Sana armo lienee eräs väärinkäytetyimpiä ja -ymmärretyimpiä hengellisen sanaston sanoja. Sitä toistetaan usein ja siitä on tullut eräänlainen uskonnollisen kielen perusfraasi. Se on sävyltään myönteinen. Se on hyvä sana. Sillä nimenomaan kuvataan Jumalan asennetta ihmiseen.
Todennäköisesti samaan aikaan sanaan armo liittyy monella mielikuva jonkinlaisesta sormien läpikatsomisesta, ei niin kovin vakavasti ottavasta mielenlaadusta, joulupukkimaisesta asenteesta: "Onko täällä kilttiä lapsia" ja kas kummaa, kaikki ovat niitä kilttejä. Siihen tulee sävy, jonka mukaan lopulta armon tähden kaikki pääsevät taivaaseen. Ketään ei hyljätä, ovathan kaikki vain ihmisiä ja Jumalan armo on niin ihmeellisen avara.
Jos kuitenkin haluamme määritellä armo sanan Raamatun pohjalta, sen sävy ja sisältö täsmentyy varsin toisenlaiseksi. Raamatussa se kuuluu oikeudenkäyntisanastoon. Havainnollisella tavalla sanan armo (hepr. ched) oikea sisältö tulee esiin Esterin kirjassa.
Persian valtakunnassa oli julistettu kuolemantuomio kaikille Jumalan omaisuuskansan jäsenille. Tuho oli jo ovella. Kuningatar Ester oli ainoa juutalainen , joka saattoi vielä jotain tehdä kansansa pelastamiseksi. Mutta kuningatar ei ollut saanut kutsua kuninkaan luo pitkän aikaan eikä ilman kutsua hänkään saanut lähestyä kuningasta. "Laki oli jokaiselle sama - hänet surmataan" (Est 4:11, KR 38). Ester tiesi tämä ja päätti mennä kohti kuninkaan valtaistuinta, vaikka se oli vastoin lakia. Hän totesi: "Jos tuhoudun, niin tuhoudun" (4:16).
Oli vain yksi mahdollisuus jäädä henkiin. Jos puheille pyrkivä jostakin syystä miellytti kuningasta ja hän ojensi vastoin lakia kultavaltikkansa tätä kohden, tämä pelastui.
Tuli ratkaiseva hetki ja Ester astui kuninkaan linnan sisimpään esipihaan. Raamattu kertoo: "Kun kuningas näki kuningatar Esterin seisovan esipihassa, sai tämä armon hänen silmiensä edessä" (Est 5:2). Uusi käännös käyttää sanaa: "Hän heltyi".
Jumalan eteen joutuminen on aina tuomarin eteen joutumista. "Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen" (Room 14:10). Siksi ajallisen elämän tärkein asia on päästä Jumalan eteen jo nyt ja suostua kehotukseen: "Niin, tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra" (Jes 1:18, KR 38).
Oikeudenkäynti ei ole leikin paikka. Sen vakavammalla paikalla en ole koskaan elämässäni. Kohtaloni riippuu siitä, mitä tuomari lausuu minusta. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin. On ihmeellistä, jos hän julistaa: Armahdettu! Näin siis armo tarkoittaa tuomarin lausumaa tuomionsanaa tuomioistuimelta. Armo on vapauttava tuomion sana. Mutta sen lausumistilanne on pelottava.
Meillä ihmisinä ei ole oikeutta vaatia Jumalalta armoa. Olemme aina lain rikkojana, syyllisinä, tuomionalaisina ja rangaistuksen ansainneena hänen edessään. Mutta sitä ihmeellisempää on, jos meille käy kuten Esterille: "Sai tämä armon hänen silmiensä edessä".
Siksi siellä missä on armo kohtaa ihmisen, siellä on jouduttu kauhistuttavan Jumalan käsiin, mutta pelko muuttuukin riemuksi. Todellinen armo merkitsee jotain vain silloin kun ihminen kohtaa Jumalan ja joutuu Jumalan silmien edessä hänen tutkittavakseen.
