Teoksessa ”Kolmannen valtakunnan vieraat”, mainitsevat Markku Jokisipilä ja Janne Könönen mm. että historiantutkimuksessa tulkinnat rakentuvat aiempien tutkimusten päälle, ja vaikka ne suhtautuisivat vallitseviin tulkintoihin kriittisestikin, koko palapeliä harvemmin lähdetään särkemään. Ensimmäisinä areenalle ehtivillä tutkijoilla on valtava vaikutus kaikkeen myöhempään tutkimukseen, koska saman aihepiirin tutkijat aloittavat tutkimuksensa tutustumalla alan pioneereihin. Varhaisimmat tutkimukset ohjaavat väistämättä myös tulevien tutkijoiden toimintaa, kun niihin viitataan yhä uudestaan ja uudet tulokset suhteutetaan niiden johtopäätöksiin. Vuosikymmenten saatossa tiedon kertyessä sementoituu tietty perustulkinta.
Muisteluksissa ”Vaikea aika” Edwin Linkomies kertoo jatkosodan alkamisesta seuraavaa: Suomella ei olisi ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia pysyä sodan ulkopuolella. Kun saksalaiset olivat pesiytyneet Pohjois-Suomeen, ei olisi ollut mahdollisuutta estää heitä sieltä käsin ryhtymästä operaatioihin Neuvostoliiton aluetta vastaan. Jos Suomi ei olisi aktiivisesti ryhtynyt sotatoimiin Neuvostoliittoa vastaan, se olisi passiivisena joutunut NL:n ja Saksan välisten taistelujen temmellyskentäksi ja sitä tietä sodan loppuvaiheessa venäläisten joukkojen miehittämäksi. Pari sivua myöhemmin Linkomies kuitenkin kertoo, että: Voidaanpa sanoa niinkin paljon, että Tanner oli ainoa mies Suomessa, joka vielä kesäkuun 25. päivänä 1941 olisi voinut estää Suomen liittymisen NL:n vastaiseen rintamaan. Hallitus olisi Tannerin nyrkiniskusta perääntynyt. Linkomies oli siis eri mieltä itsensä kanssa, mikä ei kovin paljon lisänne hänen väitettään Tannerin mahdista.
Teoksessa ”Jatkosodan synty”, kirjoittaa Mauno Jokipii seuraavaa: Linkomies katsoo teräväkielisissä muistelmissaan, että Tanner oli ainoa mies Suomessa, joka vielä kesäkuun 25. päivänä (= sitä paremmin varhaisemmin esim. 13.6. tai 19.6. M.J.) olisi voinut estää Suomen liittymisen Neuvostoliiton vastaiseen rintamaan. Hallitus olisi Tannerin nyrkiniskusta perääntynyt.
Teoksessa ”Kolmannen valtakunnan vieraat” esittävät Jokisipilä ja Könönen, että pohtiessaan lähentymistä Saksaan Mannerheimin ja Rytin johtaman sisärenkaan olisi ollut pakko perääntyä, mikäli Tanner olisi asettunut vastustamaan sitä koko poliittisella painoarvollaan. Enää ei kerrota, että kyseessä on Linkomiehen ristiriitainen väite, vaan asia esitetään ”historiallisena totuutena”. Tässä onkin tyyppiesimerkki siitä, miten historiantutkimuksessa tulkinnat rakentuvat aiempien tutkimusten ja vieläpä ristiriitaisten mielipiteiden päälle. Jokipii, Jokisipilä ja Könönen ovat siis sementoineet Linkomiehen ristiriitaisesta mielipiteestä ”historiallisen totuuden”, vaikka mitään faktaa tästä ”totuudesta” ei ole esitetty.
