Itse olen mies, että osaan sanoa vaan oman näkökulmani, mutta varmaan moni nainen mietti ihan samaa miehistä, että sinäänsä tämä ei ole sukupuolisidonnainen avautuminen.
Olen deittaillut täällä jo reilun vuoden. Mahtavia ihmisiä olen tavannut ja en henkilöinä ja ihmisinä yhtään naista ole täällä tavannut, joka olisi ollut huono ihminen.
Mutta sitten tullaan aiheeseen. Miksi etsiä itselleen parisuhdetta, miestä, jos oma elämä ei ole siihen valmis. Ja tarkoitan tällä sitä, että sitä ihmistä, joka mahdollisesti olisi kiinnostunut hänestä, ei pääsekkään lähelle. Pelätään ja varotaan ihmistä. Kyllä tiedän, että niistä asioista, mitä aikaisemmin on sattunut, on vaikea päästä eroon. Mutta ne on oikeasti elettävä ja koettava, ennenkuin ketään uutta ihmistä haikaileekaan elämään. Jotenkin tuntuu hullulta, että kun ihmiseen pitäisi tutustua, niin sitten onkin niin vaikeita ja kipeitä asioita, että suhteesta ei pääse sen vuoksi puuta pidemmälle.
Miettikää ihmiset hyvät, että miksi haluatte ihmisen elämäänne? Mitä itse voi tehdä asian eteen? Oletteko valmiita uuteen tuttavuuteen oikeasti?
ps. Jokainen vastaantullut tutustumisen kohde on jättänyt nämä kysymykset tekemättä...tai sitten niiden on ollut pakko vastata entiedä, en mitään, en. :o)
Olen deittaillut täällä jo reilun vuoden. Mahtavia ihmisiä olen tavannut ja en henkilöinä ja ihmisinä yhtään naista ole täällä tavannut, joka olisi ollut huono ihminen.
Mutta sitten tullaan aiheeseen. Miksi etsiä itselleen parisuhdetta, miestä, jos oma elämä ei ole siihen valmis. Ja tarkoitan tällä sitä, että sitä ihmistä, joka mahdollisesti olisi kiinnostunut hänestä, ei pääsekkään lähelle. Pelätään ja varotaan ihmistä. Kyllä tiedän, että niistä asioista, mitä aikaisemmin on sattunut, on vaikea päästä eroon. Mutta ne on oikeasti elettävä ja koettava, ennenkuin ketään uutta ihmistä haikaileekaan elämään. Jotenkin tuntuu hullulta, että kun ihmiseen pitäisi tutustua, niin sitten onkin niin vaikeita ja kipeitä asioita, että suhteesta ei pääse sen vuoksi puuta pidemmälle.
Miettikää ihmiset hyvät, että miksi haluatte ihmisen elämäänne? Mitä itse voi tehdä asian eteen? Oletteko valmiita uuteen tuttavuuteen oikeasti?
ps. Jokainen vastaantullut tutustumisen kohde on jättänyt nämä kysymykset tekemättä...tai sitten niiden on ollut pakko vastata entiedä, en mitään, en. :o)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Seuran takia minä,sitä,etsin. Olen myöskin valmis kunnon suhteeseen, jos se eteen sattuu. Menneet pitää,elää ensin alta pois, että voi aloittaa uuden suhteen.
Haluan rakastaa ja olla rakastettu. En ole koskaan ollut ihastuksen kohteena (ainakaan oman tiedon mukaan).
Koska haluan jakaa tämän hyvän elämäni jonkun toisen kanssa.ei ihmistä ole tehty yksin olemaan vaan pitää seurustella. Sinkkuus ei ole tervettä pitemmän päälle.
Paneskelijat eivät ymmärrä minkälaista henkistä tuskaa joutuu kärsimään sellainen ihminen joka ei ole kelvannut kenellekään.
Sulla on käynyt hyvä tuuri, jos ole tavannut mahtavia ihmisiä. Itse ole törmännyt pelkään paskaan! VAlehtelevia kusipäitä, miehiä, jotka pelaavat monen eri naisen kanssa. Tapaillaan kyllä, mutta roikutaan nettideitissä online -tilassa kuitenkin aamusta iltaan. Aikuiset miehet/naiset, eikö ole aika naurettavaa, varsinkin kun roikutaan sitten vuodesta toiseen palstoilla ja itketään, ettei seuraa löydy, on se ihme todella, joopa joo...
Heh heh, itse juuri aloitin deittailuyritykset, ja olin jo tapaamassa naista joka sitten hernenenäili jostain niin että homma peruunti. Hyvä niin, koska nyt olen ehtinyt nähdä että on yksi suurimmista vakitreffaajista, aina online. Mikähän järki.
Ja edelliselle, itse vältän näitä KUsipäitä naisia , joiden milestä peräkkäisyys pyhittää kaiken. Koetapa miettiä.
