Pääministeri Juha Sipilän ilmoitus siitä että hän antaa käyttämättömänä olevan Kempeleen kotitalonsa tulevan vuoden alusta pakolaisten käyttöön on herättänyt paljon keskustelua.
Keskustelu on ollut mielipiteitä karkeasti kahtiajakavaa, kuten tällaiset keskustelut meillä aina tuppaavat olemaan. Yhtäältä pääministerin menettely on nähty esimerkillisenä humanismina, jollaisen arvo ei suinkaan himmene siitä etteivät esimerkkiä teoriassakaan pysty seuraamaan muut kuin muut ökyrikkaat miljonäärit. Toisaalta on tuotu esiin tempun poliittis-propagandistinen luonne ja tavoiteltu PR-arvo, ja on kysytty sitäkin, antaako teko tosiaankaan oikean signaalin käynnissä olevan Eurooppaan suuntautuvan kansainvaelluksen lähtömaihin.
Tuo nyt ryntäyksillä käynnistynyt kansainvaellus kehittymättömistä maista tulee tämän vuosisadan mittaan kasvamaan mahdollisesti kymmentuhatkertaiseksi. Eli Eurooppa tulee hautautumaan maahantunkeutujien jalkoihin. Eurooppalainen pitkälle kehittynyt kulttuuri ei romahtamatta tule kestämään edes nykyiseen nähden kymmenkertaista maahanmuuttoa.
Joka tapauksessa Suomen pääministeri hankkii nyt itselleen oman "kotipakolaisen", tai useita.
Ilmoituksella on ollut kansainvälistäkin uutisarvoa, mutta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun piirissä se pyörii ihan omissa liemissään. Ja termi "kotipakolainen" onkin oikeastaan varsin mehukas indikaattori kertomaan millä lailla pääministerin nyt näytille ripustamaa puhtaaksi valkopestyä pyykkiä pitääkin oman kansallisen keskusteluilmastomme historiallisesti likaisisissa tuulissa liehuttaa.
Takavuosikymmeninä oli tapana, että jokaisella oman selustansa varmistusta ajattelevalla poliitikolla oli oma "kotiryssänsä". Eli siis joku tuttu neuvostoliittolainen ystävä, johon solmittiin erityinen luottamuksellinen suhde, jonka olemassaolo toimi varmistuksena sille, että keskinäisen tiedonvaihdon ohella ja lisäksi tarpeen niin vaatiessa oma henkilökohtainen neuvostoystävyys olisi todistettavissa.
"Kotiryssien" ylläpitäminen perustui pohjimmiltaan pelkoon jota jokainen järki-ihminen noina aikoina osasi arvaamatonta itänaapuriamme kohtaan tuntea. Vaikka meillä oli Kekkonen maan johdossa, ja vaikka vallitsi luottamus siihen, että idänsuhteet tiukasti omiin käsiinsä keskittänyt Kekkonen pystyi luovimaan maatamme turvallisesti "ystävyyspolitiikan" kulisseissa päivä päivältä eteenpäin, silti moni poliitikko halusi varmistaa oman taustakulissinsa hankkimalla itselleen "kotiryssä-ystävän".
Itse asiassa juuri tuo aivan sama kotiryssäkuvio on nyt siirtynyt yli aikojen ja elpyy uudestaan uudessa tilanteessamme "kotipakolainen"-kuvioksi.
Sillä mitään muuta ei tämä uusi, "ihmisoikeuskysymyksissä" tunnustamamme "humanismi" ole kuin pohjatonta pelkoa tunnistaa itsessämme saati sitten tunnustaa todellisia "rasistisia" tuntemuksiamme avoimesti. Kuten aikanaan neuvostovastaisuuden pienikin paljastuminen merkitsi itsensä irtisanomista yhteisesti tunnustetun suuren valheen suojasta, samoin nyt pienikin "maahanmuuttokriittinen" vihjaus, ele tai kannanotto johtaa armottomaan "rasistiksi" leimautumiseen.