Jokipii halusi tehdä Tannerista ja sosialidemokraateista syyllisen jatkosodan aloittamiseen, vaikka hän ei kyennyt esittämään todisteita em. väitteelle. Päinvastaisesta toiminnasta löytyy kylläkin runsaasti Jokipiin itsensä esittämiä faktoja. Sosialidemokraatit ilmoittivat esim. hallitukselle (12.6.1941), eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle (13.6.), ulkoministerille (13.6.), muille puolueille (20.6.), tasavallan presidentille (20.6.) ja pääministerille (20.6.), että Suomen oli tyydyttävä puolustamaan maan rajoja, mutta ei hyökkäämään rajojen yli. Lisäksi työväenlehdissä julkaistiin asiasta samansisältöinen julkilausuma (21.6.). Sosialidemokraatit vaativat keväällä 1941 myös erityistä lausuntoa Suomen puolueettomuudesta.
Sosialidemokraatit olivat siis johdonmukaisesti sillä kannalla, että Suomen oli tyydyttävä puolustamaan maan rajoja, mutta ei hyökkäämään rajojen yli. Jokipiin mielestä Tanner kuitenkin organisoi lähetystön presidentin luo ja julkilausumat lehdistölle vain muodon vuoksi ja sos. dem. puolueen alibiksi. Mutta jos Jokipii olisi vaivautunut lukemaan kunnolla oman tutkimuksensa, olisi hänkin kenties havainnut, että Tanner ja sos.dem. puolue olivat v. 1941 Suomessa kaikkein päättäväisimmin ja johdonmukaisimmin rauhan kannalla ja vastustivat hyökkäyssotaa.
Suomen poliittisen historian häpeällisin tapahtuma on ”oikeudenkäynnin” järjestäminen Suomen sodanaikaisia johtomiehiä vastaan. Tämän näytösoikeudenkäynnin puuhaajina hääräsivät kommunistit ja heidän takataskussaan ollut Kekkonen. Ja kun tuomioiden pituudet eivät olleet riittävän pitkiä, ryhtyivät Paasikivi ja Kekkonen painostamaan sotasyyllisyysoikeuden jäseniä.
Jokipiin väitteet Tannerin ja SDP:n syyllisyydestä jatkosotaan jatkoivat kommunistien masinoimaa linjaa, jossa Tanneriin kohdistuneita syytöksiä ei perusteltu sillä, mitä hän teki vaan sillä, mitä hän ei tehnyt. Kekkosen yksinvaltiuden aikanahan tuli tavaksi NL:n liehakointi, mikä johti myös historian kirjoittamiseen ”uudella” tavalla. NL esitettiin rauhan puolustajana, jonka kimppuun fasistinen Suomi hyökkäsi. Kaikkien aikojen rimanalitus tässä suhteessa on se, että Kekkonen väärensi historiaa väittämällä Suomen olevan syyllinen talvisodan aloittamiseen.
Muisteluksissa ”Vaikea aika” Edwin Linkomies kertoo jatkosodan alkamisesta seuraavaa: Suomella ei olisi ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia pysyä sodan ulkopuolella. Kun saksalaiset olivat pesiytyneet Pohjois-Suomeen, ei olisi ollut mahdollisuutta estää heitä sieltä käsin ryhtymästä operaatioihin Neuvostoliiton aluetta vastaan. Jos Suomi ei olisi aktiivisesti ryhtynyt sotatoimiin Neuvostoliittoa vastaan, se olisi passiivisena joutunut NL:n ja Saksan välisten taistelujen temmellyskentäksi ja sitä tietä sodan loppuvaiheessa venäläisten joukkojen miehittämäksi. Pari sivua myöhemmin Linkomies kuitenkin kertoo, että: Voidaanpa sanoa niinkin paljon, että Tanner oli ainoa mies Suomessa, joka vielä kesäkuun 25. päivänä 1941 olisi voinut estää Suomen liittymisen NL:n vastaiseen rintamaan. Hallitus olisi Tannerin nyrkiniskusta perääntynyt. Linkomies oli siis eri mieltä itsensä kanssa, mikä ei kovin paljon lisänne hänen väitettään Tannerin mahdista.
Teoksessa ”Jatkosodan synty”, kirjoittaa Mauno Jokipii seuraavaa: Linkomies katsoo teräväkielisissä muistelmissaan, että Tanner oli ainoa mies Suomessa, joka vielä kesäkuun 25. päivänä (= sitä paremmin varhaisemmin esim. 13.6. tai 19.6. M.J.) olisi voinut estää Suomen liittymisen Neuvostoliiton vastaiseen rintamaan. Hallitus olisi Tannerin nyrkiniskusta perääntynyt.
