalla kohti jotain korkeampaa määränpäätä. Mutta miksi kärsimys? Miksi omatunto? Miksi maailman pahuus ja syyttömien vaiva? Jos kaiken perusta on järjestelmällinen selviäminen, eihän olisi mitään järkeä, että olento, jolla on omatunto, ihmisyys ja sääli, voisi kehittyä. Vahvimman laki ja evoluutio ei siis täysin riitä sekään.

Ihmisellä on hyvyys ja omatunto, kyky erottaa hyvä ja paha, ensimmäisenä kaikista maailman olennoista. Mutta sekin tekee meistä entistä huonompia. Jos kerran on suuri, kaikkivaltias Jumala, miksi hän sallii tämän? Juuri katkeruus ja kärsimys muodostui suurimmaksi esteeksi uskoni löytämiseen.

Jokainen on kuullut Raamatun sanoman, anteeksiannosta ja armosta. Mutta vaikka sanoma on tuttu, on se vieras ja kuulostaa ihmisen korviin taikauskolta. Koska uskon ja ihmisyyden kysymykset vaivasivat minua, ja halusin löytää vastauksia, päätin noudattaa vanhaa viisautta ja syventyä uskontojen oppeihin. Näin suuria asioita tuskin kukaan sisältää vain kuulemalla ne ohimennen, tai pakollisina vierailuina kirkossa – jota uskonto nykyään liian monelle on. Myös uskonnon väärinkäyttö on ”pilannut sen maineen”, halusinkin päästä sisään oikeaan, kirjoitettuun oppiin sen tavallisen ”uskokaa ja tehkää parannus tai palatte helvetissä”-saarnan taakse – selvittää mistä asiassa on kysymys. Minä löysin ja paljon, enemmän kuin saatoin odottaa.

Vastaus kärsimyksen ongelmaan on Raamatussa yksinkertainen. Alussa Jumala loi ihmisen vapaaksi hyvästä ja pahasta, hän ei alussa tiennyt hyvää ja pahaa vaan eli synnistä vapaana, ”paratiisiksi” kutsutussa paikassa. Luomiskertomuksessa puhutaan hyvän ja pahan tiedon puusta, jonka omenaa ihminen maistoi käärmeen houkuttelemana.

Kysymys on hyvän ja pahan syntymisestä. Se syntyi, koska ihminen luotiin VAPAAKSI olennoksi hyvän pakollisen vastavoiman pahan houkuttelemana. Ja vapaa olento voi tehdä pahaa, muutoinhan hän olisi vanki tai eläimen kaltainen. Ihminen sai rangaistuksensa, mutta häntä ei tuhottu.

Erilaisten pyhien ihmisten kautta maailmaan levitettiin Vanhan testamentin laki. Tämä ei riittänyt pelastamaan ihmistä, joka kyllä tunsi, mikä on pahaa mutta ei heikkouttaan pystynyt noudattamaan sitä. Tarvittiin jotain muuta, jonkun piti sovittaa kaikki pahuus.

Paavalin kirjeissä kuvataan, miten ihminen kyllä haluaisi tehdä hyvää ja tunnistaa omatuntonsa, mutta lopulta tekeekin sitä, mitä itse halveksuu ja vihaa. Se johtuu hänen vapaudestaan ja heikkoudestaan. Mikään annettu laki ei riittänyt antamaan toivoa paremmasta koska ihminen on aina ihminen, siksi Jeesus lähetettiin kärsimään ja opettamaan uuden liiton. Ihmiset olisi muuten tuomittu ajan loppuun asti jatkuvaan kärsimykseen. Jumala halusi antaa ihmisille mahdollisuuden elää paremmin ja ainoa tapa siihen oli jotenkin sovittaa pahuus. Sen teki Raamatun mukaan Jeesus.

Hänen ohjeensa on yksinkertainen: ota Jumala sydämeesi ja tee niin kuin omatuntosi, eikä sinussa asuva heikkous, sanoo. Jeesus opetti lähimmäisen rakkautta ja hyvät elämäntavat. Hän käski kohtelemaan muita, niin kuin haluaisimme kohdeltavan itseämme ja elämään omatuntomme mukaan. Jeesus ei ole opettanut alistamaan tai vihamaan, ei sotimaan tai tuomitsemaan. Jos omistamme elämämme hyvyydelle, se saa kokonaan uuden tarkoituksen ja merkityksen. Kun hänen opetuksiaan on ihmisen hallitsemiseen käytetty ja uskon takia alistettu ja surmattu, ei niin ole tarkoitettu.

Uskominen tarkoittaa sitä, että löydämme omatuntomme. Meidän pitää ymmärtää ja nähdä, kuinka paljon asioita teemme väärin - juuri sellaisilla tavoilla, joita itse vihaamme. Usko on omistautumista hyvyydelle, jonka palkkio on onnellinen elämä ja puhdas mieli, jollaiseen elämään meidät on tarkoitettu. Ihmisellä on siis mahdollisuus lopettaa kärsimyksensä ja elää hyvä elämä. Puhdas omatunto ja hyvyys on onnellisuutta. Kun todella uskoo, jostain syystä huomaakin, että lopulta elämä järjestyy. Jokainen joutuu kokemaan toisten ihmisten pahuutta, mutta näin pelastaa itsensä. Luonnonkatastrofit ja epäonni on maailman järjestyksen hinta. Maailma ei ole kuten pysyvä teatterilavaste, vaan lakiensa mukaan muuttuva kokonaisuus.

”Ei se saastuta ihmistä mitä menee suusta sisään, vaan mitä tulee suusta ulos. Ja hyvä puu tunnetaan sen hedelmistä. Ei pidä pelätä sitä, mikä voi viedä hengen, vaan sitä, joka vie sielun.”

