Olen parikymppinen mies, ja pelkään kuolemaa. Multa ei ole vielä kuollut yhtäkään läheistä, jotain isoisovanhempia jotka vihas mua eikä oltu koskaan missään väleissä, muutoin kuolema ei ole käynyt kovin lähellä. Teininä olin masentunut ja itsetuhoinen, yritin itsemurhaakin. Nyt pelkkä ajatus kuolemisesta saa pelkäämään. On niin paljon koettavaa ja nähtävää, niin paljon suunnitelmia ja unelmia, ja jos nyt kuolen niin se kaikki jää kokematta. Se olisi todellinen pettymys.
En pelkää ajatusta siitä mitä kuoleman jälkeen on, tai mitä minulle sitten tapahtuu. Ymmärrän että jossain vaiheessa minäkin kuolen, mutta en todellakaan ole valmis vielä. Koskaanhan ei voi tietää jääkö seuraavana päivänä auton alle tms. mutta olis ihan syvältä kuolla parikymppisenä, kun ei ole vielä nähnyt tai kokenut oikeastaan mitään. Yritän pitää kiinni elämästä kynsin ja hampain, mutta kun oma kuolema on aika harvoin kiinni itestä. Se pelottaa. Että joku idiootti ajaa kännissä mun päältä tai muuta vastaavaa.
Samalla toki pelkään läheisteni puolesta. Mitä jos vanhemmille soittaessani tyyliin kukaan ei vastaa puhelimeen ja myöhemmin saan kuulla että kaikki on kuollu, epätodennäköistä mutta silti ihan mahdollista. Tai jos vaimo ei yhtenä päivänä enää tulekaan kotiin. Se olisi ihan syvältä, tuntuu kauheen epäreilulta. Olisin varmaan paljon onnellisempi jos tietäisin millon ja miten kuolisin. Vois suunnitella elämän sen mukaan. Nyt tää on vaa tällasta odottelua.
En pelkää ajatusta siitä mitä kuoleman jälkeen on, tai mitä minulle sitten tapahtuu. Ymmärrän että jossain vaiheessa minäkin kuolen, mutta en todellakaan ole valmis vielä. Koskaanhan ei voi tietää jääkö seuraavana päivänä auton alle tms. mutta olis ihan syvältä kuolla parikymppisenä, kun ei ole vielä nähnyt tai kokenut oikeastaan mitään. Yritän pitää kiinni elämästä kynsin ja hampain, mutta kun oma kuolema on aika harvoin kiinni itestä. Se pelottaa. Että joku idiootti ajaa kännissä mun päältä tai muuta vastaavaa.
Samalla toki pelkään läheisteni puolesta. Mitä jos vanhemmille soittaessani tyyliin kukaan ei vastaa puhelimeen ja myöhemmin saan kuulla että kaikki on kuollu, epätodennäköistä mutta silti ihan mahdollista. Tai jos vaimo ei yhtenä päivänä enää tulekaan kotiin. Se olisi ihan syvältä, tuntuu kauheen epäreilulta. Olisin varmaan paljon onnellisempi jos tietäisin millon ja miten kuolisin. Vois suunnitella elämän sen mukaan. Nyt tää on vaa tällasta odottelua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuskin kuoltuasi ajattelet että voi perse, nyt jäi sitä ja tätä kokematta, että voi pettymysten pettymys. Itse en pelkää niinkään omaa kuolemaani, vaan läheisten kuolema masentaa. Suvussa on enemmän hautajaisia kuin mitään muita juhlia, kokoajan saa olla jonkun hautajaisissa. Vanhemmat on jo hiljalleen ehtoopuolella erilaisine sydän ym. terveysongelmineen... itekin olen päälle parikymppinen.
En usko että olisi kovinkaan mukavaa tietää kuolinpäivänsä. Sitten sitä vaan jahkailisi loppuelämänsä ja laskisi päiviä itsesäälin vallassa. Mistäköhän sinulle on tullut tuollainen yliherkkyys kuolemaa kohtaan? Kun sitä on tutkiskellut ja analysoinut päänsä puhki, niin on tullut jollakin tasolla jonkin sortin rauha sen suhteen. Mutta onhan se silti surullista menettää tuttujaan.
Niinpä. Eipä se ota päähän kun on jo kuollut.. Tosin aina on mahdollista että on kuolemaisillaan ja silloin tajuaa mitä kaikkea menettää. Todennäköisyys kuitenkin on että aloittajalla on vielä kymmeniä, kymmeniä vuosia aikaa toteuttaa itseään. Aika harva meistä parikymppisenä lähtee, vaikka niitäkin tapauksia on..
