Ei ole tapahtunu "mitään" erityistä, järkyttävää, dramaattista... Tätä mun elämä on ollut "aina". Arjen palaset pysyy hanskassa ja hallittu kaaos myös. Mutta kukaan ei koskaan näe sitä kun toppi jaksamiseen tulee. Koskaan en kirjota someen siitä kun hajoan enkä siitä kun keräilen itseni. Tuntuu että kaikki rakkaat ystävät on just sillon 10000km päässä, ja onko niitä edes olemassakaan. Pelkään kertoa kellekkään mistään tuskastani ikinä. Pelkään että sitä säikähdetään, kysytään tarviinko mä apua. En mä edes tarvi. Aina oon keränny ruhjeet kokoon kätevästi, ensin itken yksin, sitten hiljaa keräilen ja kursin yksin, sitten jatkan siitä mihin jäin. Mietin miksei multa kysytä miten mä jaksan, vai kysytäänkö? Oonko mä niin itsekäs etten huomaa? Tai niin ylpee ettein voi myöntää, vai mitä mä oon? Mulla ei ole oikeesti edes käsitystä millainen ja kuka mä oon. Tai ilmeisesti käsitys on, ja hyvin vahvakin ehkä suurimman osan aikaa. Unohdan sen heikkona hetkenä. Ja niitä ei näe kukaan. Heikko on vahva, ja mä oon lähtökohtaisesti hyvin heikko. Onko musta tullut vahva? Ehkä, luulen niin. Oon selvinny paljosta, ja tiedän selviäväni. Mutta vittu kun ei koskaan saa olla se autuaan autettava. Pelkään varmaan sääliä. Tai että mun heikkous näkyy. Tai mun vahvuuteen ei uskota. Tässä elämässä on montamontamonta kertaa ollu veitsenterällä se että mieleni lähtee hajoamaan, tai teen jotain mikä rikkoo toisen, tai jota varmasti katuisin. Mutta ei, koskaan en oo saanu kokea sitä ihanaa aaah antaa mennä, tulen hulluksi- vapauden vaihdetta. Vitun järkevä järkevyys, tai arkuus, tai vastuullisuus on pitäny mut järjissäni, mutta silti se einole poistanu sitä sisintä tuskaa.
Näkymätön vaikerrus
Entiäkääk
0<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.