Ja hänen (Aabrahamin) uskonsa ei heikontunut. Room. 4:19
Usko ei heikontunut. Tämä on yleinen tapa ilmaista vastakohtaa ja tarkoittaa siis että hänellä oli sangen luja usko. Älköön tätä kuitenkaan käsitettäkö niin, että Aabrahamin ei koskaan tarvinnut taistella epäuskoa vastaan tai että hän ei koskaan ollut heikkouskoinen, josta muut pyhät tavallisesti ovat kärsineet. Hyvin apostoli tiesi historiasta, että Aabrahamkin lupausta uudistettaessa 1 Moos. 17 ei voinut olla ajattelematta omaa ja Saaran korkeata ikää, kuten huomaamme naurahtaen hänen sanovan: »Syntyisikö satavuotiselle poika?» Ja ruvetessaan nyt juuri puhumaan Ismaelin puolesta, samoin kuin hän ennen oli ehdottanut, että Eleasarin poika tulisi hänen perillisekseen.
Mutta kun apostoli kuitenkin sanoo: »Hänen uskonsa ei heikentynyt», antaa hän meille sangen hyödyllisen opetuksen uskon olemuksesta, sen lujuudesta ja heikkoudesta. Me luulemme tavallisesti, että uskon voiman pitää ilmetä alituisena ilona ja rohkeutena ja päin vastoin heikkouden tunto, pelko ja huoli osoittavat heikkoa uskoa. Tästä voimme oppia jotakin muuta.
Aabrahamilla oli luja usko ja hän joutui kuitenkin pelkoon ja hämmennykseen. Asian laita on niin, että uskon lujuus oikeastaan ilmenee pimeinä ja kiusauksen aikoina - ei iloisina ja valoisina päivinä. Iloinen ja rohkea mieli ilmaisee usein vain sitä, että kevytmielisesti laiminlyödään pyhät velvollisuudet ja uhkaavat vaarat, tai myös, että on saatu suloisia armotunteita. Mutta vahvan uskon oikea tuntomerkki on, että huolestuttavia olosuhteita valppaasti tarkaten ja mitään armontunteita tuntematta kuitenkin voi pitää kiinni Jumalan lupauksista ja niiden turvissa olla rohkea ja iloinen.
Jos emme pimeinä ja vaikeina aikoina voikaan olla iloisia ja rohkeita, mutta kuitenkin voimme luottaa Jumalan voimaan ja uskollisuuteen, on sekin vahvan uskon merkki. Kun tässä sanotaan, että Aabrahamin usko ei heikentynyt, merkitsee se, että hän taistelussa järkeään vastaan, joka on koettanut riistää häneltä toivon, on Jumalan avulla voittanut, niin että hän on kestänyt tässä taistelussa, kadottamatta Jumalan lupausta ja toivoa sydämestään. Näin hän aina, kuinka mahdottomalta kaikki näyttikin, odotti lupauksen täyttymistä, kunnes järjen hymyily muuttui onnelliseksi näkemisen hymyksi, kun Saaran lapsi lepäsi hänen silmiensä edessä ja onnellinen äiti huudahti: »Jumala on tehnyt minulle naurun.»
Mutta apostoli selittää edelleen, miten Aabrahamin uskonlujuus ilmeni, sanoessaan: »Vaikka hän näkikin, että hänen ruumiinsa oli kuoleutunut - sillä hän oli jo noin satavuotias - ja tiesi Saaran kohdun kuoleutuneeksi.» Hän kyllä tunsi puolikuolleen ruumiinsa ja sadan vuotensa painon; vihollinen ja järki olivat kai muistuttaneet häntä Saaran hedelmättömyydestä. Mutta hänen uskonlujuutensa ilmeni siinä, ettei hän epäuskossa epäillyt, ei jäänyt katsomaan masentavia seikkoja, ei antanut näiden eksyttää itseänsä, joskin hänen täytyi taistella näitä ajatuksia vastaan.
Aina hän asetti Jumalan kaikkivaltiuden ja totuuden järkensä väitteitä vastaan. Hänen väkevyytensä oli: Jumala on sen sanonut, »hän, joka tekee kuolleet eläviksi ja olemattomat oleviksi.» Jumala on sen sanonut, hän, joka loi maailmat tyhjästä, ja joka ei voi valehdella. Tämä painoi enemmän kuin hänen ja Saaran »puolikuollut» ruumis. Ei hän uskonut näiden puolikuolleiden ruumiitten voimaan, vaan Jumalan kaikkivaltaan ja totuuteen.
