Matti Kankaanniemi
EPÄILLÄKÖ EVOLUUTIOTEORIAA?
Ehkä ajankohtaisin julkaisu evoluutiokriittisellä rintamalla on amerikkalaisen biologin Jonathan Wellsin kirja Icons of Evolution, jossa tämä antidarwinisti käsittelee evoluutioteorian markkinoinnissa käytettyjä tärkeimpiä todisteita. Wells aloitti biologian opintonsa evolutionistina ja alkoi epäillä teoriaa vasta tehdessään tohtorin väitöskirjaansa solu- ja kehitysbiologiasta. Ensimmäinen "havainto" oli laajalti käytetyt sikiökuvavertailut, joiden on kauan tiedetty olevan väärennöksiä. Kyseinen "todiste" oli 10:stä Wellsin tutkimasta biologian oppikirjasta täysin "nieltynä" kahdeksassa ja kahdessa jäljelle jääneessäkin todiste esiteltiin voimakkaasti harhaanjohtavana. (Myös suomalaisissa lukion biologian oppikirjoissa tämä sikiövertailukuva on edelleen sitkeästi jäljellä).
Käyn tässä lyhyesti läpi Wellsin käsittelemät myytit. Liitin joihinkin kohtaan muutamia internetistä löytyviä artikkeleita, jotka koskevat kyseistä aihetta. Tässä yhteydessä en lähde syventämään näiden argumenttien kritiikkiä, vaan kehotan kiinnostunutta lukijaa hankkimaan Wellsin kirjan ja/tai ainakin lukemaan artikkelit, joihin viittaan kohtien yhteydessä. Osa näistä artikkeleista on Wellsin itsensä kirjoittamia ja osa taas muita aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Artikkelin lopussa käsittelen varsinaista ydinkysymystä eli evoluutiouskon olemusta ja teorian markkinointiin liittyviä uskottavuusongelmia. Olen pyrkinyt välttämään teknistä näpertelyä ja herättämään lukijassa lähinnä filosofisia kysymyksiä evoluutioteorian asemasta "kiistämättömänä tieteellisenä faktana". Kritiikin ja muun palautteen toivon olevan selvästi johonkin tiettyyn "ikoniin" (todisteeseen) liittyvää tai sitten esittämiini filosofisiin johtopäätöksiin kohdistuvaa. Usein tällaisten artikkelien yhteydessä selitetään oman kompetenssin tuomaa oikeutta esittää kritiikkiä. Tämän suhteen olen ehkä "virallisella" alueellani eli tutkimassa ihmisen uskomusten muodostumista ja niihin vaikuttavia tekijöitä.
Jonathan Wells ei ole kreationisti siinä suppeassa merkityksessä kuin tämä nimitys yleensä ymmärretään. Hän ei usko ns. nuoreen maapalloon, eikä edellytä kirjaimellista Genesiksen tulkintaa. Taustalla ei siis ole uskonnollissävytteisten kognitiivisten dissonanssien purkaminen, vaan tiedemiehen epäilyt vallalla olevaa teoriaa kohtaan. Joidenkin darwinistiapologeettien on ollut ilmeisen vaikea hyväksyä sitä kiistämätöntä tosiasiaa, että todellinen tiedemies voisi epäillä darwinistista evoluutioteoriaa muista kuin uskonnollisista syistä. Esimerkkejä evolutionistitutkijoiden takin kääntämisestä on kuitenkin useita.