Jumalan armo ei siis ole jotain Jumalasta irrallista leijuvaa yleistä hyväntahtoisuutta. Sillä ilmaistaan jotain aivan oleellista sekä Jumalan olemuksesta että nimenomaan hänen suhteestaan ja asenteestaan ihmiseen. Koska siinä on kysymys Raamatun ilmoittaman Jumalan olemuksesta, siinä on silloin aina kysymys nimenomaan kolmiykseisen Jumalan olemuksesta. On siis kysymys kolmiykseisen Jumalan toiminnasta. Ei ole Jumalan armoa ilman Isän, Pojan ja Pyhän Hengen läsnäoloa ja vaikutusta.
Lue lisää..
http://rovasti.fi/node/370
Todennäköisesti samaan aikaan sanaan armo liittyy monella mielikuva jonkinlaisesta sormien läpikatsomisesta, ei niin kovin vakavasti ottavasta mielenlaadusta, joulupukkimaisesta asenteesta: "Onko täällä kilttiä lapsia" ja kas kummaa, kaikki ovat niitä kilttejä. Siihen tulee sävy, jonka mukaan lopulta armon tähden kaikki pääsevät taivaaseen. Ketään ei hyljätä, ovathan kaikki vain ihmisiä ja Jumalan armo on niin ihmeellisen avara.
Jos kuitenkin haluamme määritellä armo sanan Raamatun pohjalta, sen sävy ja sisältö täsmentyy varsin toisenlaiseksi. Raamatussa se kuuluu oikeudenkäyntisanastoon. Havainnollisella tavalla sanan armo (hepr. ched) oikea sisältö tulee esiin Esterin kirjassa.
Persian valtakunnassa oli julistettu kuolemantuomio kaikille Jumalan omaisuuskansan jäsenille. Tuho oli jo ovella. Kuningatar Ester oli ainoa juutalainen , joka saattoi vielä jotain tehdä kansansa pelastamiseksi. Mutta kuningatar ei ollut saanut kutsua kuninkaan luo pitkän aikaan eikä ilman kutsua hänkään saanut lähestyä kuningasta. "Laki oli jokaiselle sama - hänet surmataan" (Est 4:11, KR 38). Ester tiesi tämä ja päätti mennä kohti kuninkaan valtaistuinta, vaikka se oli vastoin lakia. Hän totesi: "Jos tuhoudun, niin tuhoudun" (4:16).
Oli vain yksi mahdollisuus jäädä henkiin. Jos puheille pyrkivä jostakin syystä miellytti kuningasta ja hän ojensi vastoin lakia kultavaltikkansa tätä kohden, tämä pelastui.
Tuli ratkaiseva hetki ja Ester astui kuninkaan linnan sisimpään esipihaan. Raamattu kertoo: "Kun kuningas näki kuningatar Esterin seisovan esipihassa, sai tämä armon hänen silmiensä edessä" (Est 5:2). Uusi käännös käyttää sanaa: "Hän heltyi".
Jumalan eteen joutuminen on aina tuomarin eteen joutumista. "Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen" (Room 14:10). Siksi ajallisen elämän tärkein asia on päästä Jumalan eteen jo nyt ja suostua kehotukseen: "Niin, tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra" (Jes 1:18, KR 38).
Oikeudenkäynti ei ole leikin paikka. Sen vakavammalla paikalla en ole koskaan elämässäni. Kohtaloni riippuu siitä, mitä tuomari lausuu minusta. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin. On ihmeellistä, jos hän julistaa: Armahdettu! Näin siis armo tarkoittaa tuomarin lausumaa tuomionsanaa tuomioistuimelta. Armo on vapauttava tuomion sana. Mutta sen lausumistilanne on pelottava.
Meillä ihmisinä ei ole oikeutta vaatia Jumalalta armoa. Olemme aina lain rikkojana, syyllisinä, tuomionalaisina ja rangaistuksen ansainneena hänen edessään. Mutta sitä ihmeellisempää on, jos meille käy kuten Esterille: "Sai tämä armon hänen silmiensä edessä".
