Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa. Ps. 68: 21.
Että vielä Jumalan lapsetkin, jotka usein sydämellisesti iloitsevat autuaan hetken toivossa, jolloin he pääsevät kurjuudesta kirkkauteen, kuitenkin väliin vapisevat ja pelkäävät kuolemaa, johtuu aivan luonnollisesti vain siitä, etteivät he vielä ole pelkkää henkeä, vaan myös lihaa. Luther sanoo »typerä liha» ei tiedä parempaa. Jos olet vieras Jumalalle, jos omatuntosi on sairas eikä sinulla ole varmuutta Jumalan ystävyydestä, silloin ei ole merkillistä, että vapiset kuoleman tuloa. Silloin on sinulla mitä suurin syy koettaaksesi pian saada tämän varmuuden.
Mutta kun nekin, jotka muuten ovat hyvässä suhteessa Jumalaansa, väliin joutuvat merkillisen kuolemankammon valtoihin, pitäisi heidän toki huomata, mistä tuo johtuu. Häijyn Saatanan »tulisista nuolista», niillä vihollinen niin kauan kuin voi, koettaa uskovien arkoja sydämiä haavoittaa. Siinä ei silloin mikään muu auta kuin hänen avukseen huutaminen, joka voimallisesti ajaa riivaajat ulos.
Muuten on meidän kuolemanpelon aikoina erityisesti kahta seikkaa muistettava. Ensiksi, ettei meitä voi mikään kohdata, mitä ei uskollinen Isämme ole lähettänyt meille - ei edes hius päästämme putoa hänen tietämättään - paljoa vähemmin se suuri asia, kun siirrymme ajasta iankaikkisuuteen. Meidän ei pitäisi vallan unohtaa uskollisen ja totisen Vapahtajamme sanoja: »Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut, Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.»
Niin, Herra! Sinä pidät meitä varmasti hiukan paremman arvoisina kuin varpusen! Kiitos ja ylistys! Silloin ei meille mitään tapahdu sinun käskemättäsi. »Kukaan ei kuole sattumalta», lausuu Krummacher, »vaan jokainen kuolee juuri sinä hetkenä kuin hänen pitää kuolla, ei ennen eikä jälkeen.» »Kaikki päiväni olivat sinun kirjassasi, ennenkuin yksikään niistä oli tullut», sanoo Daavid. Ja Job: »Sinä, Herra, panit ihmisen eteen määrän, jonka yli, hän ei voi käydä.»
Kuolema ei ole sairauden eikä miekan työ, vaan Jumalan työ. Kuinka sopimaton on siis kristityn kuolemanpelko? Ei mikään tapaturma, ei ihmiskäsi, ei tauti voi häntä vahingoittaa, siksi kunnes se tunti on nyt, joka on hänen nimensä viereen painettu, taivaan suurissa kirjoissa.
Toiseksi: Vaikka liha vastustaakin on kuitenkin hyvä, että Herra kutsuu meitä, kun hänen hetkensä on tullut. Vaikka äidin usein täytyy pakottaa lapsi nukkumaan ja pidellä sen pienoisia käsivarsia, kunnes se itkusta uupuneena nukahtaa, niin tekee lapselle nukkuminen kuitenkin hyvää. Niin on kristityllekin äärettömäksi hyväksi, että hän uskossa nukkuu unhoon maailmasta, joka on täynnä kurjuutta, vaaroja, syntejä ja suruja, vaikka ei liha rakastakaan sitä unta. Saamme kiittää Jumalaa, että tämä taipumattomuutemme kuoleman edessä ei kadota meitä, koskapa me kaikessa elämme anteeksiantamuksen varassa!
Armoituksemme on paljoa lujemmalla perustuksella, kuin että minkäänlainen heikkous tai synti sitä horjuttaisi, mikäli meidän toivomme kaikessa on Kristuksen siipien suojassa. Ja mitä tapahtuukaan Herran meitä kutsuessa? Silloin tapahtuu suuri asia, jota niin kauan olemme ajatelleet, juhlallinen tulo Herran rauhaan, maailmaan, minkä ihanuutta ei yksikään silmä ennen ole nähnyt, ei yksikään korva kuullut. Ajattele, silloin meidät vapahdetaan kaikesta pahasta tässä synnin ja murheitten kavalassa maailmassa ja saamme vastaanottaa kaiken hyvän, minkä kaikkivaltias Jumala autuaitten valtakunnassa valmistaa ystävilleen tehdessään heille oikein hyvää!