1. Millerin koe
Elämän syntyä käsittelevät kappaleet viittaavat säännöllisesti Stanley Millerin vuonna 1953 tekemään kokeeseen, jossa Miller jäljitteli oletetun alkumaapallon olosuhteita ja sai aikaan joitakin aminohappoja. Ongelmana tässä todisteessa on perusoletuksena oleva käsitys pelkistävästä alkuilmakehästä. Monet todisteet puhuvat sen puolesta, että alkuilmakehä oli hapettava, mikä taas olisi ollut elämän kannalta tuhoisaa. Tämä ei ole kyseisen kokeen todistusvoimaan liittyvistä ongelmista ainoa. Mm. vedyn karkaamista avaruuteen ei otettu kokeessa lainkaan huomioon, mitä seikkaa tutkijat pitävät hyvin ongelmallisena.(1)
2. Darwinin "elämän puu"
Toinen myytti, joka kirjoissa toistuu on Wellsin mukaan Darwinin lanseeraama malli, jonka mukaan kaikilla elämän muodoilla on yhteinen alkuperä ja kehitys on edennyt muodostaen puumaisen "jäljen" elämän historiaan. (2) Ongelmana tässä teoriassa on kambrikauden räjähdys ja "elämän puun" kanssa ristiriitainen molekyylivertailuista muodostettu "puu". Kambrikausi tapahtui kokonaiskuvaa tarkastellen salaman nopeasti ja selittyy paremmin "aitakuvauksella" kuin "puukuvauksella". Eri pääryhmät syntyivät kuin tyhjästä ja jatkoivat historiassa eteenpäin omina ryhminään. Molekyylitason vastaavuutta perinteisen käsityksen mukaisen evoluutiopuun kanssa odotettiin innokkaasti. Tutkimus on kuitenkin osoittanut tämän toiveen olevan umpikuja.(3)
3. Homologiat
Samanlaiset rakenteet kahden eri lajin välillä selitetään usein seuraukseksi yhteisestä esi-isästä. Nopeasti ajateltuna tämä kuulostaa järkevältä, mutta kokonaisuutena homologian käyttäminen evoluutioteorian todisteena on sekin vaikeaa. Ensiksi, jos homologia määritellään seuraukseksi yhteisestä alkuperästä, sitä ei voida käyttää todisteena osoittamaan tätä yhteistä alkuperää. Muuten kyseessä on ns. hermeneuttinen kehä. Näennäinen samankaltaisuus voi nimittäin johtua myös ns. konvergenssievoluutiosta, jolloin kaksi eliötä ovat kehittyneet toisistaan riippumatta samannäköisiksi. Toiseksi, biologit ovat kauan tienneet, että homologiset piirteet eivät ole syntyisin samoista geeneistä, joten mekanismi, joka ne tuottaa on tuntematon.(4)
4. Haeckelin sikiövertailu
Tähän viittasinkin jo aiemmin. Ernst Haeckelin 1800-luvulla väärentämä sikiönvertailusarja on säilyttänyt asemansa evoluution todisteena populaaritasolla, vaikka itse "sarja" todettiin väärennökseksi jo 1920-luvulla. Tieteen kuvalehtikin on Suomessa julkaissut jokin aika sitten valokuvat näistä sikiöistä. Tästä huolimatta tämä on monien evoluutiouskon yhtenä perusteena edelleen. Samaan sarjaan kuuluu yleisesti viljelty harhakäsitys, jonka mukaan ihmissikiöllä olisi "kidukset" tai "kidusaihiot".(5)
5. Liskolintu Archaeopteryx
Tämä on kaikkein kuuluisin ns. välimuotofossiili, jonka väitetään yhdistävän matelijat lintuihin ja osoittavan näin makroevoluution käytännössä. Wellsin mukaan tämän todisteen käyttö on kuitenkin harhaanjohtavaa. Tämä luku Wellsin kirjassa on ehkä hämmästyttävin. Jopa laajasti evoluutiokeskusteluun tutustunut lukija saattaa olla yllättynyt siitä Wellsin väitteestä, että archaeopteryxia ei itse asiassa tuoreimmassa tutkimuksessa enää pidetä "puuttuvana renkaana". Wellsin apuna kunkin luvun tekemisessä ja kritisoinnissa oli alansa asiantuntijoita, joista läheskään kaikki eivät olleet Wellsin kanssa samoilla linjoilla evoluutioteoriaan suhtautumisesta. Näiden "tarkkailijoiden" tehtävä oli lähinnä kommentoida Wellsin argumenttien totuuspohjaa. Liskolintukappaleen referenssiryhmään kuului mm. Alan Feducia, joka ei asiaan vain pintapuolisesti tutustuneillekaan kaipaa esittelyjä.(6)
6. Koivumittarit
Klassinen esimerkki evoluutiosta käytännössä on viittaus koivumittaripopulaatioiden värin muuttumiseen luonnon valinnan seurauksena. Tämä "todiste" ei ole ollut merkittävässä osassa evoluutioteoriasta käydyssä keskustelussa, koska kyseessä parhaassakin tapauksessa on vain esimerkki ns. mikroevoluutiosta käytännössä. Joka tapauksessa tässäkin suhteessa koivumittariesimerkki on ongelmallinen. Jopa laajalti levinneet kuvat on otettu kuolleista koivumittareista, koska eläviä ei koskaan saatu valokuvattua! Wells viittaa suomalaisen tutkijaan K. Mikkolan tutkimuksiin, joiden mukaan koivumittarit eivät edes oleskele puunrungolla, kuten aiempi näkemys ilman muuta oletti.(7)
7. Darwinin peipot
Galapakos-saarten peippospopulaatioita on käytetty perinteisesti hyvänä esimerkkinä darwinistisesta evoluutiosta käytännössä. Peippojen nokkien rakenteet poikkeavat toisistaan ja tämä selitetään standardievoluutioteorian käsittein. Peter ja Rosemary Grantin tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että peippojen nokkien koon vaihtelu on edestakaista johtuen sääolosuhteista ja hypridimuotojen erinomainen selviytyminen voikin selittyä paremmin useiden lajien sulautumisella kuin lajiutumisella.
