Kuolin kertaalleen vuosia sitten. Se oli hyvä ja miellyttävä kokemus. Olin niin väsynyt sairauden tuskiin ja kärsimykseen, etten olisi halunnut elää enää, palata tuskiin ja kärsimykseen. Ennen kuolemaani pyysin Jumalaa antamaan minulle viimeisen tuomionsa; joko ottamaan tykönsä tai lähettämään helvettiin, tehköön niin kuin parhaaksi katsoo.
Minä olin elänyt elämäni suhteellisen nuhteettomasti. Rippikouluun en mennyt, sillä en ole koskaan uskonut kirkkoon, olen uskonut hyvyyteen ja Jumalaan. Olin elänyt aina nöyrillä mielin, muiden mieliksi, muita auttaen ja muiden taakkoja kantaen. Asettanut muiden tarpeet omieni edelle, jakanut omastani. Pyyteettömästi. Palkkiona hyvä mieli siitä, että on tehnyt oikein ja hyvin. Olin aina kantanut itse omat taakkani ja vastuun teoistani ja sanoistani. Uskoin sen ja uskon Jumalaan riittävän. Jumala ei ole koskaan puhunut, ilmestynyt tai suosinut minua millään tavoin. En ole sitä erityisemmin ollut vaillakaan.
Minä siis tiesin ja tunsin kuolevani, ja aivan kuin elämässäni, uskoin itseni Jumalan käsiin. Olkoon Hänen vallassaan se, minne kuulun. Hän ei vastannut. En päässyt tai joutunut kumpaankaan. Kun palasin elämään (tuskiin ja kärsimykseen), päätin kieltää Jumalan olemassaolon. Päätin myös taistella sairautta vastaan, parantua ja toipua. Enää Jumalaa ei minulle ole, sillä mihin tarvitsen jumalaa, joka ei vastaa elämässä, eikä edes kuolemassa?
Sen jälkeen olen tuntenut kulkevani jonkinlaisessa "välitilassa", limbossa. Ja vaikka olen voittanut sairauteni ja tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan, tunnen etten kuulu tänne, muiden ihmisten joukkoon. Näen ihmisten läpi, heidän kulissinsa ja esityksensä ovat laihaa usvaa. En tunne olevani parempi kuin muut, vain ulkopuolinen. Miksi en hylkäisi Jumalaa, joka hylkäsi minut? Miksi en kieltäisi Jumalaa, joka kieltää minut? Miksi kumartaisin mitään, mitä ei ole?
Minä olin elänyt elämäni suhteellisen nuhteettomasti. Rippikouluun en mennyt, sillä en ole koskaan uskonut kirkkoon, olen uskonut hyvyyteen ja Jumalaan. Olin elänyt aina nöyrillä mielin, muiden mieliksi, muita auttaen ja muiden taakkoja kantaen. Asettanut muiden tarpeet omieni edelle, jakanut omastani. Pyyteettömästi. Palkkiona hyvä mieli siitä, että on tehnyt oikein ja hyvin. Olin aina kantanut itse omat taakkani ja vastuun teoistani ja sanoistani. Uskoin sen ja uskon Jumalaan riittävän. Jumala ei ole koskaan puhunut, ilmestynyt tai suosinut minua millään tavoin. En ole sitä erityisemmin ollut vaillakaan.
Minä siis tiesin ja tunsin kuolevani, ja aivan kuin elämässäni, uskoin itseni Jumalan käsiin. Olkoon Hänen vallassaan se, minne kuulun. Hän ei vastannut. En päässyt tai joutunut kumpaankaan. Kun palasin elämään (tuskiin ja kärsimykseen), päätin kieltää Jumalan olemassaolon. Päätin myös taistella sairautta vastaan, parantua ja toipua. Enää Jumalaa ei minulle ole, sillä mihin tarvitsen jumalaa, joka ei vastaa elämässä, eikä edes kuolemassa?
Sen jälkeen olen tuntenut kulkevani jonkinlaisessa "välitilassa", limbossa. Ja vaikka olen voittanut sairauteni ja tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan, tunnen etten kuulu tänne, muiden ihmisten joukkoon. Näen ihmisten läpi, heidän kulissinsa ja esityksensä ovat laihaa usvaa. En tunne olevani parempi kuin muut, vain ulkopuolinen. Miksi en hylkäisi Jumalaa, joka hylkäsi minut? Miksi en kieltäisi Jumalaa, joka kieltää minut? Miksi kumartaisin mitään, mitä ei ole?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Myötätuntoni. Ei löydy sanoja.
Samankaltaisia kokemuksia. Minä vain jouduin pettymään pohjattomasti niihin, jotka kovimpaan ääneen uskoaan ja oikeaa totuuttaan kuuluttavat ja todistavat. Fariseuksia ne on kaikki, haaskalintuja ja korppikotkia. Näilläkään sivustoilla ole yhtään sen parempia. Toinen toiselleen omaa oppineisuuttaan todistelevat ja ovat niin kovin olevinaan jonkun jumalan valittuja. Itse en kuulu enää mihinkään kirkkoon tai yhteisöön, sillä nämä ihmiset ovat hylänneet jumalansa jo kauan sitten. Pelkkiä oman äänensä torvia.