Filosofia on psykoterapoiaa:
En mahda sille mitään, että hyvin usein saan aivan spontaanit hörönaurut lukiessani jostakin vakavala naamalla kyhätystä lehtiartikkelista, sanan jumala, sikäli kuin niin banaalilla sanalla on potentiaalia kutkuttaa lukijansa nauruhermoja, ellei sitten käy niin juuri tuon sanan banaaliudesta johtuen, ja tulen tällöin aina ajatelleeksi, etten ehkä sittenkään, monimutkaisten ja pitkien lauiserakenteiden suosijana, ole se maailman kaikein pahimpiin kielenkäyttöä koskeviin virheisiin syyllistynyt egoisti, joka robotin tavoin, plagioi ja imitoi, toiseksi synnynnäiseksi älyksi, aivan kuin oksa puuhun, ympätyn, auktoriteetteja nöyrästi kumartavan, omaan kypsään ja luovaan ajattelutyöhön kykenemättä, II-luokan metafyysisiä eli uskontojen käsittelemiä ns. jumalakysymyksiä, jotka näennäiskysymyksiin johtaneina arkitodellisuuden väärinä analogioina, väärän kielenkäytön aiheutamina pulmatilanteina, paljastuvat kirkon dogmien aivopessyissä ja manipuloiduissamme mielissämme, ja ajatusmaailmasamme, loogista päättelykykyä myöten, loogisen positivismin luomien kielenkäyttöä koskevien sääntöjen, 3 pääteesin: mielekkyysteesi, käännetävyysreesi, ja verifoitavuuspostulaatti, mukaan sellaisiksi näennäisongelmiksi, jotka luonteensa puolesta ovat täysin järjettömiä ja siksi, ei vain mahdottomia ratkaista, vaan eivät ongelmia laisinkaan.
Näin ollen puhe jumalasta on asiallisessa suhteessa täysin mieletöntä ja siksi niin äärimmäisen huvittavaa ja tahattomankin koomista. Itse lisäisin, että näin on marjat, vaikappa vain vapauttavan naurun muodossa.
Eräät myöhemmät loogisen positivismin edustajat ovatkin korostaneet, että filosofa, jonka tehtävänä on kielenkäytön oikaiseminen, eikä maailman kokonaisuus,tai jumalan olemassaolo, on eräänlaista psykoterapiaa. On hyvin tervehdyttävä kokemus, kun voi nauraa vuosituhansia ihmismieliä piinanneille jumalille ja muille metafyysisille probleemeile päin naamaa. Kiitos Wittgensteinin, loogisen positivismin kehittäjälle, suuresta palveluksesta ihmiskunnalle totuuden tiennäyttäjänä, ja kiitos, vihdoin ja viimein sen lopullisesa löytämisessäkin. metasfyysisiä ongelmia ei enää ole, silä kaikki todellisuutta koskeva tietomme on vain välitöntä kokemusta kuvaavien elementaarilauseiden totuusfunktioita.
En mahda sille mitään, että hyvin usein saan aivan spontaanit hörönaurut lukiessani jostakin vakavala naamalla kyhätystä lehtiartikkelista, sanan jumala, sikäli kuin niin banaalilla sanalla on potentiaalia kutkuttaa lukijansa nauruhermoja, ellei sitten käy niin juuri tuon sanan banaaliudesta johtuen, ja tulen tällöin aina ajatelleeksi, etten ehkä sittenkään, monimutkaisten ja pitkien lauiserakenteiden suosijana, ole se maailman kaikein pahimpiin kielenkäyttöä koskeviin virheisiin syyllistynyt egoisti, joka robotin tavoin, plagioi ja imitoi, toiseksi synnynnäiseksi älyksi, aivan kuin oksa puuhun, ympätyn, auktoriteetteja nöyrästi kumartavan, omaan kypsään ja luovaan ajattelutyöhön kykenemättä, II-luokan metafyysisiä eli uskontojen käsittelemiä ns. jumalakysymyksiä, jotka näennäiskysymyksiin johtaneina arkitodellisuuden väärinä analogioina, väärän kielenkäytön aiheutamina pulmatilanteina, paljastuvat kirkon dogmien aivopessyissä ja manipuloiduissamme mielissämme, ja ajatusmaailmasamme, loogista päättelykykyä myöten, loogisen positivismin luomien kielenkäyttöä koskevien sääntöjen, 3 pääteesin: mielekkyysteesi, käännetävyysreesi, ja verifoitavuuspostulaatti, mukaan sellaisiksi näennäisongelmiksi, jotka luonteensa puolesta ovat täysin järjettömiä ja siksi, ei vain mahdottomia ratkaista, vaan eivät ongelmia laisinkaan.
Näin ollen puhe jumalasta on asiallisessa suhteessa täysin mieletöntä ja siksi niin äärimmäisen huvittavaa ja tahattomankin koomista. Itse lisäisin, että näin on marjat, vaikappa vain vapauttavan naurun muodossa.
Eräät myöhemmät loogisen positivismin edustajat ovatkin korostaneet, että filosofa, jonka tehtävänä on kielenkäytön oikaiseminen, eikä maailman kokonaisuus,tai jumalan olemassaolo, on eräänlaista psykoterapiaa. On hyvin tervehdyttävä kokemus, kun voi nauraa vuosituhansia ihmismieliä piinanneille jumalille ja muille metafyysisille probleemeile päin naamaa. Kiitos Wittgensteinin, loogisen positivismin kehittäjälle, suuresta palveluksesta ihmiskunnalle totuuden tiennäyttäjänä, ja kiitos, vihdoin ja viimein sen lopullisesa löytämisessäkin. metasfyysisiä ongelmia ei enää ole, silä kaikki todellisuutta koskeva tietomme on vain välitöntä kokemusta kuvaavien elementaarilauseiden totuusfunktioita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihmisethän ne ovat aina piinanneet toisiaan, uskonnon varjolla tai ilman. Eli se piina ja kiusa, pahuus ja synti, lähtee ihmisestä, ei välttämättä Jumalasta. Kun katselee luonnon ihmeitä ja ihmisenkin "kauneutta" kaikessa vajavaisuudessaankin olisi aika onnetonta ajatella, että kaikella ei olisi tarkoitusta ja kaikki olisi vain suurta sattumaa. (Oli ihan pakko kirjoittaa, ei tarkoitus ärsyttää).
Evoiluutiopin näkökulmasta katsottuna kaikki todellakin on vain sattumaa. Darwin mainitsee, että matkallaan Beagle-laivallaan maapallon ympäri, mikä matka oli hänen teoriansa synnyn kannalta tärkeä, hän täysin menetti uskonsa luonnossa esiintyvin tarkoituksiin, maailmankaikeuden tarkituksenmukaisesta järjestyksestä, missä näkyisi jumalallinen luomistyö, nyt puhumattakaan. Samaan kokemuksen päätyi myös toinen luonnonvalinnan teorian keksijä, Wallace.
Jo 1600-luvun panteisti Spionoza osoitti Vanhan testamentin ristiriitaisuuksien nojalla, ettei raamattu ollut syntynyt välittömästä jumalalisesta innoituksesta, kuten kansanomainen uskonto otaksui.