taas tässä joulun alla mietiskelen

Mielestäni seurustelukumppanisi huomioiminen on ihan fiksusti tehty. Mikäli suhteesi on sinulle tärkeä ja usko on hänelle, niin eiköhän sinun kannata silloin kunnioittaa hänen uskoaan, vaikka itse et samoin ajattelisikaan. Pieni epämukavuus, joka siitä tulee, että joku luulee sinua uskikseksi, ei taida olla liian kova hinta hyvästä parisuhteesta.
Tilanne on tietenkin toinen, jos seurustelukumppanisi painostaa sinua osallistumaan uskonnolliseen toimintaan, jota itse pidät vastenmielisenä. Silloin tietenkin on syytä punnita hyödyt ja haitat.

Sinä siis kunnioitat kumppanisi valintoja ja uskonnollisia näkemyksiä, mutta hän ei vähimmässäkään määrin tee mitään vastaavaa? Omapa on asiasi, mutta eipä tuo minun korvissani kovin tasavertaiselta tai tasa-arvoiselta suhteelta kuulosta.

Eihän parisuhteet koskaan ristiriidattomia liene.
En ihan päässyt selville, mitä kumppanisi oikeastaan odottaa sinulta ja onko kyse muusta kuin siitä monien kristittyjen huolesta että kumppani joutuu helvettiin. Sen kanssa kai moni pari on historiassa kipuillut?

Itselläni on uskovan kumppanini kanssa käynyt sellainen onni, että hän on melkoisen joustava, hänen uskonsa ei ole sitoutunut dogmatiikkaan. Ihan suhteen alussa kävimme pari keskustelua siitä, mihin minä ateistina joudun, mutta ei siitä kovin isoa draamaa saatu aikaseksi. Melko pian hän päätteli että ei hyvä Jumala näin hyvää ihmistä helvettiin passita, vaikka uskoa ei olekaan: luottaa siihen että tulen järkiini sitten taivaan portilla, ja vaikken tulisikaan, niin Jumala sietää tyhmyyttä ja tuhmuuttakin. Hänellä on semmoinen Jumala ja tuommoinen usko.
En tiedä, miten parisuhteemme olisi edennyt, jos pelastusasioista olisi kehkeytynyt pitkä ja suuri ahdistus. Etuna meillä on se, että en ole missään vaiheessa ollut muuta kuin kirkkoon kuulumaton ateistinen itseni. Samoin kumppanini on ollut koko ajan oma uskova itsensä. Statuksessa ei siis ole tapahtunut mitään muutosta ja asia selvitettiin ja mitattiin suhteen alussa.

On eri asia selvittää ja selviytyä tuosta ristiriidasta parisuhteen sisällä ja toinen asia, jos kysymys koskee koko sosiaalista elämää, tuttavapiiriä jne. Enkä minä tietenkään osaa enkä edes halua antaa neuvoja. Jokainenhan joutuu itse mittaamaan, mihin oma rakkaus on valmis kumppanin tai suhteen vuoksi taipumaan. Ymmärsin kuitenkin että ongelma on enemmän siinä, mikä on statuksesi ulospäin, kuin se miten uskon kysymys vaikuttaa parisuhteeseenne.

Jos parisuhde on hyvä, miksi pilata sitä kinaamalla uskonasioista, jos sinua ei painosteta vaimosi tai muiden uskovien taholta käyttäytymään tai uskomaan vastoin omaa vakaumustasi. Kirjoitit että et ole aktiivinen uskonyhteisösi jäsen, joten tulkitsen ettei sinua painosteta osallistumaan uskonnonharjoittamiseen.
Oma tilanteeni on hieman samankaltainen. "Tulin uskoon" aikuisiällä, vaikkakin tuolloinkin inhosin tuota ilmausta, enkä itse sitä käyttänyt. Nytkin vain siinä merkityksessä, että liityin uskonnolliseen yhteisöön ja tunsin tärkeäksi hengellisen etsinnän. Minunkin kohdallani asia liittyi muihin, vaikeisiin elämän olosuhteisiin. Elämän tasapainon palauduttua erosin uskonnollisista piireistä ja jatkoin elämääni ateistina, kuten ennenkin. Uskovaa puolisoa, ystäviä tai sukua minulla ei ole, siinä mielessä pääsin helpommalla.
Kuitenkin olen huomannut, että vaikka en usko mihinkään jumaliin, kykenen nauttimaan joidenkin uskonnollisten tilaisuuksien tunnelmasta. Käyn mielelläni silloin tällöin ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, ihan tunnelman, musiikin, tuoksujen ja sen värikkyyden takia. Ne palvelukset tuottavat minulle iloa, vaikka en uskokaan niiden sisältöön. En koe mitään ristiriitaa käydä nauttimasta tuosta tunnelmasta ateistina. Lisäksi pidän siitä että siellä ei kukaan tule uskonasioita tyrkyttämään, enkä itsekään tietenkään katsomustani julista. No, nyt eksyn jo aiheesta.

Sen verran tähän, että mikäli sinusta vähääkään tuntuu, että yhteisö painostaa sinua tai vaimoasi millään tavalla. Pysy heistä kaukana, parempi elää dogmeista vapaana kuin olla lammaslauman vietävänä.

Hei nimim. "ajattelen_en_siis_usko"
Ajatteletko niin, että jos uskoo Jumalaan niin ei voisi olla ajatteleva ja tieteen saavutuksiin turvaava ihminen? Eikö Jumala luonut meille myös järjen ja kyvyn etsiä selityksistä ilmiöille ja tutkia ja kehittää asioita?

Minusta nämä kaksi puolta eivät ole ollenkaan eri asioita. Harras uskova voi aivan hyvin olla kiinnostunut tieteestä ja tutkia ja etsiä Luojan luomista asioista uusia puolia. Ihmisessä on myös syvällä olemassa luonnollinen kiinnostus siihen, mikä minä olen, mistä olen tullut ja mihin olen menossa, mitä on elämän jne. Ja myös kiinnostus tutkia ja etsiä Jumalaa. Elämässä on muutakin kuin vain tämä elämä tässä.

Merja-pappi

Kun et ole uskoon tullut, siis et vielä siis syntynytkään. On varmasti hirveä ristiriita elää moisessa kaapissa. No sinun on itsesi päätettävä, oltava rehellinen, mitä haluat. Jos kumppanisi välittää sinusta, niin hän hyväksyy sinut vaikka jätät tuo muodollisen jäsenyyden. Ei siitä ole hyötyä sinulle, ei tälle yhteisölle. Ei tuollaisesta uskosta ole hyötyä iankaikkisuudellesikaan. On sinulla kyllä täytynyt olla joskus vakaumus, et olisi muuten kai liittynyt tuohon yhteisöön. Siinäkin sinun on oltava rehellinen itsellesi.
On sinulle niin kuin tuolla meemimuumillekin ollut apua ja hyötyä uskosta ollessanne mielestänne epätasapainossa ja heikoilla. Kun hätä on pois, niin etkä tarvitse enää Jumalaa.

Kerron erään tarinan. Tarina se varmaan on, mutta hyvin havainnollinen. Karjalais-Iivanana putosi lampeen, alkoi huutamaan "Auta sie Jumala. Sitten rimpuiltuaan aikansa ja moilittaessaan rukouksia sai kiinni rannalla kaislatuppaasta ja vastasi, että auttapa nyt huolit tai ole auttamatta. No sitten tapahtui, että tupas irtosi ja ukkeli vajosi jälleen mutaan. No Iivana siihen, että ymmärrät kai sä leikin?

Onko sinulla nyt niin kuin usein ihmisellä, että kun on hätä ja pulassa, niin apu kelpaa ja on asiaa jopa Jumalalle, mutta kun tilanne muuttuu, niin oma mieli ja ylpeys astuu esiin ja Jumalan apu unohtuu. Ihminen ei tarvitse enää Jumalaa. Haluatko, että elämäsi sallitaan jälleen vaipuvan pohjalukemiin.
Itse sen kyllä päätät.

Tiedeyhteisössä ei välttämättä lokeroiduta. Ihmiset säilyttävät uskonsa ja voidaanpa sanoa, että myös kasvattavat sitä. Toisen ihmisen ehdoilla eläminen
ei ole rehellistä... rakkauteen kuuluu täysi vapaus ja täytyy muistaa että jokaisella on myös oikeus elää itsensä kanssa tasapainossa, samalla kunnioitat kaveriasi.. Rehellisyys on asian ydin ja se helpottaa neljän seinän sisällä. Faktoihin perustava maailmankatsomus ei vie pois intuitiota, sisäistä varmuutta Jumalan hengestä ja johdatuksesta. Ei sulje pois tiedeyhteisön asioita joita moni meistä kohtaa tasapainossa Jumalan varjeluksessa. Viestintä tieteen tuloksista on etiikaltaan erilaista mutta se tuntuu monelle tutkijallekin sielun perimmäisessä kolkassa ja solutasolla.. johdatukselta. Lääkärit tuntevat sydämessään suuria asioita, tapahtuu paljon hengen pelastuksia lääketieteen ansiosta..psykiatrian puolelta
palautuu terveenpänä kotiutuvia... jokainen päivä armo uus.

Elinikäisistä ateisteista en tiedä, mutta kerran Kristukselle lupautuneista ovat myös pahan henkivallat kiinnostuneita. Oma kokemukseni on kamala. Olin (ja olen Luojan kiitos edelleen) kirkon jäsen, mutta uskoni horjui, ja olin eräänä iltana päättänyt erota kirkosta nettisivuston kautta. Jostakin syystä (onneksi) nettiyhteys oli poikki, mutta vakuutin itselleni että aamulla hoitaisin asian.
Jotakin saatanallista oli kanssani asunnossani tuona iltana. Kaikki hyvä ja kaunis elämässäni tuntui kuin verhon taakse jääneeltä, ja koin kaikki muistot, nykyhetken kuin tulevaisuutenikin jonkin nihkeän, pahantahtoisen olennon ajatusten kautta. Ikäänkuin minussa olisi ajatellut toinen, demoninen mieli. Asunnossani oli lämmin, mutta palelin. Olin kylläinen ja hyvin syönyt, mutta olin kuolla todellisen elämän nälästä (en osaa tunnetta paremmin selittää). Lähellä asui ystäviä, ja puhelimella tavoitettavia oli useita. Silti tunsin kuin makaavani yksin syvän, syvän rotkon pohjalla ja katselevani pimenevää taivasta. Todellisuudessa istuin sohvallani katselemassa TV:tä, mutta tunsin olevani poissa, olemattomissa........
Aamulla pappi soitti minulle. Pappi ei ole koskaan ennen sitä eikä sen jälkeen soittanut minulle. Asia oli täysin arkipäiväinen, mutta kerroin myös edellisillan kokemukseni. Ripittäydyin. Kaduin.
Saatana ei mitään halua niin kuin Kristuksen omien lankeamista. Olkaa varuillanne noiden Kristuksen seurakunnasta eroamisienne kanssa. Siunausta.