Miten sellainen katolilaisuuden piirissä tulkitaan, kun kirkko ensin satojen tai tuhansien vuosien ajan kieltää jonkun uskoon tai moraaliin liittyvän asian ja käskee torjumaan sitä, mutta myöhemmin kielletty muuttuu sallituksi ja sen torjuminen kielletään?
Päätyvätkö sellaista asiaa ennen vanhaan katumatta harrastaneet helvettiin ja nyt harrastavat taivaaseen? Ja ne, jotka sitä torjuvat nykyään, joutuvatko he helvettiin? Teorian tasolla siis, jos joidenkin kohdalla pelkästään tuosta olisi kiinni.
Tuollaisia asioita lienee muutamiakin, mutta otetaan esimerkkinä vaikka katolilaisuuden sopeuttaminen yhteisymmärrykseen/uskonnon harjoittamiseen protestanttisuuden tai muiden uskontojen kanssa. Ennenhän sellaista pidettiin saatanallisena, mutta nyt katolisuus lähentyy voimakkaasti protestanttisuuteen ja paavikin saattaa rukoilla vieraiden uskontojen pyhätöissä.
Tai mitä ajatella jos kirkko on teoriassa ja käytännössä kieltänyt jotain satojen tai tuhansien vuosien ajan (moniavioisuus), mutta jossain vaiheessa alkaa muuttaa käytäntöjään niin että tulee tavanomaiseksi että muillakin kuin leskillä on elinaikanaan useita kumppaneita.
Pitääkö katolilaisten seurata oman aikansa ja paikkansa auktoriteetteja vai kirkon pitkäaikaista linjaa? Ja jos pitää seurata oman aikansa katolilaisia auktoriteetteja, niin eikö se ole todella epäoikeudenmukaista niitä kohtaan, jotka sattuvat olemaan suvaitsevaisia ja edellä aikaansa? Eivätkö he ole oikeassa ja kirkko pakottaa heidät kieltämään totuuden?
Tai voisiko jopa olla, että kirkko on koko ajan ollut oikeassa eikä uudenlaisten virtausten mukaan kannatakaan heittäytyä vaikka kuka käskisi?
Vai pitäisikö syventyä opiskelemaan kirkkohistorian eri vaiheita ja yrittää omantuntonsa valossa löytää kompromissi perinteisen katolilaisuuden ja uuden tiedon ja elämänmenon väliltä? Milloin uskosta tuli näin vaikeaa, vai onko se aina ollut sellaista?
Päätyvätkö sellaista asiaa ennen vanhaan katumatta harrastaneet helvettiin ja nyt harrastavat taivaaseen? Ja ne, jotka sitä torjuvat nykyään, joutuvatko he helvettiin? Teorian tasolla siis, jos joidenkin kohdalla pelkästään tuosta olisi kiinni.
Tuollaisia asioita lienee muutamiakin, mutta otetaan esimerkkinä vaikka katolilaisuuden sopeuttaminen yhteisymmärrykseen/uskonnon harjoittamiseen protestanttisuuden tai muiden uskontojen kanssa. Ennenhän sellaista pidettiin saatanallisena, mutta nyt katolisuus lähentyy voimakkaasti protestanttisuuteen ja paavikin saattaa rukoilla vieraiden uskontojen pyhätöissä.
Tai mitä ajatella jos kirkko on teoriassa ja käytännössä kieltänyt jotain satojen tai tuhansien vuosien ajan (moniavioisuus), mutta jossain vaiheessa alkaa muuttaa käytäntöjään niin että tulee tavanomaiseksi että muillakin kuin leskillä on elinaikanaan useita kumppaneita.
Pitääkö katolilaisten seurata oman aikansa ja paikkansa auktoriteetteja vai kirkon pitkäaikaista linjaa? Ja jos pitää seurata oman aikansa katolilaisia auktoriteetteja, niin eikö se ole todella epäoikeudenmukaista niitä kohtaan, jotka sattuvat olemaan suvaitsevaisia ja edellä aikaansa? Eivätkö he ole oikeassa ja kirkko pakottaa heidät kieltämään totuuden?