Maailmassa on valtavasti pahuutta ja sekosortoa, kauheita asioita tapahtuu kaikkialla, ihmisen vapauden tähden. Hän ei ole suostunut kuuntelemaan hyvän elämän mahdollisuutta, vaan tuhoaa kaiken. Mutta ne, jotka kuulevat ja uskovat, pelastetaan. Ja he todella elävät hyvän ja tarkoituksenmukaisen elämän.

Näen tämän totuuden maailmassa. Mitä enemmän olen elänyt hyvien ohjeiden mukaan, sen paremmin elämä on sujunut ja olo parantunut. Ei ongelmia, ahdistusta, kysymyksiä – vaan tilalla puhdas ruumis ja mieli sekä luottamus.

Mikään paha tai omahyväinen tekoni ei ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi. Eikä varmasti ketään. Jo se riittää selittämään uskon arvon. Elämän suurin kysymys onkin: Onko mikään, mitä olet tehnyt, tehnyt sinua onnelliseksi?

Pilkkaavat sanovat, että usko ei ole looginen. Teet mitä pahaa haluat, ja rukoilet ja pelastut. Muut taas palavat helvetissä. Tämäkin on ”pirun tapa lukea Raamattua”. Kun ihminen todella tekee parannuksen, katsoo syvälle omia heikkouksiaan, hän ei enää voi elää pahassa. Hän muuttaa elämänsä ja siksi saa onnen. Aitoon uskoon kuuluu muuttuminen.

Onnella voi mielestäni ajatella onnea maan päällä, tai luvattua taivasta. En tiedä tarkkaan, mitä taivas on, mutta ainakin se on sitä, että teen elämässäni oikein. Helvetti on väärille jo maan päällä, tai kuoleman jälkeen. Näiden asioiden käsittely ei ole ihmisen asia, vaan tehdä parannus.

Myös voidaan etsiä loputtomasti epäloogisuuksia, kuten tuomitaanko muiden uskontojen hyvät ihmiset kuolemaan ja kadotukseen? Katsokaa Uutta Testamenttia, meidät on tarkoitettu elämään rauhassa toistemme kanssa. Jeesus opettaa yksinkertaisesti kohtelemaan muita ihmisiä hyvin ja elämään puhtaalla omatunnolla ja jättämään tuomitsemisen Jumalan käsiin. Meidän ei pidä leikkiä Jumalaa. ”Mitä muuta ovat maalliset rangaistukset ja vihanpito kuin ihmisen pienen mielen tyydytystä?”

Kun mietimme elämäämme, sen ainoa rakentava asia on rakkaus. Ja juuri sitä on uskominen ja Pyhä Henki. Ei ole ihmisen asia kuvitella Jumalan hahmoa, hän voi olla kaikki ympärillämme.

Raamatun ihmeitä ja tapahtumia voi tulkita vertauksina ja aikansa kirjoituksina. Kirjan on ihmisen käsi tehnyt, vaikka korkeammasta voimasta. Ei pidä takertua yksityiskohtiin, vaan ymmärtää opetus hyvästä elämästä ja parannuksesta. Kun ihminen lukee Raamattua pienen, heikon mielensä ohjaamana, syntyy väärinkäsityksiä ja väärinkäyttöä. Tärkeintä on ohje hyvästä.

Tieteen ei tarvitse olla ristiriidassa Raamatun kanssa, kun avaa silmänsä. Usko ei ole riitelyä ihmisen ja apinan sukulaisuudesta vaan parannuksen tekeminen. Eikä siitä, mikä uskonto on oikeassa. Niiden suuri sanoma hyvästä on tärkeintä ja siellä vaikuttaa Jumalan voima, ei pilkkuun takertumisessa.

Kuinka maailma muuttuukaan, kun uskoo. Sillä siitä on kysymys, kun uskot, Sinä tiedät. Mahdollisuus arvokkaaseen elämään on annettu kaikille ja siihen kannattaa tarttua.

Ymmärrän hyvin, miksi uskonto on unohdettu. Sitä kuulee enää pakosta, uhraamatta yhtään todellista ajatusta asialle. Olen itsekin kulkenut pimennossa takertumalla turhuuksiin ja uskomalla mihin haluan, mutta onneksi en enää. Uskon ymmärtäminen vaati aidon ajatuksen omistamista asialle, itsensä todellisen luonnon ymmärtämistä ja aitouden vaalimista.

Vaikka ympärillä oleva maailma on kaaos, jonka arvoja ovat aivan muu kuin hyvyys ja pyhyys, ikuista totuutta ei muuta mikään. Uskominen on pelastus vielä senkin jälkeen, kun koko ihmiskunta tuhoaa itsensä.

Aidolla, puhtaalla tavalla uskova ihminen ei pakoile omaa vastuutaan. Hän ei ole kummajainen, jota pitää pelätä tai karttaa. Hän todella ajattelee omilla aivoillaan, koska on löytänyt oikean suunnan elämälleen. Hän muistaa, että maailmassa vaikuttavat myös vapaan ihmisen teot.

Minä omistan akvaarion, olen sen rakentanut ja asuttanut sen kaloilla. Mutta minä en hallitse niiden tahtoa. En myöskään ole luonut niitä, mutta vaikka olisin, en olisi halunnut riistää niiden vapautta. Niin ei Jumalakaan tehnyt ihmisille.

Vapaus on myös hienoin asia, joka meille on annettu – mutta millaisin seurauksin! Kuunnelkaamme omatuntoamme, sisäistä, oikeaa itseämme, emmekä pahuuden tuomaa heikkoutta, niin toteutuu mielestäni vertaus ihmisestä Jumalan kuvana.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä