Pitäisikö pyhän käsite ottaa uudelleen käyttöön maallistuneissakin valtioissa? Selitänpä tätä vähän.
Jos miettii, niin pyhyyden kokemisen sivuuttaminen on johtanut esim. kauneudentajun merkityksen vähenemiseen. Rakennustekniset ratkaisut on keskimäärin todella kliinisiä ja tylsiä, luonnon syvempi merkitys on jo osin unohdettu jne. Esimerkiksi pelkästään luonnontilan vaikutus ihmisen fysiologiaan on radikaalisti erilainen verrattuna kaupunkiympäristöön saasteineen yms häiriötekijöineen. Tämän voi huomata ihan jo luonnossa vähän pidempään liikkumalla (siis esim. pari päivää). Jos enemmän elää kosketuksissa luontoon, pyhän käsite muuttuu eri tavalla ymmärrettäväksi, ei niin että se poistaisi luonnon karuja piirteitä, vaan pikemminkin niin että niitä alkaa kunnioittaa. Alkaa hahmottaa, että mitä sillä alkuperäiskansat ovat tarkoittaneet.
Mitä tästä ajasta muistetaan 500 vuoden päästä? Ei ole pyramideja tai mitään vastaavia "järjettömiä" ideoita. En väitä, että pitäisi alkaa tehdä tämän ajan pyramideja, vaan pikemminkin voitaisiin hahmottaa, ettei kehityksen aina tarvitse tarkoittaa kymmenkertaisesti samaa, toisin sanoen vaurauden lisääntymisen ei tarvitse olla esim. koko ajan isompia ja teknisempiä kaupunkeja, vaan sitä että voidaan luoda vaikkapa rakennusteknisiä ratkaisuja, joissa luonto on suoremmin läsnä tai luoda tavallaan "maallisen kulttuurin pyhää", jonka ei tarvitse olla myöskään jatkuvasti kalliimpaa tai edes isompaa. Pyhä ei ole mikään kliininen termi. Se on pikemminkin sitä, että tuotetaan jotain enemmän sisäänpäin, sen sijaan että tuotettaisiin pelkästään laajempaa ja laajempaa (joka sitten helposti kuitenkin on samanlaista kuin kaikkialla muuallakin jo on).
Se voi tarkoittaa myös sitä, että jo hylättyä kunnostetaan aivan uudeksi tai otetaan käyttöön erilaisessa merkityksessä, sen sijaan että yritettäisiin jatkuvasti tuottaa jotain tyhjästä. Pelkästään tuollakin on iso merkitys monessakin mielessä. Tällaisilla jutuilla voi jäädä historiaan. Ne myös keräävät ihan valtavasti huomiota nykyään. Luontoarvot ja uuden luominen eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään. Historiallisesti merkittävän ei myöskään tarvitse joka asiassa olla tehokkaampaa tai kliinisempää, vaan pelkästään jotain mikä tuottaa syvempiä tuntemuksia. Tätä haetaan nykyaikana paljon, vaikkei siitä suoraan puhuttaisi.
Tämä luonnontilan paljon radikaalimpi hyödyntäminen ihan jo kaupunkirakentamisessakin, ei niin että sitä käytettäisiin vain osana kaupunkitilaa, kuten puistoissa, vaan jopa rajummin niin että kaupunki kokonaisuudessaan muuttuisi selvästi enemmän osaksi luontoa, kytkeytyy minusta tähän syvemmän kokemuksen arvostamiseen. Tämä ei ole mitenkään mahdoton idea, ja osin näitä hyödynnetäänkin, ei tosin tarpeeksi. Tällaiset jutut vetää koko ajan enemmän huomiota puoleensa. Kaikki radikaalimmin luontoon kytkeytyvä tai sen pohjalle rakentuva on lähitulevassa sitä, mitä vaikkapa Kiinan muuri aikoinaan oli (ja on yhä).
Se että runsas luonto ja teknologia voisivat elää sulassa sovussa on radikaali ja huomiota keräävä ajatus. Tai esim se että kaupungeissa voisi olla paljon enemmän täysin puistomaisia alueita, jotka silti olisi osa kaupunkiympäristöä. Siis että kun lähtisin kaupungille, niin isot havupuut voisivat olla kävelykadun joka puolella, jopa itse kävelykatu voisi olla enemmän luonnonmateriaalia, ympäristössä voisi olla kauppoja ja muita palveluita, rakennukset voisivat osin olla uusvanhaa rakentamista, siis ei pelkkiä kerrostaloja jne.
Heitän radikaalimman idean. Voisi olla kaupunginosa, joka olisi rakennettu suoremmin luonnontilaan niin, että se silti aidosti kunnioittaisi ympäristöään (esim. ei autoja), eikä sotkisi sen ekosysteemiä. Voisi esimerkiksi olla puihin rakennettuja asumuksia, ei siis mitään majoja välttämättä, vaan hieman kehittyneempiä, mutta kuitenkin tavalla, jossa asumisessa olisi suora yhteys elolliseen luontoon. Mitä järkeä, joku voisi kysyä. No, pointti tässä onkin, että jos sitä pelkällä järjellä miettii, kaikki ideat voisi haudata. Mutta jääkö tuollaiset jutut historiaan? No varmasti ne muistetaan. Ne alkaa kiinnostaa ihmisiä. Tietysti se pitäisi miettiä fiksusti, jotta se voisi olla aidosti luontoa kunnioittavaa, eikä vaan ihmisen egoilua. Mutta tiettyyn rajaan asti tuossa on viehätyksensä.
Eikä kyse ole vaan lisärakentamisesta, vaan myös siitä, että koskematon luonnontila saisi paljon isomman arvon. Aikakaudella jolloin ihmisen siteet luontoon tiedostetaan vahvemmin kuin koskaan, siitä myös kaikkein eniten rimpuillaan irti. Siinä on helvetin iso ristiriita. Minusta se ihmisen suhde luontoon on tietynlaisen pyhän hallitsema. Ei illuusioille rakentuva, vaan kunnioittava. Jopa mystifioiva. Tämän alkaa huomata vasta, kun viettää pidemmän aikaa luonnontilassa. Aistit muuttuvat, ympäristöön kiinnittää eri tavalla huomiota yms. Perinteisen eräretkeilyn mielikuvasta on vaan päästävä irti ja otettava se enemmän kokemuksena. Silloin "pyhän" ymmärtää vaistomaisena suhteena kaikkeen ympäröivään.
Jos miettii, niin pyhyyden kokemisen sivuuttaminen on johtanut esim. kauneudentajun merkityksen vähenemiseen. Rakennustekniset ratkaisut on keskimäärin todella kliinisiä ja tylsiä, luonnon syvempi merkitys on jo osin unohdettu jne. Esimerkiksi pelkästään luonnontilan vaikutus ihmisen fysiologiaan on radikaalisti erilainen verrattuna kaupunkiympäristöön saasteineen yms häiriötekijöineen. Tämän voi huomata ihan jo luonnossa vähän pidempään liikkumalla (siis esim. pari päivää). Jos enemmän elää kosketuksissa luontoon, pyhän käsite muuttuu eri tavalla ymmärrettäväksi, ei niin että se poistaisi luonnon karuja piirteitä, vaan pikemminkin niin että niitä alkaa kunnioittaa. Alkaa hahmottaa, että mitä sillä alkuperäiskansat ovat tarkoittaneet.
Mitä tästä ajasta muistetaan 500 vuoden päästä? Ei ole pyramideja tai mitään vastaavia "järjettömiä" ideoita. En väitä, että pitäisi alkaa tehdä tämän ajan pyramideja, vaan pikemminkin voitaisiin hahmottaa, ettei kehityksen aina tarvitse tarkoittaa kymmenkertaisesti samaa, toisin sanoen vaurauden lisääntymisen ei tarvitse olla esim. koko ajan isompia ja teknisempiä kaupunkeja, vaan sitä että voidaan luoda vaikkapa rakennusteknisiä ratkaisuja, joissa luonto on suoremmin läsnä tai luoda tavallaan "maallisen kulttuurin pyhää", jonka ei tarvitse olla myöskään jatkuvasti kalliimpaa tai edes isompaa. Pyhä ei ole mikään kliininen termi. Se on pikemminkin sitä, että tuotetaan jotain enemmän sisäänpäin, sen sijaan että tuotettaisiin pelkästään laajempaa ja laajempaa (joka sitten helposti kuitenkin on samanlaista kuin kaikkialla muuallakin jo on).
Se voi tarkoittaa myös sitä, että jo hylättyä kunnostetaan aivan uudeksi tai otetaan käyttöön erilaisessa merkityksessä, sen sijaan että yritettäisiin jatkuvasti tuottaa jotain tyhjästä. Pelkästään tuollakin on iso merkitys monessakin mielessä. Tällaisilla jutuilla voi jäädä historiaan. Ne myös keräävät ihan valtavasti huomiota nykyään. Luontoarvot ja uuden luominen eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään. Historiallisesti merkittävän ei myöskään tarvitse joka asiassa olla tehokkaampaa tai kliinisempää, vaan pelkästään jotain mikä tuottaa syvempiä tuntemuksia. Tätä haetaan nykyaikana paljon, vaikkei siitä suoraan puhuttaisi.
Tämä luonnontilan paljon radikaalimpi hyödyntäminen ihan jo kaupunkirakentamisessakin, ei niin että sitä käytettäisiin vain osana kaupunkitilaa, kuten puistoissa, vaan jopa rajummin niin että kaupunki kokonaisuudessaan muuttuisi selvästi enemmän osaksi luontoa, kytkeytyy minusta tähän syvemmän kokemuksen arvostamiseen. Tämä ei ole mitenkään mahdoton idea, ja osin näitä hyödynnetäänkin, ei tosin tarpeeksi. Tällaiset jutut vetää koko ajan enemmän huomiota puoleensa. Kaikki radikaalimmin luontoon kytkeytyvä tai sen pohjalle rakentuva on lähitulevassa sitä, mitä vaikkapa Kiinan muuri aikoinaan oli (ja on yhä).
Se että runsas luonto ja teknologia voisivat elää sulassa sovussa on radikaali ja huomiota keräävä ajatus. Tai esim se että kaupungeissa voisi olla paljon enemmän täysin puistomaisia alueita, jotka silti olisi osa kaupunkiympäristöä. Siis että kun lähtisin kaupungille, niin isot havupuut voisivat olla kävelykadun joka puolella, jopa itse kävelykatu voisi olla enemmän luonnonmateriaalia, ympäristössä voisi olla kauppoja ja muita palveluita, rakennukset voisivat osin olla uusvanhaa rakentamista, siis ei pelkkiä kerrostaloja jne.
Heitän radikaalimman idean. Voisi olla kaupunginosa, joka olisi rakennettu suoremmin luonnontilaan niin, että se silti aidosti kunnioittaisi ympäristöään (esim. ei autoja), eikä sotkisi sen ekosysteemiä. Voisi esimerkiksi olla puihin rakennettuja asumuksia, ei siis mitään majoja välttämättä, vaan hieman kehittyneempiä, mutta kuitenkin tavalla, jossa asumisessa olisi suora yhteys elolliseen luontoon. Mitä järkeä, joku voisi kysyä. No, pointti tässä onkin, että jos sitä pelkällä järjellä miettii, kaikki ideat voisi haudata. Mutta jääkö tuollaiset jutut historiaan? No varmasti ne muistetaan. Ne alkaa kiinnostaa ihmisiä. Tietysti se pitäisi miettiä fiksusti, jotta se voisi olla aidosti luontoa kunnioittavaa, eikä vaan ihmisen egoilua. Mutta tiettyyn rajaan asti tuossa on viehätyksensä.
Eikä kyse ole vaan lisärakentamisesta, vaan myös siitä, että koskematon luonnontila saisi paljon isomman arvon. Aikakaudella jolloin ihmisen siteet luontoon tiedostetaan vahvemmin kuin koskaan, siitä myös kaikkein eniten rimpuillaan irti. Siinä on helvetin iso ristiriita. Minusta se ihmisen suhde luontoon on tietynlaisen pyhän hallitsema. Ei illuusioille rakentuva, vaan kunnioittava. Jopa mystifioiva. Tämän alkaa huomata vasta, kun viettää pidemmän aikaa luonnontilassa. Aistit muuttuvat, ympäristöön kiinnittää eri tavalla huomiota yms. Perinteisen eräretkeilyn mielikuvasta on vaan päästävä irti ja otettava se enemmän kokemuksena. Silloin "pyhän" ymmärtää vaistomaisena suhteena kaikkeen ympäröivään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.