Siksi siellä missä on armo kohtaa ihmisen, siellä on jouduttu kauhistuttavan Jumalan käsiin, mutta pelko muuttuukin riemuksi. Todellinen armo merkitsee jotain vain silloin kun ihminen kohtaa Jumalan ja joutuu Jumalan silmien edessä hänen tutkittavakseen.
Jumalan armo ei siis ole jotain Jumalasta irrallista leijuvaa yleistä hyväntahtoisuutta. Sillä ilmaistaan jotain aivan oleellista sekä Jumalan olemuksesta että nimenomaan hänen suhteestaan ja asenteestaan ihmiseen. Koska siinä on kysymys Raamatun ilmoittaman Jumalan olemuksesta, siinä on silloin aina kysymys nimenomaan kolmiykseisen Jumalan olemuksesta. On siis kysymys kolmiykseisen Jumalan toiminnasta. Ei ole Jumalan armoa ilman Isän, Pojan ja Pyhän Hengen läsnäoloa ja vaikutusta.
Lue lisää..
http://rovasti.fi/node/370
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se taas merkitsee, ettei armo voi kohdata ihmistä, ellei Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri ihmisen syntien vuoksi ole läsnä ja ellei Pyhä Henki tuo tietoa, ellei hän kirkasta Jumalan armoa Raamatun sanan avulla ihmisen sydämelle.
Armon todellisen luonteen Luther tuo erinomaisesti esiin: "Kristus maksanut kaikki velkamme ja lunastanut meidät iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta, jossa me olemme syntiemme tähden. Tämä Kristuksen veri puhuu Jumalan tykönä meidän puolestamme huutaen lakkaamatta: Armoa, armoa! Anteeksi, anteeksi! Isä, Isä! Näin se hankkii meille Jumalan armon, synnit anteeksi, vanhurskauden ja autuuden. Isä Jumala kuulee nyt tätä rakkaan Poikansa, meidän välimiehemme, huutoa ja esirukousta meidän edestämme, ja on meille vaivaisille syntisille armollinen. Hän ei näet saata nähdä meissä yhtään syntiä, vaikka me olemme sitä täynnä, vieläpä olemme pelkkää syntiä; hän näkee ainoastaan rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kalliin, verrattoman veren, jolla me olemme vihmotut. Tämä veri on se kultainen armovaate, jolla me olemme verhotut ja jossa me astumme Jumalan eteen, niin että hän ei voi eikä tahdo katsoa meitä muilla silmin kuin jos olisimme itse hänen rakas Poikansa, täynnä vanhurskautta, pyhyyttä ja viattomuutta."
Tähän tilanteeseen tulee ihmisen puolelta kuitenkin yksi mutta: Ilman uskoa on ihmisen mahdotonta olla otollinen Jumalan armoon (Hepr 11:6). Ilman ihmisen sydämen uskoa, armo ei kohtaa ihmistä, armo menee ohi, jää hyödyttömäksi. Jollei ihmisellä ole uskoa, hän sulkee itsensä Jumalan armon ulkopuolelle. Hän jää osattomaksi Jumalan armosta (Hepr 12:15, KR 38). "Ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!" (2 Kor 6:1). Ihmisen täytyy tulla liitetyksi uskon kautta Kristuksen uhriin, jossa on tarjolla jokaiselle ihmiselle tarkoitettu Jumalan armo, anteeksiantamus ja pelastus.
Voiko luonnehäiriöinen olla uskossa?
Voimmekin muuttaa otsikossa olevan kysymyksen muotoon: Voiko luonnehäiriöinen eli persoonallisuushäiriöinen todella uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen.
On tietenkin selvä, ettemme kanssaihmisinä voi varmuudella lausua tuomiota toisen ihmisen uskosta. Usko on sydämen asia. "Ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen" (1 Sam 16:7). Emme voi asettua Jumalan asemaan emmekä siten saa ryhtyä sydänten tuomariksi.