Niinpä ei suinkaan ole mikään ihme, että omassa poliittisen puheen perinteessämme nimenomaan ne aatesuunnat, jotka taannoin varjelivat neuvostoystävyyttä, ovat nyt niitä, jotka yhtä suurella aatteellisella palolla julistavat yleismaailmallista solidaarisuutta niin kehitysmaapakolaisille kuin kaikensorttisille maahanmuuttajille. Laitavasemmisto, kekkoskeskustalaiset, luonteettomin ja liukaskielisin osa liikemiesoikeistoa. Itse asiassa taustalla vaikuttaa aivan sama ryhmäpsykologinen kuvio, suuren yhteisen valheen tunnustaminen.
Neuvostohumanismi tai pakolaishumanismi. Kotiryssät tai kotipakolaiset. Molemmat ovat samalla tavalla pelkästä leimautumisen pelosta johtuvia ratkaisuja. Niillä ei suomalaisessa poliittisen ajattelun perinteessä ole mitään tekemistä minkään jalon humanismin kanssa. Kaikkea muuta.
Näiden kysymysten käsittelyssä meiltä puuttuu itseymmärrys täysin. Suurimmat väärinkäsitykset koskevat suuria kulttuurisia perusasioita, sellaisia kuin oma eurooppalainen ajatteluperinteemme, jossa vaikuttaa vain meille ominainen eurooppalaisen uuden ajan individualismi ja sen yhteisöprojektio eli kansallisvaltio. Emme ymmärrä sitä että vain eurooppalaisen individualismi on mahdollistanut sen itserefleksion, jonka ajatuksellisena laajentumana ovat syntyneet yleiset ihmisoikeuskäsitteet, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä edustuksellinen demokratia, jne.
Keskustelu on ollut mielipiteitä karkeasti kahtiajakavaa, kuten tällaiset keskustelut meillä aina tuppaavat olemaan. Yhtäältä pääministerin menettely on nähty esimerkillisenä humanismina, jollaisen arvo ei suinkaan himmene siitä etteivät esimerkkiä teoriassakaan pysty seuraamaan muut kuin muut ökyrikkaat miljonäärit. Toisaalta on tuotu esiin tempun poliittis-propagandistinen luonne ja tavoiteltu PR-arvo, ja on kysytty sitäkin, antaako teko tosiaankaan oikean signaalin käynnissä olevan Eurooppaan suuntautuvan kansainvaelluksen lähtömaihin.
Tuo nyt ryntäyksillä käynnistynyt kansainvaellus kehittymättömistä maista tulee tämän vuosisadan mittaan kasvamaan mahdollisesti kymmentuhatkertaiseksi. Eli Eurooppa tulee hautautumaan maahantunkeutujien jalkoihin. Eurooppalainen pitkälle kehittynyt kulttuuri ei romahtamatta tule kestämään edes nykyiseen nähden kymmenkertaista maahanmuuttoa.
Joka tapauksessa Suomen pääministeri hankkii nyt itselleen oman "kotipakolaisen", tai useita.
Ilmoituksella on ollut kansainvälistäkin uutisarvoa, mutta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun piirissä se pyörii ihan omissa liemissään. Ja termi "kotipakolainen" onkin oikeastaan varsin mehukas indikaattori kertomaan millä lailla pääministerin nyt näytille ripustamaa puhtaaksi valkopestyä pyykkiä pitääkin oman kansallisen keskusteluilmastomme historiallisesti likaisisissa tuulissa liehuttaa.
Takavuosikymmeninä oli tapana, että jokaisella oman selustansa varmistusta ajattelevalla poliitikolla oli oma "kotiryssänsä". Eli siis joku tuttu neuvostoliittolainen ystävä, johon solmittiin erityinen luottamuksellinen suhde, jonka olemassaolo toimi varmistuksena sille, että keskinäisen tiedonvaihdon ohella ja lisäksi tarpeen niin vaatiessa oma henkilökohtainen neuvostoystävyys olisi todistettavissa.
"Kotiryssien" ylläpitäminen perustui pohjimmiltaan pelkoon jota jokainen järki-ihminen noina aikoina osasi arvaamatonta itänaapuriamme kohtaan tuntea. Vaikka meillä oli Kekkonen maan johdossa, ja vaikka vallitsi luottamus siihen, että idänsuhteet tiukasti omiin käsiinsä keskittänyt Kekkonen pystyi luovimaan maatamme turvallisesti "ystävyyspolitiikan" kulisseissa päivä päivältä eteenpäin, silti moni poliitikko halusi varmistaa oman taustakulissinsa hankkimalla itselleen "kotiryssä-ystävän".