Oi erinomaista uskon esimerkkiä! Kunpa mekin kerran oppisimme tekemään jotakin samanlaista! Niin, ken tahtoo olla kristitty ja kestää uskossa Jumalan ihmeellisen johdon alaisena, hänen on harjoiteltava itseään, ettei katso »puolikuollutta» kristillisyyttään, puolikuollutta uskoaan, rakkauttaan, rukoustaan, vaan katsoo lakkaamatta johonkin, joka on ulkopuolella, Jumalan ominaisuuksiin ja lupauksiin. Niinpä vaaditaan, ettet katso omaa puolikuollutta uskoasi vaan Jumalan uskollisuutta, ei omaa puolikuollutta rakkauttasi, vaan Kristuksen rakkautta, ei omaa kylmää ja huonoa rukoustasi, vaan Jumalan varmaa lupausta, ei voimatonta sotaasi kiusausta vastaan, vaan »Jumalan väkevyyden voimaa», Jumalan uskollisuutta, »joka ei salli meidän tulla kiusatuksi yli voimiemme.»
Mutta ole varma siitä, ettei tämä järkesi kuolettaminen ole helposti saavutettavissa, vaan se vaatii kovaa uskon kilvoitusta, sillä aina järki näyttää meille, mitä me itse olemme, teemme tai osaamme. Siis ei ole epäilystäkään siitä, että usko ja järki Aabrahaminkin sydämessä olivat ristiriidassa keskenään tästä asiasta. Kuitenkin usko lopulta voitti ja kukisti järjen, tuon hirmuisimman ja vahingollisimman Jumalan vihollisen. Näin täytyy kaikkien muidenkin uskovien tehdä, jotka Aabrahamin kanssa joutuvat uskon pimeyteen ja salattuun synkkyyteen. Ja täten he tekevät Herralle Jumalallemme kaikkein otollisimman uhrin ja palveluksen.
Jatkuu..
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor10-14.html
Usko ei heikontunut. Tämä on yleinen tapa ilmaista vastakohtaa ja tarkoittaa siis että hänellä oli sangen luja usko. Älköön tätä kuitenkaan käsitettäkö niin, että Aabrahamin ei koskaan tarvinnut taistella epäuskoa vastaan tai että hän ei koskaan ollut heikkouskoinen, josta muut pyhät tavallisesti ovat kärsineet. Hyvin apostoli tiesi historiasta, että Aabrahamkin lupausta uudistettaessa 1 Moos. 17 ei voinut olla ajattelematta omaa ja Saaran korkeata ikää, kuten huomaamme naurahtaen hänen sanovan: »Syntyisikö satavuotiselle poika?» Ja ruvetessaan nyt juuri puhumaan Ismaelin puolesta, samoin kuin hän ennen oli ehdottanut, että Eleasarin poika tulisi hänen perillisekseen.
Mutta kun apostoli kuitenkin sanoo: »Hänen uskonsa ei heikentynyt», antaa hän meille sangen hyödyllisen opetuksen uskon olemuksesta, sen lujuudesta ja heikkoudesta. Me luulemme tavallisesti, että uskon voiman pitää ilmetä alituisena ilona ja rohkeutena ja päin vastoin heikkouden tunto, pelko ja huoli osoittavat heikkoa uskoa. Tästä voimme oppia jotakin muuta.
Aabrahamilla oli luja usko ja hän joutui kuitenkin pelkoon ja hämmennykseen. Asian laita on niin, että uskon lujuus oikeastaan ilmenee pimeinä ja kiusauksen aikoina - ei iloisina ja valoisina päivinä. Iloinen ja rohkea mieli ilmaisee usein vain sitä, että kevytmielisesti laiminlyödään pyhät velvollisuudet ja uhkaavat vaarat, tai myös, että on saatu suloisia armotunteita. Mutta vahvan uskon oikea tuntomerkki on, että huolestuttavia olosuhteita valppaasti tarkaten ja mitään armontunteita tuntematta kuitenkin voi pitää kiinni Jumalan lupauksista ja niiden turvissa olla rohkea ja iloinen.
Jos emme pimeinä ja vaikeina aikoina voikaan olla iloisia ja rohkeita, mutta kuitenkin voimme luottaa Jumalan voimaan ja uskollisuuteen, on sekin vahvan uskon merkki. Kun tässä sanotaan, että Aabrahamin usko ei heikentynyt, merkitsee se, että hän taistelussa järkeään vastaan, joka on koettanut riistää häneltä toivon, on Jumalan avulla voittanut, niin että hän on kestänyt tässä taistelussa, kadottamatta Jumalan lupausta ja toivoa sydämestään. Näin hän aina, kuinka mahdottomalta kaikki näyttikin, odotti lupauksen täyttymistä, kunnes järjen hymyily muuttui onnelliseksi näkemisen hymyksi, kun Saaran lapsi lepäsi hänen silmiensä edessä ja onnellinen äiti huudahti: »Jumala on tehnyt minulle naurun.»