Mitä sillä on väliä, jos deittailuvaiheessa tapailee useampaa? Pitäisikö sitä ensitreffeillä vakiintua? =D Vaikuttaa hieman teinin vaatimuksilta... Itse tapasin mieheni netissä kun olin 34v. Mies oli 39v. Me tapasimme, deittailimme... Ja kyllä me netissä yhä pidimme profiilimme. Tapasimme molemmat takuulla monia muitakin. Mitä sitten? Joskus jopa mainitsimme toisillemme, esimerkiksi jos toinen ehdotti joskus leffailtaa, niin vastasin että "Tällä kertaa ei sovi, koska minulla on treffit". Yksinkertaista. Olimme deittailleet vajaan vuoden, kun sovimme että jos jonkun muun kanssa menee sänkyyn, niin pitää ehdottomasti käyttää kumia. Me emme sitten kumia käyttäneet (pillerit oli.) Emme tietenkään puhuneet siitä, oliko jommalla kummalla muita vai ei. Mies taisi tuumata, että juu sopii, aika hiljaista on... Siitä puolisen vuotta, niin sovimme että emme halua enää tapailla muita. Nyt olemme eläneet yhdessä jo sen jälkeen 6 vuotta, todella hyvässä ja onnellisessa parisuhteessa, perheenä. Ja kyllä, todellakin uskollisessa ja rehellisessä suhteessa. Miestä kumpikaan ei koskaan ole ollut mikään "pelimies" tai "pelinainen", vaan juurikin sellaisen pelaamisen olemme aina välttäneet. Rauhassa valittiin ja rauhassa edettiin.
Joo, siis mä en tuollaista olekaan poissulkenut aloitustekstissäni. Jos kaksi aikuista puhuu asiat selviksi ja keskustelee...löytyy sama kieli, niin voihan sitä tehdä vaikka mitä. Vaikka naida siskoksia ristiinrastiin ja naapurin muijaa ja omaa exanoppia kimppakivassa, eihän tässä siitä ole puhe. Vaan ihan siitä, että ei osata puhua, heittäytyä, kommunikoida ei mitään... Mennään tukkaputkella vaan ja sit marmatetaan, kun on sikoja ja on sitä ja tätä. Toisinsanoen ei olla valmiita itse tekemään yhtään mitään... Haaleessa vedessä vaan...hohhoijaa... Mutta onneksi kirjoitit...siis ymmärrän, että on siis edes joitakin ajatteleviakin ihmisiä olemassa...
No sellaisia miehiä just naiset tapailee joita kuvailit. Joe ei ole pelimies niin ei pääse treffreille.
Niin, kyllä minäkin sinne menen sillä mielellä, että löytäisin sen viimeisen ihmisen elämääni. Mutta olen ajatellut sitä. Tämä ihmisen elämä on kuitenkin lyhyt. Ennemmin miettisin vuoden, etsisin vuoden kun lopulla 20-30 vuodella olisin 4-5 huonosti rakennetussa suhteessa. Ymmärrän, että sitä on vaikea heittäytyä, jos niitä mörköjä on edellisissä ollut, mutta jos tämä uusi tuttavuus tuntuu hyvältä, niin mitä siinä menettää, että heittäytyy...eihän sitä tarvitse naimisiin mennä, vaan sittenkin jompikumpi voi sanoa, että et ole se oikea. ja jatkaa etsintää. Mutta pelätään näyttää tunteet, haaveet ja oma itsensä, ettei satuteta itseään. Ihan huuhaata. Ei vaan luoteta itseensä. Minua ei ainakaan kukaan ole satuttanut, vaikka olen antanut kaiken itsestäni ja heittäytynyt, ainut on, että harmittanut, että toinen ei tee niin...ja syy tuo pelkääminen.
Olen nettideittaillut paljon enemmän kuin aloittaja mutta en ole koskaan tavannut naisia. Olen 27 vuotias ja kukaan ei ole lähtenyt edes treffeille kanssani joten totta helvetissä haluaisin tavata jonkun naisen. Aloittaja on selkeästi YTM.
Mikä on ytm? Mutta yhtä kaikki... Voi johtua sinusta itsestäsi, että et ole tavannut ketään. Minkäänlaista ihmissuhdetta ei voi luoda jos ei ole valmis myös kohtaamaan itsensä. En ole mikään erityisen komea, enkä muutenkaan pidä itseäni mitenkään erikoisen erikoisena, mutta ehkä siinä mielessä poikkean massasta, että puhun asioista ja tunteista. Lasken kaikki tulemaan. Vielä alussa sehän on helppoa, kun on anonyymi. Monesti se alku sujuu hyvin ja sit töppää siihen valokuvan naamaan...mutta entä sitten? On se joillekin kelvannut. En itsekään halua mitään suohirviötä, vaikka kuinka olis mukava nainen. Mutta en toisaalta laske valokuvankaan varaan kaikkea, ennemmin tapaan vaikka hiukan kiikunkaakun tyypinkin, kun jätän tapaamatta. Mutta koko tämä aloitustarina oikeastaan koskee jo tämän tapaamisen jälkeistä tutustumisvaihetta. Että sekin kannattaisi miettiä, ennenkuin edes haluaa tavata. Monet karsivat varmaan, jos ei ole varma mitä siltä toiselta edes tahtoo. Minusta ainakin on kurjaa olla se vaan mukava mies joka roikkuu mukana...