Itse asiassa juuri tuo aivan sama kotiryssäkuvio on nyt siirtynyt yli aikojen ja elpyy uudestaan uudessa tilanteessamme "kotipakolainen"-kuvioksi.
Sillä mitään muuta ei tämä uusi, "ihmisoikeuskysymyksissä" tunnustamamme "humanismi" ole kuin pohjatonta pelkoa tunnistaa itsessämme saati sitten tunnustaa todellisia "rasistisia" tuntemuksiamme avoimesti. Kuten aikanaan neuvostovastaisuuden pienikin paljastuminen merkitsi itsensä irtisanomista yhteisesti tunnustetun suuren valheen suojasta, samoin nyt pienikin "maahanmuuttokriittinen" vihjaus, ele tai kannanotto johtaa armottomaan "rasistiksi" leimautumiseen.
Niinpä ei suinkaan ole mikään ihme, että omassa poliittisen puheen perinteessämme nimenomaan ne aatesuunnat, jotka taannoin varjelivat neuvostoystävyyttä, ovat nyt niitä, jotka yhtä suurella aatteellisella palolla julistavat yleismaailmallista solidaarisuutta niin kehitysmaapakolaisille kuin kaikensorttisille maahanmuuttajille. Laitavasemmisto, kekkoskeskustalaiset, luonteettomin ja liukaskielisin osa liikemiesoikeistoa. Itse asiassa taustalla vaikuttaa aivan sama ryhmäpsykologinen kuvio, suuren yhteisen valheen tunnustaminen.
Neuvostohumanismi tai pakolaishumanismi. Kotiryssät tai kotipakolaiset. Molemmat ovat samalla tavalla pelkästä leimautumisen pelosta johtuvia ratkaisuja. Niillä ei suomalaisessa poliittisen ajattelun perinteessä ole mitään tekemistä minkään jalon humanismin kanssa. Kaikkea muuta.
Näiden kysymysten käsittelyssä meiltä puuttuu itseymmärrys täysin. Suurimmat väärinkäsitykset koskevat suuria kulttuurisia perusasioita, sellaisia kuin oma eurooppalainen ajatteluperinteemme, jossa vaikuttaa vain meille ominainen eurooppalaisen uuden ajan individualismi ja sen yhteisöprojektio eli kansallisvaltio. Emme ymmärrä sitä että vain eurooppalaisen individualismi on mahdollistanut sen itserefleksion, jonka ajatuksellisena laajentumana ovat syntyneet yleiset ihmisoikeuskäsitteet, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä edustuksellinen demokratia, jne.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Koska emme ole ollenkaan selvillä siitä miten paljon omasta yksilöajattelustamme tai sen projektiivisesta laajentumasta, ideologiseksi muuttuneesta "ihmisoikeusajattelusta", on puhtaasti eurooppalaisen perinnön pohjalta nousevaa, meille on mahdollista elättää täysin todellisuudentajuttomia kuvitelmia siitä, että myös muualla maailmassa, ja myös aivan erilaisista ryhmädynaamisista lähtökohdista kehittyneillä kulttuureilla voisi olla jotain olennaisesti samaa oman ajattelutapamme kanssa. Juuri olennaisin ihmisyyden tekijä on kuitenkin eri kulttuureissa erilainen.
Niinpä kaikista tunnustamistamme yhteisistä valheista huolimatta "kotiryssät" pysyivät ryssinä ja myös "kotipakolaiset" tulevat pysymään omien kulttuuriensa edustajina. Vain oma leimautumisen pelkomme on ja pysyy yhtä järjettömän vahvana.
http://alkonkassalla.blogspot.fi/?view=classic
Ja mitä siitä seuraa pahimmilaan vuosikymmenten saatossa?
Onko medän maassamme suurenpi alttius sairastua nopeamin kotiryssähistoriamme vuoksi?
http://mvlehti.net/2015/09/11/mihin-rasistiksi-leimaamisen-pelko-voi-johtaa/
Sopii arvat nelos kohta =D
http://www.iltasanomat.fi/asuminen/art-1288357588139.html