Mutta apostoli selittää edelleen, miten Aabrahamin uskonlujuus ilmeni, sanoessaan: »Vaikka hän näkikin, että hänen ruumiinsa oli kuoleutunut - sillä hän oli jo noin satavuotias - ja tiesi Saaran kohdun kuoleutuneeksi.» Hän kyllä tunsi puolikuolleen ruumiinsa ja sadan vuotensa painon; vihollinen ja järki olivat kai muistuttaneet häntä Saaran hedelmättömyydestä. Mutta hänen uskonlujuutensa ilmeni siinä, ettei hän epäuskossa epäillyt, ei jäänyt katsomaan masentavia seikkoja, ei antanut näiden eksyttää itseänsä, joskin hänen täytyi taistella näitä ajatuksia vastaan.
Aina hän asetti Jumalan kaikkivaltiuden ja totuuden järkensä väitteitä vastaan. Hänen väkevyytensä oli: Jumala on sen sanonut, »hän, joka tekee kuolleet eläviksi ja olemattomat oleviksi.» Jumala on sen sanonut, hän, joka loi maailmat tyhjästä, ja joka ei voi valehdella. Tämä painoi enemmän kuin hänen ja Saaran »puolikuollut» ruumis. Ei hän uskonut näiden puolikuolleiden ruumiitten voimaan, vaan Jumalan kaikkivaltaan ja totuuteen.
Oi erinomaista uskon esimerkkiä! Kunpa mekin kerran oppisimme tekemään jotakin samanlaista! Niin, ken tahtoo olla kristitty ja kestää uskossa Jumalan ihmeellisen johdon alaisena, hänen on harjoiteltava itseään, ettei katso »puolikuollutta» kristillisyyttään, puolikuollutta uskoaan, rakkauttaan, rukoustaan, vaan katsoo lakkaamatta johonkin, joka on ulkopuolella, Jumalan ominaisuuksiin ja lupauksiin. Niinpä vaaditaan, ettet katso omaa puolikuollutta uskoasi vaan Jumalan uskollisuutta, ei omaa puolikuollutta rakkauttasi, vaan Kristuksen rakkautta, ei omaa kylmää ja huonoa rukoustasi, vaan Jumalan varmaa lupausta, ei voimatonta sotaasi kiusausta vastaan, vaan »Jumalan väkevyyden voimaa», Jumalan uskollisuutta, »joka ei salli meidän tulla kiusatuksi yli voimiemme.»
Mutta ole varma siitä, ettei tämä järkesi kuolettaminen ole helposti saavutettavissa, vaan se vaatii kovaa uskon kilvoitusta, sillä aina järki näyttää meille, mitä me itse olemme, teemme tai osaamme. Siis ei ole epäilystäkään siitä, että usko ja järki Aabrahaminkin sydämessä olivat ristiriidassa keskenään tästä asiasta. Kuitenkin usko lopulta voitti ja kukisti järjen, tuon hirmuisimman ja vahingollisimman Jumalan vihollisen. Näin täytyy kaikkien muidenkin uskovien tehdä, jotka Aabrahamin kanssa joutuvat uskon pimeyteen ja salattuun synkkyyteen. Ja täten he tekevät Herralle Jumalallemme kaikkein otollisimman uhrin ja palveluksen.
Jatkuu..
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor10-14.html
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oi Herra Jumala, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala! Sinä autoit, armahdit ja johdatit näitä uskomme esi-isiä, vaikka hekin heikkoja syntisiä olivat. Mutta he riippuivat kuitenkin sydämensä uskolla sinun lupaamassasi maailman Vapahtajassa, jota he toivossa odottivat. Koskapa hän on tullut täynnä armoa ja totuutta, niin me nyt rukoilemme sinua, Herramme Jeesuksen nimessä, auta meitäkin ottamaan hänet uskossa vastaan ja seuraamaan häntä! Synti ja epäusko saartavat meitäkin, mutta koska meillä on lupa käydä uskalluksella armoistuimen tykö, niin tulemme taas sinun luoksesi. Herra Jeesus pyydämme uutta armoa, anteeksiantamusta ja rauhaa. Opeta meitä Henkesi kautta vahvasti uskomaan ja sitten uskossa sinua kiittämään, sinä taivaallinen Isämme ja Vapahtajamme. Mutta kun perkele joukkoinensa aina estää ja kiusaa meidän heikkoa uskoamme, kun järkemme ja luontomme eivät tahdo nöyrtyä ristin ja itsekieltämisen tiellä seuraamaan sinua, Herra Jeesus, niin me rukoilemme, että sinun voimasi olisi väkevä meidän heikkoudessamme, että sinun sanasi ja lupauksesi, Herra Jumalala, uudistaisi ja vahvistaisi meidän uskoamme, että me sinun väkevän voimasi kautta joka päivä kilvoittelisimme hyvää uskon kilvoitusta ja perisimme iankaikkisen elämän - armosta Jeesuksen Kristuksen kautta! Amen.
Amen.
Eimen.
5234