Kysymys Rouskulle!

"Lännen ja idän kirkon erosta" puhuttaessa tulee muistaa pari asiaa, ettei tule väärinkäsityksiä sanamuodon vuoksi.

Ensinnäkin tulee muistaa, että käytännössä ero oli nimenomaan Rooman ja Konstantinopolin välillä. Muissa kolmessa vanhassa patriarkaatissa (Jerusalem, Antiokia, Aleksandria) oli omat ongelmansa: heidän alueistaan oli tullut muslimimaita, ja suurin osa näiden alueiden kristityistä oli jo valmiiksi erossa Kirkosta monofysitisminsä vuoksi. Kirkon tunnustamina patriarkkoina hallitsivat melkiitit, jotka nimitti keisari, ja heidän paimentaminaan oli hyvin pieniä laumoja. Tämän vuoksi valtio pystyi päättämään, miten he suhtautuivat keskenään riiteleviin Rooman ja Konstantinopolin patriarkaatteihin.

Toiseksi tulee muistaa, että maroniittikristityt ovat itäisiä eivätkä silti katso olleensa koskaan paavista erossa, ainoastaan eristyksissä. Mainitaan mm. että ensimmäinen kysymys minkä he esittivät ristiretkeläisille oltuaan pitkään eristyksissä muslimimeren keskellä oli: "Kuka on paavi?" Tämä tietysti, jotta paavin nimi voitaisiin taas mainita esirukouksissa. Maroniitteja on vain katolisessa kirkossa, kaikkia muita katolisen kirkon itäisiä riituksia on myös ortodoksikirkkojen joukossa.

Vastaus itse kysymykseen: lännen ja idän kirkko erosivat pitkällisen kulttuurisen ja poliittisen prosessin myötä, joka huipentui vuonna 1054. Keisarin hengellinen valta kasvoi Itä-Roomassa vähä vähältä, ja neljän patriarkaatin alueiden hallitsijana keisarinvaltaan lopulta lisättiin myös patriarkkojen nimitys. Kirkon toiminnasta tuli siis Itä-Rooman alueella valtion ohjailemaa.

Asiaa kiristi myös se, että keisarit olivat usein harhaoppisia, mikä näkyi heidän nimityksissäänkin, ja Rooman paavit (joihin keisarinvalta ei ulottunut) kuitenkin tuomitsivat harhaopit. Vuonna 343 keisari Konstantius nimitti patriarkaksi areiolaisen, ja paavi Julianus ekskommunikoi patriarkan, ja Konstantinopolin patriarkaatti oli ulkona kirkosta vuoteen 398, jolloin pyhä Johannes Khrysostomus alkoi hallita sitä. Samoin 700-luvulla oli keisarina ja hänen nimittämänänsä patriarkkana kuvainraastaja, ikonoklasti, ja Rooman patriarkaatti puolusti ikonien kunnioitusta. Vaikka Roomaan vedottiin oikeaoppisuuden mittana ja koko Kirkon tiennäyttäjänä, keisarinvallan sekaantuminen aiheutti tällaisia kirkkopoliittisia hankaluuksia.

Asiaan vaikutti myös varsin odottamaton tekijä: normannien valloitusretket. Kun latinalaiseen riitukseen kuuluvat normannit valloittivat eteläitalialiaset kreikkalaisyhteisöt, he pakottivat nämä käyttämään ehtoollisella happamatonta leipää, mikä on itäisen perinteen vastaista. Vastauksena tähän patriarkka Kerularius määräsi kaikki Konstantinopolin latinalaiset kirkot käyttämään hapatettua leipää. Latinalaiset kieltäytyivät, ja patriarkka sulki heidän kirkkonsa ja kirjelmöi asiasta paavi Leo IX:lle.

Loppujen lopuksi kuitenkin skisman alku oli kammottava erehdys ja tragedia. Paavi lähetti kolmimiehisen, kardinaalin johtaman delegaation Konstantinopoliin, ja heidän kohdatessaan patriarkan ei diplomatiasta ollut puhettakaan. Syytteitä (aiheettomia ja aiheellisia) siitä ja tästä sateli puolelta toiselle, ja kumpikaan ei säilyttänyt malttiaan. Tässä vaiheessa totean - surukseni - että delegaation puolella voidaan katsoa olevan enemmän syytä. Riitana ei suoranaisesti ollut paavinvalta, mulla kylläkin mm. Filioque (Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta), joka oli 500-luvulta lähtien otettu lännen eri osissa osaksi uskontunnustusta. Voin todeta, että Filioque on kielellinen, ei teologinen ongelma.

Tämä tapahtui vuonna 1054. Riita päättyi siihen, että patriarkka kieltäytyi neuvottelujen jatkamisesta ja delegaation johtaja laski Hagia Sofian kirkon alttarille pannabullan. Tämä pannabulla kuitenkin koski vain patriarkkaa, ei koko patriarkaattia, ja on kyseenalaista, oliko se pätevä ollenkaan , koska paavi Leo IX oli ehtinyt tähän aikaan jo kuolla. Paikallinen synodi vastasi julistamalla legaatit ekskommunikoiduiksi - mutta vain legaatit, ei paavia tai latinalaista kirkkoa.

Patriarkaattien välillä käytännölliset ja teologiset erimielisyydet jatkuivat 1430-luvulle, jolloin Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa saavutettiin yksimielisyys uskonopista ja käytännöstä. Konstantinopoli joutui kuitenkin luopumaan täällä tunnustetusta opista, kun ottomaanit valtasivat sen vuonna 1453, ottivat patriarkan valinnan (ja vallasta suistamisen) oikeuden itselleen ja määräsivät suhteet Roomaan katkaistaviksi. Viimeisin idän ja lännen välinen skisma on siis vaivaiset kuusi vuosikymmentä protestantismia vanhempi.