Anna meille meidän velkamme anteeksi Matt. 6:12.
Rukous: »Anna meille meidän velkamme anteeksi» on uuden ihmisen sydämen työtä, joka saattaa hänen kaikki muutkin voimansa liikkeelle. Kun sydän ruumiissa pysähtyy eikä enää pakota verta suoniin, silloin on elämä maan päällä päättynyt. Samoin on asianlaita kun tämä rukous lakkaa kuulumasta, niin ettei enää pyydetä anteeksiantamusta, ei enää ole tarvetta tulla armoistuimen luo, silloin on uskonelämä sammunut, silloin Jumalan Henki pakenee.
Mehän tiedämme, että koko hengellinen elämä riippuu kahdesta pääasiallisesta armotyöstä, joita lyhyesti nimitämme parannukseksi ja uskoksi. Ensinnäkin elävästä synnin tunnosta, joka pakottaa ihmisen sekä pyytämään anteeksi että rukoilemaan voimaa. Toiseksi sen armon tunnosta, joka johtaa ihmisen armoistuimen luo anomaan ja vastaanottamaan tätä anteeksiantamusta. Tätä hengellisen elämämme tärkeintä kohtaa teroittaakseen Herra opetti meille tämän rukouksen.
Tiedämme, että vaikka ihmisellä olisi kaikki muu, mikä kuuluu elämään ja jumalisuuteen, mutta häneltä puuttuisi tämä oleskelu armoistuimen luona, olisi kaikki väärää ja kuollutta, niin kuin Herra Kristus vakuuttaa sanoessaan Efeson seurakunnan enkelille: »Minulla on sinua vastaan, että olet hylännyt ensimmäisen rakkautesi.» Ensimmäinen rakkaus on kihlausajan rakkautta, vasta-armoitetun rakkautta anteeksi saamisestaan, josta Herra sanoi: »Jolle paljon on anteeksi annettu, se myös paljon rakastaa.»
Tämä on ensimmäinen asia, jonka tämä rukous tahtoo opettaa meille. Sillä kun Herra opetti lapsiansa tässä päivittäisessä rukouksessa rukoilemaan: Anna meille meidän velkamme anteeksi, huomaan siitä ensinnäkin, että hänen lastensa täytyy yhä jatkuvasti tuntea anteeksiantamuksen tarvetta ja niin muodoin tuntea ne synnit, jotka painavat heitä. Hän ei nimittäin ole tarkoittanut rukoustansa tyhjäksi sellaisen pyytämiseksi, josta ei enää huolehdita, siis ulkokullaisuudeksi, vaan todellisen huolen tunnustukseksi. Jumala varjelkoon meitä sellaisesta ulkokultailemisesta, niin että edelleenkin rukoilisimme tätä rukousta tuntematta itsessämme mitään huolettavia syntejä!
Niin huomaamme siis tämän rukouksen todistavan, että tosikristityillä on pysyväinen synnintunto ja pysyväinen tarve saada vakuutus syntiensä anteeksisaamisesta. Tämä oli ensimmäinen asia, joka meidän tästä tulisi oppia ja jota pitäisi vakavasti ajatella.
Mutta toinen asia, jonka tästä opimme on, etteivät itsessämme huomaamiemme kuolettavat synnit vielä todista mitään meidän kristillisyyttämme vastaan. On muutamia kristittyjä, jotka kaikesta evankeliumin valosta ja ahkerasta sanan viljelemisestä huolimatta, harvoin ovat oikein hengessään vapaita vain sen vuoksi, että he eivät ole saaneet sitä voimaa ja vapautusta synneistänsä, jonka he luulevat oikean uskon vaikuttavan. He tietävät hyvin, sillä he näkevät sen koko Raamatussa, että uskovaisillakin on syntiä, että liha sotii henkeä vastaan jne. Mutta siitä huolimatta, kun todellisia syntejä hänessä itsessään ilmenee, hämmentyvät he ja kadottavat uskalluksensa, ajatellen, että heillä ei olisi sellaisia syntejä, jos he olisivat tosi kristittyjä. Ja näin käy ilmi, että he sisimmässään kuvittelevat tosikristittyjen olevan synnittömiä.
Näitten tulisi kuitenkin, joka kerta tätä rukousta rukoillessaan, herätä eksytyksestään ja muistaa, että kristityilläkin vielä on todellisia syntejä. Sillä ei meidän tarvitse pyytää anteeksi syntejä, joita ei meillä ensinkään ole. Ei, kun Herra Kristus tässä opettaa parhaimmille opetuslapsilleen rukouksen, jota heidän sekä kaikkien tosikristittyjen tuli joka päivä rukoilla, ja tässä rukouksessa opettaa heitä sanomaan: »Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme», huomaan minä, että hänen todellisilla lapsillaan vielä on syntejä kannettavinaan. Minä ymmärrän, ettei hän ole kuvitellut itsellänsä olevan synnittömiä lapsia, vaan päinvastoin, että synnistä aina vain olisi heille vastusta.
lisää...
