Syntyminen on unesta heräämistä ja kuoleminen uneen vaipumista - tai sitten juuri päinvastoin.
Ei ihminen ole muuta kuin tämä geeniensä luoma ja ohjailema ruumis.
Muisti tekee ihmisestä toisista erillisen olennon. Ihminen muistaa aina, että kuka hän on ja kuinka hän käyttäytyy. Kun muisti totaalisesti loppuu, (aivokuoren solujen kuollessa happikatoon) niin loppuu myös erillisyyden ja minuuden harha.
Alati syntyy uusia minuuksia kaikkiin elämän muotoihin ja nuo kaikki kokevat olevansa erillisiä yksilöitä. Toki ne ovatkin erillisiä, mutta ne eivät ole mitään muuta kuin fyysinen keho ja jonkinlainen muisti eli ei ole mitään mystistä sielua.
Orkesteri soittaa Sibeliuksen neljännen sinfonian 2015 Lahdessa ja toinen orkesteri soittaa saman teoksen 2115 Singaporessa. Onko kysymys samasta sinfoniasta? Jos tuo sinfonia olisi elävä olento, niin kokisiko se jälleensyntymisen olevan totta jälkimmäisen esityksen mainingeissa? "Minähän elin sata vuotta sitten kylmässä, pohjoisessa maassa." Muisto herää tuosta vanhasta tapahtumasta värähtelyjen samankaltaisuuden myötä kenties.
Ei ole olemassa kuin yksi minä ja me voimme käyttää siitä nimitystä Jumala. Se sisältää nuo lukemattomat minuuden harhat maapallolla ja kenties muuallakin.
Miksi sitten kuolema? No fyysinen olemus innostuu kaikesta uudesta, ensi kertaa koetusta. Sitten loppu on toistoa ja rutiinia, mutta kuolema on lopussa kiva pieni, suuri mysteeri. Näin Jumala on kaiken itselleen suunnitellut. Tämä tietämättömyys kuolemasta ja nämä pätkäelämät täällä Telluksella saavat koko systeemin toimimaan. Tämä on ainoa tapa saada tämä leikki eli elämän kiertokulku jatkumaan. Tämä on ainoa tapa kokea vahvoja tunteita. Jumala kun itsessään tietää jo kaiken, niin tämä on tapa unohtaa vähäksi aikaa tietonsa ja kokea aitoja kokemuksia.
Ei mulla muuta! Mahtavuutta!
Ei ihminen ole muuta kuin tämä geeniensä luoma ja ohjailema ruumis.
Muisti tekee ihmisestä toisista erillisen olennon. Ihminen muistaa aina, että kuka hän on ja kuinka hän käyttäytyy. Kun muisti totaalisesti loppuu, (aivokuoren solujen kuollessa happikatoon) niin loppuu myös erillisyyden ja minuuden harha.
Alati syntyy uusia minuuksia kaikkiin elämän muotoihin ja nuo kaikki kokevat olevansa erillisiä yksilöitä. Toki ne ovatkin erillisiä, mutta ne eivät ole mitään muuta kuin fyysinen keho ja jonkinlainen muisti eli ei ole mitään mystistä sielua.
Orkesteri soittaa Sibeliuksen neljännen sinfonian 2015 Lahdessa ja toinen orkesteri soittaa saman teoksen 2115 Singaporessa. Onko kysymys samasta sinfoniasta? Jos tuo sinfonia olisi elävä olento, niin kokisiko se jälleensyntymisen olevan totta jälkimmäisen esityksen mainingeissa? "Minähän elin sata vuotta sitten kylmässä, pohjoisessa maassa." Muisto herää tuosta vanhasta tapahtumasta värähtelyjen samankaltaisuuden myötä kenties.
Ei ole olemassa kuin yksi minä ja me voimme käyttää siitä nimitystä Jumala. Se sisältää nuo lukemattomat minuuden harhat maapallolla ja kenties muuallakin.
Miksi sitten kuolema? No fyysinen olemus innostuu kaikesta uudesta, ensi kertaa koetusta. Sitten loppu on toistoa ja rutiinia, mutta kuolema on lopussa kiva pieni, suuri mysteeri. Näin Jumala on kaiken itselleen suunnitellut. Tämä tietämättömyys kuolemasta ja nämä pätkäelämät täällä Telluksella saavat koko systeemin toimimaan. Tämä on ainoa tapa saada tämä leikki eli elämän kiertokulku jatkumaan. Tämä on ainoa tapa kokea vahvoja tunteita. Jumala kun itsessään tietää jo kaiken, niin tämä on tapa unohtaa vähäksi aikaa tietonsa ja kokea aitoja kokemuksia.
Ei mulla muuta! Mahtavuutta!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.