Tai voisiko jopa olla, että kirkko on koko ajan ollut oikeassa eikä uudenlaisten virtausten mukaan kannatakaan heittäytyä vaikka kuka käskisi?
Vai pitäisikö syventyä opiskelemaan kirkkohistorian eri vaiheita ja yrittää omantuntonsa valossa löytää kompromissi perinteisen katolilaisuuden ja uuden tiedon ja elämänmenon väliltä? Milloin uskosta tuli näin vaikeaa, vai onko se aina ollut sellaista?
Vastaukset 3
Vanhimmat
No katso ajan myötä tieto asioista lisääntyy. Nykyään ymmärretään, että tummaihoisetkin ovat ihmisiä ja heidän pitäminen orjina on väärin. Samoin on muiden vastaavien asioiden laita. Oikea kysymys olisi pikemminkin, pitäisikö väärässä olleita kardinaaleja ja piispoja rangaista asiasta? Ihan vaan voitaisiin julkistaa lista niistä kardinaaleista, jotka nykykäsityksen mukaan ovat olleet väärässä ja valehdelleet toisten ihmisten elämän tahalliseksi tuhoamiseksi.
Tuskin asia on muttunut tästä mihinkään tänäkään päivänä. Paitsi, että paavina on show pelle, jolle se miltä asia näyttää on tärkeämpää kuin se miten asiat on.
Aivan, orjuus on todellakin myös yksi iso asia jonka tiimoilta osa katolilaisista on johdatettu harhaan ja on tehty suurta vääryyttä ja syntiä.
Toisaalta kristityt ja jo juutalaisetkin olivat kriittisempiä orjuutta kohtaan, kuin ainakin osa ympäröivistä kulttuureista. Yleisesti orjuus oli normaalia, mutta juutalaisuus ja katolilaisuus rajoittivat ja pehmensivät sitä. Jeesus käski ihmisiä rakastamaan
lähimmäistä niin kuin itseään. Jokainen on myös vastuussa käytöksestään Jumalalle.
Muistaakseni paavi tuomitsi ja selväsanaisesti kielsi rasistisen orjuuden heti, kun kolonialismi alkoi. Sanomaa myös toistettiin myöhemminkin, mutta ongelma on, että toisenlaistakin viestiä sekä esimerkkiä annettiin ja joissakin paikoissa joinakin aikoina auktoriteetit katsoivat syntiä läpi sormien. Tai orjuuden kannattajat olivat tottelemattomia kirkolle.
Sellaista ei kuitenkaan voi sanoa, että kirkon traditio kannattaisi orjuutta ja viime vuosisatojen liberaalit vasta olisivat heränneet orjuutta. Ei, vaan kyllä orjuuden aiheuttaman vääryyden ja kärsimyksen poistaminen on ollut hyvin pitkäaikainen pyrkimys, joka löytyy jo Raamatustakin.
Siitäkin pirullinen ongelma tuo orjuus muuten on, että vaikka nykyaikana länsimaissa lähes kaikki me sitä vastustamme, niin silti orjuus ei ole poistunut. Vaikka emme pidä kotiorjia niin kuin jossain muualla vieläkin on tapana, niin silti ostelemme kaupoista tuotteita, joiden tuottamisessa on joko käytetty orjatyövoimaa tai muuten raskaasti hyväksikäytetty työnteiijöitä. Vaikka tietoa nykyään on saatavilla, niin siltä on kovin helppoa sulkea silmänsä.
"Milloin uskosta tuli näin vaikeaa, vai onko se aina ollut sellaista?"
Melko hyvin selviää, kun opiskelee ensin katekismuksen ja sen jälkeen konservatiivisia katolisia tekstejä.
Minä taidan jättää väliin nämä liberaalien uudelle kielelle muokkaamat pastoraaliset väännökset.