Näemmepä siis, että vaikkei luonto kuolemaa rakasta, vaan väistää ja pakenee sitä, on se kuitenkin hyvin hyvä ja hyödyllinen Kristuksen siipien suojaan nukahtaessamme. Sen takia on kristittyjen rauhoitettava sydämensä Jumalan edessä ja koetettava saavuttaa lempeä ja sovinnollinen ajatus kuolemasta, etteivät lankeaisi perkeleen pauloihin ja itsepäisesti väistyisi rakkaan Isänsä hyvän tahdon johdatuksesta.
Kuitenkin on luonnollista, että viimeisen vieraan tervehtiessä kristitynkin mieli käy vähän kummalliseksi. Siirtyminen maailmasta toiseen maailmaan - mikä askel se onkaan! Makuuhuoneestaan Korkeimman kasvojen eteen, pyhien enkelten piiriin joutuminen - mikä muutos! Mikä kummallinen tunne sellaisena hetkenä sydämessä sykkiikään! Mutta armoitetulle Jumalan lapselle on sopimaton tuo itsepäinen kammo ja epäuskon säikkyminen, jolloin kuoleman tuloa pidetään vihollisen hyökkäyksenä, kun se päinvastoin tulee vain meitä vapauttamaan kaikesta pahasta ja valmistaa, meille hyvän levon.
Jatkuu..
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor8-25.html
Että vielä Jumalan lapsetkin, jotka usein sydämellisesti iloitsevat autuaan hetken toivossa, jolloin he pääsevät kurjuudesta kirkkauteen, kuitenkin väliin vapisevat ja pelkäävät kuolemaa, johtuu aivan luonnollisesti vain siitä, etteivät he vielä ole pelkkää henkeä, vaan myös lihaa. Luther sanoo »typerä liha» ei tiedä parempaa. Jos olet vieras Jumalalle, jos omatuntosi on sairas eikä sinulla ole varmuutta Jumalan ystävyydestä, silloin ei ole merkillistä, että vapiset kuoleman tuloa. Silloin on sinulla mitä suurin syy koettaaksesi pian saada tämän varmuuden.
Mutta kun nekin, jotka muuten ovat hyvässä suhteessa Jumalaansa, väliin joutuvat merkillisen kuolemankammon valtoihin, pitäisi heidän toki huomata, mistä tuo johtuu. Häijyn Saatanan »tulisista nuolista», niillä vihollinen niin kauan kuin voi, koettaa uskovien arkoja sydämiä haavoittaa. Siinä ei silloin mikään muu auta kuin hänen avukseen huutaminen, joka voimallisesti ajaa riivaajat ulos.
Muuten on meidän kuolemanpelon aikoina erityisesti kahta seikkaa muistettava. Ensiksi, ettei meitä voi mikään kohdata, mitä ei uskollinen Isämme ole lähettänyt meille - ei edes hius päästämme putoa hänen tietämättään - paljoa vähemmin se suuri asia, kun siirrymme ajasta iankaikkisuuteen. Meidän ei pitäisi vallan unohtaa uskollisen ja totisen Vapahtajamme sanoja: »Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut, Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.»
Niin, Herra! Sinä pidät meitä varmasti hiukan paremman arvoisina kuin varpusen! Kiitos ja ylistys! Silloin ei meille mitään tapahdu sinun käskemättäsi. »Kukaan ei kuole sattumalta», lausuu Krummacher, »vaan jokainen kuolee juuri sinä hetkenä kuin hänen pitää kuolla, ei ennen eikä jälkeen.» »Kaikki päiväni olivat sinun kirjassasi, ennenkuin yksikään niistä oli tullut», sanoo Daavid. Ja Job: »Sinä, Herra, panit ihmisen eteen määrän, jonka yli, hän ei voi käydä.»
