Erinäisten sattumusten kautta havahduin ymmärrykseen siitä, että kukaan ei usko. Eli uskonkysymykset eivät ole henkilökohtaisia, vaan sosiaalisia, ja siten pakonomaisia pakkoliikkeitä sisimmän palavissa lapsensilmissä. Minä en usko uskoosi, on väitteenä virkistävä, puhdistava ja keventävä.
Usko on ulkoistettu.
(Reps)
Usko on ulkoistettu.
(Reps)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Moni uskoo ainakin vähemmän kuin esittää.
Tätä olen tuumaillut itsekin, että monessa tapauksessa kyse voisi nimenomaan ensisijaisesti olla ennemminkin sosiaalisesta ja kulturaalisesta kontekstista kuin mistään todellisesta alkuperäisestä henkilökohtaisesta kokemuksesta. Tarkoitan tällä siis sitä, että vaikka ihminen voi olla luonnostaan taipuvainen hengellisyyteen, niin usko(nno)n raamit saataisiin kuitenkin ensin yhteisöltä, ja vasta tämän mukaan muokkautuisi sekin, mitä tässä uskossa pidetään henkilökohtaisena kokemuksena ja todistuksena.
Asian tutkiminen on hankalaa. Vaikka voimme tutkia uskonnolliseen kokemukseen liitettyä aivosähkötoimintaa, emme voi yksilöidä mitä kokija todella kokee. Jää vain tämän kuvaus, mikäli tämä sellaisen pystyy antamaan, haluaa antaa tai päättää sepittää. En epäile sitä, etteivätkö jotkut ihmiset kokisi tajunnassan "uskonnollisia kokemuksia". Emme voi kuitenkaan mitenkään tarkistaa mihin kukakin tarkalleen uskoo, vai uskooko ollenkaan.
Edellisestä huolimatta olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että uskonnollisissa yhteisöissä tai jopa sellaisten "pelisääntöjen" mukaan yksinkin toimivien ihmisten joukossa on mukana näytteleviä sekä niitä, jotka kovasti yrittävät kokea, vaikka eivät mitään koekaan. Mistäpä muustakaan kielisi kaikki puheet siitä, kuinka jotkut ihmiset kokevat "uskossaan" epävarmuutta tai käyvät läpi kaikenlaisia koettelemusten aikoja (käytännössä varmaan jonkinlaista kognitiivista dissonanssia).
Olet oikeilla jäljillä.
Epävarmuus omasta uskosta ratkeaa yleensä sosiaalisesti kanssauskovien kanssa, ei jumalan kanssa. Kun tarpeeksi yhteisö tukee ja psyykkaa, tarttuu muiden maneerit ja taas mennään hengessä uudistuneina.
Näen tämän nyt niin, että ongelma ei ole pelkästään minun, vaan kaikkien. Tosin en saa sellaisesta mitään helpotusta, sillä tuon kaltaisen ongelman mittasuhteet tekevät siitä vallitsevaa todellisuutta.
(Naurua)
Se on nimenomaan kaikkien ongelma. Lopulta jokaisen uskomukset ja kokemukset ovat niin erilaisia, ettei niitä voi sanoa yhteisiksi. Jäljelle jää summittaiset yhtäläisyydet, jotka ovat ihan ok, kunnes ne kohtaavat hihhuloinnin. Silloin yritetään väkisinkin olla samaa mieltä, jakaa sama kokemus ja olla samalla asialla, mikä ei vain toimi. Ainoa tapa saada sellainen kokonaisuus toimimaan on psyykeen rikkominen, joka onnistuu denialismilla, maanisuuden kautta saavutetulla psykoosin kaltaisella tilalla ja siihen kannustavan yhteisön tuella.