Teoksessa ”Kolmannen valtakunnan vieraat” esittävät Jokisipilä ja Könönen, että pohtiessaan lähentymistä Saksaan Mannerheimin ja Rytin johtaman sisärenkaan olisi ollut pakko perääntyä, mikäli Tanner olisi asettunut vastustamaan sitä koko poliittisella painoarvollaan. Enää ei kerrota, että kyseessä on Linkomiehen ristiriitainen väite, vaan asia esitetään ”historiallisena totuutena”. Tässä onkin tyyppiesimerkki siitä, miten historiantutkimuksessa tulkinnat rakentuvat aiempien tutkimusten ja vieläpä ristiriitaisten mielipiteiden päälle. Jokipii, Jokisipilä ja Könönen ovat siis sementoineet Linkomiehen ristiriitaisesta mielipiteestä ”historiallisen totuuden”, vaikka mitään faktaa tästä ”totuudesta” ei ole esitetty.
Jokipii halusi tehdä Tannerista ja sosialidemokraateista syyllisen jatkosodan aloittamiseen, vaikka hän ei kyennyt esittämään todisteita em. väitteelle. Päinvastaisesta toiminnasta löytyy kylläkin runsaasti Jokipiin itsensä esittämiä faktoja. Sosialidemokraatit ilmoittivat esim. hallitukselle (12.6.1941), eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle (13.6.), ulkoministerille (13.6.), muille puolueille (20.6.), tasavallan presidentille (20.6.) ja pääministerille (20.6.), että Suomen oli tyydyttävä puolustamaan maan rajoja, mutta ei hyökkäämään rajojen yli. Lisäksi työväenlehdissä julkaistiin asiasta samansisältöinen julkilausuma (21.6.). Sosialidemokraatit vaativat keväällä 1941 myös erityistä lausuntoa Suomen puolueettomuudesta.
Sosialidemokraatit olivat siis johdonmukaisesti sillä kannalla, että Suomen oli tyydyttävä puolustamaan maan rajoja, mutta ei hyökkäämään rajojen yli. Jokipiin mielestä Tanner kuitenkin organisoi lähetystön presidentin luo ja julkilausumat lehdistölle vain muodon vuoksi ja sos. dem. puolueen alibiksi. Mutta jos Jokipii olisi vaivautunut lukemaan kunnolla oman tutkimuksensa, olisi hänkin kenties havainnut, että Tanner ja sos.dem. puolue olivat v. 1941 Suomessa kaikkein päättäväisimmin ja johdonmukaisimmin rauhan kannalla ja vastustivat hyökkäyssotaa.
Suomen poliittisen historian häpeällisin tapahtuma on ”oikeudenkäynnin” järjestäminen Suomen sodanaikaisia johtomiehiä vastaan. Tämän näytösoikeudenkäynnin puuhaajina hääräsivät kommunistit ja heidän takataskussaan ollut Kekkonen. Ja kun tuomioiden pituudet eivät olleet riittävän pitkiä, ryhtyivät Paasikivi ja Kekkonen painostamaan sotasyyllisyysoikeuden jäseniä.
Jokipiin väitteet Tannerin ja SDP:n syyllisyydestä jatkosotaan jatkoivat kommunistien masinoimaa linjaa, jossa Tanneriin kohdistuneita syytöksiä ei perusteltu sillä, mitä hän teki vaan sillä, mitä hän ei tehnyt. Kekkosen yksinvaltiuden aikanahan tuli tavaksi NL:n liehakointi, mikä johti myös historian kirjoittamiseen ”uudella” tavalla. NL esitettiin rauhan puolustajana, jonka kimppuun fasistinen Suomi hyökkäsi. Kaikkien aikojen rimanalitus tässä suhteessa on se, että Kekkonen väärensi historiaa väittämällä Suomen olevan syyllinen talvisodan aloittamiseen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minkähän laista vääristelyä tähänkin tarjotaan?