Kuolema ei ole sairauden eikä miekan työ, vaan Jumalan työ. Kuinka sopimaton on siis kristityn kuolemanpelko? Ei mikään tapaturma, ei ihmiskäsi, ei tauti voi häntä vahingoittaa, siksi kunnes se tunti on nyt, joka on hänen nimensä viereen painettu, taivaan suurissa kirjoissa.
Toiseksi: Vaikka liha vastustaakin on kuitenkin hyvä, että Herra kutsuu meitä, kun hänen hetkensä on tullut. Vaikka äidin usein täytyy pakottaa lapsi nukkumaan ja pidellä sen pienoisia käsivarsia, kunnes se itkusta uupuneena nukahtaa, niin tekee lapselle nukkuminen kuitenkin hyvää. Niin on kristityllekin äärettömäksi hyväksi, että hän uskossa nukkuu unhoon maailmasta, joka on täynnä kurjuutta, vaaroja, syntejä ja suruja, vaikka ei liha rakastakaan sitä unta. Saamme kiittää Jumalaa, että tämä taipumattomuutemme kuoleman edessä ei kadota meitä, koskapa me kaikessa elämme anteeksiantamuksen varassa!
Armoituksemme on paljoa lujemmalla perustuksella, kuin että minkäänlainen heikkous tai synti sitä horjuttaisi, mikäli meidän toivomme kaikessa on Kristuksen siipien suojassa. Ja mitä tapahtuukaan Herran meitä kutsuessa? Silloin tapahtuu suuri asia, jota niin kauan olemme ajatelleet, juhlallinen tulo Herran rauhaan, maailmaan, minkä ihanuutta ei yksikään silmä ennen ole nähnyt, ei yksikään korva kuullut. Ajattele, silloin meidät vapahdetaan kaikesta pahasta tässä synnin ja murheitten kavalassa maailmassa ja saamme vastaanottaa kaiken hyvän, minkä kaikkivaltias Jumala autuaitten valtakunnassa valmistaa ystävilleen tehdessään heille oikein hyvää!
Näemmepä siis, että vaikkei luonto kuolemaa rakasta, vaan väistää ja pakenee sitä, on se kuitenkin hyvin hyvä ja hyödyllinen Kristuksen siipien suojaan nukahtaessamme. Sen takia on kristittyjen rauhoitettava sydämensä Jumalan edessä ja koetettava saavuttaa lempeä ja sovinnollinen ajatus kuolemasta, etteivät lankeaisi perkeleen pauloihin ja itsepäisesti väistyisi rakkaan Isänsä hyvän tahdon johdatuksesta.
Kuitenkin on luonnollista, että viimeisen vieraan tervehtiessä kristitynkin mieli käy vähän kummalliseksi. Siirtyminen maailmasta toiseen maailmaan - mikä askel se onkaan! Makuuhuoneestaan Korkeimman kasvojen eteen, pyhien enkelten piiriin joutuminen - mikä muutos! Mikä kummallinen tunne sellaisena hetkenä sydämessä sykkiikään! Mutta armoitetulle Jumalan lapselle on sopimaton tuo itsepäinen kammo ja epäuskon säikkyminen, jolloin kuoleman tuloa pidetään vihollisen hyökkäyksenä, kun se päinvastoin tulee vain meitä vapauttamaan kaikesta pahasta ja valmistaa, meille hyvän levon.
Jatkuu..
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor8-25.html
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pitäisimmekö sitä vihollisen hyökkäyksenä, kun äiti laskee hennon lapsensa kehtoon? Taikka jos olisin vihollisten torniin saartamana, ja kuninkaani tulisi sotavoimineen minua vapauttamaan - siinä tosin syntyisi taistelu ja melske, mutta säikkyisitkö silloin, kuin vihollishyökkäyksessä? Enkö ajattelisi sen tulevan minun hyödykseni?
Pelättäväkö minun on juhlallisen enkelten saaton lähestyessä pelastamaan minua vihollisistani ja laskemaan päähäni elämän kruunun? Kaikki tämähän totisesti tapahtuu jokaiselle Jumalan lapselle kuolemassa, niin totta kuin Vapahtajamme itse sanoi suloisissa jäähyväissanoissaan: » Minä tulen takaisin ja otan teidät tyköni, jotta tekin olisitte siellä, missä minä olen.»
rewrew