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor10-1.html
Rukous: »Anna meille meidän velkamme anteeksi» on uuden ihmisen sydämen työtä, joka saattaa hänen kaikki muutkin voimansa liikkeelle. Kun sydän ruumiissa pysähtyy eikä enää pakota verta suoniin, silloin on elämä maan päällä päättynyt. Samoin on asianlaita kun tämä rukous lakkaa kuulumasta, niin ettei enää pyydetä anteeksiantamusta, ei enää ole tarvetta tulla armoistuimen luo, silloin on uskonelämä sammunut, silloin Jumalan Henki pakenee.
Mehän tiedämme, että koko hengellinen elämä riippuu kahdesta pääasiallisesta armotyöstä, joita lyhyesti nimitämme parannukseksi ja uskoksi. Ensinnäkin elävästä synnin tunnosta, joka pakottaa ihmisen sekä pyytämään anteeksi että rukoilemaan voimaa. Toiseksi sen armon tunnosta, joka johtaa ihmisen armoistuimen luo anomaan ja vastaanottamaan tätä anteeksiantamusta. Tätä hengellisen elämämme tärkeintä kohtaa teroittaakseen Herra opetti meille tämän rukouksen.
Tiedämme, että vaikka ihmisellä olisi kaikki muu, mikä kuuluu elämään ja jumalisuuteen, mutta häneltä puuttuisi tämä oleskelu armoistuimen luona, olisi kaikki väärää ja kuollutta, niin kuin Herra Kristus vakuuttaa sanoessaan Efeson seurakunnan enkelille: »Minulla on sinua vastaan, että olet hylännyt ensimmäisen rakkautesi.» Ensimmäinen rakkaus on kihlausajan rakkautta, vasta-armoitetun rakkautta anteeksi saamisestaan, josta Herra sanoi: »Jolle paljon on anteeksi annettu, se myös paljon rakastaa.»
Tämä on ensimmäinen asia, jonka tämä rukous tahtoo opettaa meille. Sillä kun Herra opetti lapsiansa tässä päivittäisessä rukouksessa rukoilemaan: Anna meille meidän velkamme anteeksi, huomaan siitä ensinnäkin, että hänen lastensa täytyy yhä jatkuvasti tuntea anteeksiantamuksen tarvetta ja niin muodoin tuntea ne synnit, jotka painavat heitä. Hän ei nimittäin ole tarkoittanut rukoustansa tyhjäksi sellaisen pyytämiseksi, josta ei enää huolehdita, siis ulkokullaisuudeksi, vaan todellisen huolen tunnustukseksi. Jumala varjelkoon meitä sellaisesta ulkokultailemisesta, niin että edelleenkin rukoilisimme tätä rukousta tuntematta itsessämme mitään huolettavia syntejä!
Niin huomaamme siis tämän rukouksen todistavan, että tosikristityillä on pysyväinen synnintunto ja pysyväinen tarve saada vakuutus syntiensä anteeksisaamisesta. Tämä oli ensimmäinen asia, joka meidän tästä tulisi oppia ja jota pitäisi vakavasti ajatella.
Mutta toinen asia, jonka tästä opimme on, etteivät itsessämme huomaamiemme kuolettavat synnit vielä todista mitään meidän kristillisyyttämme vastaan. On muutamia kristittyjä, jotka kaikesta evankeliumin valosta ja ahkerasta sanan viljelemisestä huolimatta, harvoin ovat oikein hengessään vapaita vain sen vuoksi, että he eivät ole saaneet sitä voimaa ja vapautusta synneistänsä, jonka he luulevat oikean uskon vaikuttavan. He tietävät hyvin, sillä he näkevät sen koko Raamatussa, että uskovaisillakin on syntiä, että liha sotii henkeä vastaan jne. Mutta siitä huolimatta, kun todellisia syntejä hänessä itsessään ilmenee, hämmentyvät he ja kadottavat uskalluksensa, ajatellen, että heillä ei olisi sellaisia syntejä, jos he olisivat tosi kristittyjä. Ja näin käy ilmi, että he sisimmässään kuvittelevat tosikristittyjen olevan synnittömiä.
Näitten tulisi kuitenkin, joka kerta tätä rukousta rukoillessaan, herätä eksytyksestään ja muistaa, että kristityilläkin vielä on todellisia syntejä. Sillä ei meidän tarvitse pyytää anteeksi syntejä, joita ei meillä ensinkään ole. Ei, kun Herra Kristus tässä opettaa parhaimmille opetuslapsilleen rukouksen, jota heidän sekä kaikkien tosikristittyjen tuli joka päivä rukoilla, ja tässä rukouksessa opettaa heitä sanomaan: »Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme», huomaan minä, että hänen todellisilla lapsillaan vielä on syntejä kannettavinaan. Minä ymmärrän, ettei hän ole kuvitellut itsellänsä olevan synnittömiä lapsia, vaan päinvastoin, että synnistä aina vain olisi heille vastusta.
lisää...
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor10-1.html
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä on profetia-palsta, mene muualle häiriköimään.