Mutta emme myöskään missään tapauksessa saa toimia elämässä luonnehäiriöisen tavoin emmekä hyväksyä hänen tapaansa elää ja toimia. Se mikä on väärää, on väärää myös luonnehäiriöisen elämässä. Luonnehäiriöisen teot meidän on sekä tiedostettava että tuomittava, sillä ne koskevat muita ihmisiä.
Häntä itseään emme sen sijaan voi pohjaan saakka tiedostaa emmekä varsinkaan saa tuomita. Vain Jumala tuntee jokaisen pohjaa myöten. Vain hänellä on siksi jokaisen tuomitsemisen oikeus.
Voiko luonnehäiriöinen nähdä pahuutensa?
Mitä keskeisin uskossa olemisen tunnusmerkki on oman syntisyytensä kohtaaminen ja näkeminen (Joh 16:8, KR 38). Onko luonnehäiriöiselle edes mahdollista nähdä ja tuntea aidosti syntinsä ja syyllisyytensä?
Luonnehäiriöinen on ihminen, jolla ei ole varaa olla köyhä ja kurja ja syntinen itsessään. Hänhän on hyvä ja onnistunut ihminen tai ainakin hän esiintyy toisten silmissä sellaisena. Hänen ympärillään olevat ihmiset ovat typeriä ja kauheita!
Koska hänen on pakko olla hyvä ja onnistunut ihminen, hänen on myös aina toimittava oikein. Hänen on mahdotonta tunnustaa Augustinuksen tavoin: "Sinä panit minut omien kasvojesi eteen, että minä näkisin, kuinka inhottava, kuinka ruma ja likainen, kuinka saastainen ja haavoja täynnä minä olin " (Tunnustukset). Mutta jos syntiä ei tunneta, syntyy luottamus väärään synnittömyyteen.
Hänen on välttämättä jatkuvasti pönkitettävä omaa heikkoa minäänsä. Sen hän tekee alistamalla, manipuloimalla, käyttämällä muita hyväksi, odottamalla kaikkea toisilta jne. Hän toimii tällä tavoin pysyäkseen pystyssä ja ehjänä. Näin hän vapautuu oman riittämättömyydentunteen aiheuttamasta pahoinvoinnista ja ahdistuksesta. Hänkö suostuisi jälleen kohtaamaan oman mitättömyytensä?
Kaiken lisäksi tällainen itsensä koossa pitäminen muita tai toista ihmistä mitätöimällä tapahtuu sisäisestä pakosta alitajunnassa. Siksi hän ei pysty tiedostamaan sitä itse eikä hän siis voi nähdä mitä hän tekee muille. Hänellä itsellään on hänen omasta käytöksestään vilpittömästi hyvä kuva. Hän kokee olevansa lähimmäissuhteessa aivan tavallinen ihminen tavallisine heikkouksineen. Hänen on pakko kokea näin, jotta voisi elää tällaisena ihmisenä.
Siksi hän ei voi nähdä, että hänen on tultava syntiseksi ja syylliseksi asenteestaan ja käyttäytymisestään toisia ihmisiä kohtaan. Hän ei tunne tarvetta pyytää anteeksi Jumalalta, koska tällöin hänen olisi pakko nähdä syy omassa minässä ja sitä kipua hän ei tahdo kestää.
Äärimmäisen tuskallisen prosessiin jälkeen hän vasta suostuu näkemään itsensä todellisena syntisenä, jonka syvin ahdistus on siinä, että hän niin inhottavalla tavalla asennoituu lähellä oleviin ihmisiin.
jatkuu
Ps.36:6. Herra sinun armosi ulottuu taivaisiin, sinun totuutesi pilviin asti. Biblia. Herra, sinun laupiutes ulottuu niin leviöltä kuin taivas on, ja sinun totuus niin avaralta kuin pilvet juoksevat.
Amen.
5643