Itse aloin ajattelemaan omaa kuolemaani (myös reilu parikymppinen täällä) kun äitini kuoli, mutta ajattelen asiaa sen kannalta mitä se tarkoittaisi puolisolleni, isälleni ja sisaruksilleni. Perunkirjoituksessa tuli monta lakisääteistä asiaa esille, jotka vaikuttaisivat monella tavalla jos minulle nyt jotakin tapahtuisi.
Meitä parikymppisiä, joiden suku on täynnä hautajaisia taitaa olla enemmänkin.. Rankkaa kun jatkuvasti kuolee rakkaita ympäriltä, luulin että näin useita hautajaisia koetaan peräkkäin vasta vanhana..
Omaa kuolemaa en pelkää, vaan suurempi huoli ja pelko on läheisten ja varsinkin omien vanhempien kuolema.
Olen kiintynyt vanhempiini, että heidän elämän päättyminen on asia, mikä minua eniten pelotti, kun he vielä olivat elossa.
Nyt äiti ja isä ovat kumpikin nukkuneet pois ja jäljellä on vain kova kaipaus ja ikävä.
Nuorena ihmisellä on elämänhalu, halu kokea erilaisia asioita ja läheiset vielä elossa.
Sitten, kun ihminen alkaa vanheta ja elämä on ns. iltapäivän puolella, läheisiä kuollut ja elämässä kaikki lähes koettu, niin jossain vaiheessa sitä alkaa elämäkin tympäistä, väsymys lisääntymään ja tulee erilaisia sairauksia.
Silloin sitä alkaa jossain vaiheessa toivomaan, että pääsisipä täältä pian pois.
Varsinkin uskossa olevat ihmiset kaipaavat päästä Taivaaseen, jossa saa levätä, eikä ole sairauksia.
Pelkäsin kuolemaa teininä. Erityisesti minua pelotti, mitäs sen jälkeen, vaikka en ole mitenkään uskonnollisesta kodista. Olen aina tiennyt, ettei elämä kuolemaan pääty. Kun joskus keski-iässä oli elämä vaikeaa, konkurssit, avioero, rahapula, ystävien pakeneminen, niin päivittäin jopa toivoin, että sydän pettäisi ja kuolisin. Vanhempani ovat lähteneet melkein keski-iässä.
Kyllä se fyysinen kuolema vastenmielinen asia on ja tulihan se osana rangaistuksena syntiinlankeemuksesta.
Nykyään uskon, että loppujen lopuksi, kuolema ei ole sitten muuta kuin huoneesta toiseen siirtymistä. Se on kuin ovi, joka avataan joskus jopa yllättäen, joku joutuu odottelemaan sen aulassa jonkin aikaa, ja on heitäkin, jotka päättävät murtautua oven toiselle puolelle "sorkkaraudan" kanssa tekemällä itsemurha. Kun ikää alkaa olla jo 60 vuotta, niin ei täällä enää kovin kauaa törmäillä.
Uskon että kun aika ja tehtävä on suoritettu, niin ovi avataan ja saan astua uuteen Elämään. Kun on luottamus Kristuksessa, niin elin tai kuolin saan olla turvassa. Kuolema ja sen aika on onneksi suuremissa käsissä.
Toivon sinulle elämääsi alkava nuori iloisia ja onnellisia vuosia ajassa.
Pelkäät sen takia kun teininä voit huonosti ja nyt kun voit hyvin, haluat elää. Nyt pelkäät ettet saakaan elää kun elämänhaluja on. Ei sen kummempaa selitystä.
Hei nimimerkki, Oinaa
Mietiskelet kuolemaa, läheisiä, heidän mahdollista menettämistään ja muita elämän päättymiseen liittyviä suuria kysymyksiä. Näihin meillä ei ole kenelläkään vastauksia. Sanot, ettet ole menettänyt ketään aivan läheistäsi. Se on sinulle hyvä asia. Läheisen kuolema on aina iso juttu, siihen ei oikeastaan opi. Mutta olisi hyvä juttu, jos voisit ja oppisit asennoitumaan ja elämään siten, että viihtyisit tässä hetkessä etkä joutuisi pelkäämään ja jännittämään. Me emme tiedä päiviemme määrää, emme oman elämän, emmekä toisten. Elämme päivän ja hetken kerrallaan. Nyt nämä asiat myllertävät mielessäsi jostain syystä, mutta tilanne helpottaa, kun saat jonkinlaiseen "järjestykseen" ne päässäsi. Toki voit etsiä kirjastosta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, se voi auttaa ajatuksiasi.
Kaikkea hyvää,
Pirkko-pappi