8. Neljä-siipiset banaanikärpäset.
Tässä luvussa Wells käsittelee tyypillistä darwinistista oletusta, jonka mukaan mutaatiot tarjoavat evoluutiolle riittävästi raaka-ainetta morfologisen kehityksen syntymiseksi. Esimerkkinä Wells käsittelee evolutionistien todisteena pitämää neljäsiipisen banaanikärpäsen kehittämistä. Amerikkalainen geneetikko Ed Lewis sai vuonna 1995 Nobel-palkinnon nelisiipisen banaanikärpäsen "kehittämisestä". Joissakin yhteyksissä tätä "hirviötä" on käytetty todisteena evoluutiosta ja mutaatioiden voimasta synnyttää morfologisia muutoksia. Teknisesti mutaatiot tässä tapauksessa synnyttivätkin morfologisia muutoksia; kahden siiven sijasta neljä. Wellsin mukaan tämän käyttäminen evoluution todisteena on kuitenkin harhaanjohtavaa. Sen lisäksi, että lisäsiivet olivat toimimattomia (non-functional), tämä otus saatiin syntymään keinotekoisesti yhdistämällä kolmenlaisia mutaatiomuotoja. Siipien syntymiseen vaikuttavaa geeniä manipuloimalla saatiin häirittyä monimutkaista siivenkehitysprosessia ja tästä seurauksena oli vaivoin lentokykyinen monsterikärpänen. Samassa luvussa Wells käsittelee tyypillisiä samaan kategoriaan kuuluvia argumentteja evoluution puolesta. Bakteeripopulaatioiden ajoittaista kykyä kehittää antibiootteja vastustavia muotoja pidetään laajalti esimerkkinä evoluutiosta käytännössä. Suurin osa tästä "evoluutiosta" ei itse asiassa tapahdu mutaatioiden kautta, vaan vastustuskykyiset muodot ovat jo osana populaatioita tai sitten ne saavat vastustuskykynsä "lainaamalla" joltakin toiselta organismilta. Osassa tapauksia kysymyksessä on todella mutaatio. Wells kuitenkin huomauttaa, että kyseessä ei suinkaan ole darwinistisen mallin edellyttämä "morfologinen mutaatio" ja tästä syystä evolutionistit ovatkin hakeneet tukea juuri aiemmin mainitusta nelisiipisestä banaanikärpäsestä.
9. Hevosen evoluutio
Argumentti hevosen evoluutiosta on Wellsin mukaan ollut sikäli mielenkiintoinen, että aikoinaan sitä käytettiin tukemaan käsitystä ns. ohjatusta evoluutiosta. Tämä "ohjaus" tulkittiin joko sisäsyntyiseksi elinvoimaksi tai perinteisesti luojan kädenjäljeksi. Mm. arkkievolutionisti G. G. Simpson kävi voimakkaasti tätä näkemystä vastaan ja kirjoitti kriittisesti hevosen sukupuusta. Alun perin tämä suoraviivainen sukupuu oli peräisin paleontologi Othniel Marshin kynästä, joka esitti tämän kuuluisaksi tulleen todisteen vuonna 1879. Vanha "peruslinja" Eohippus - Miohippus - Merychippus - Pliohippus - Equus, jouduttiin uudelleen arvioimaan jo 1920-luvulla, kun paleontologi William Matthew osoitti useiden sukupuuttoon kuolleiden hevoslajien eläneen samanaikaisesti Eohippuksen kanssa. Myös joidenkin muotojen väärä järjestys kerrostumissa sekoittaa sukupuuta. Miohippus nimittäin esiintyy fossiiliaineistossa ennen Mesohippusta, vaikka teoria edellyttää käänteistä järjestystä. Esimerkiksi oletettua koon muuttumista on vaikea osoittaa fossiiliaineistosta, kun kaikki hevosfossiilit otetaan huomioon. Tässä laajemmassa otoksessa ei ole havaittu koon suurenemista, vaan itse asiassa joissakin tapauksissa koko on näyttänyt.(8)
10. Apinasta ihmiseksi
Ihmisen evoluutio on Wellsin käsittelemistä ikoneista viimeisin. Tiedekirjoittaja Henry Gee kirjoitti Nature-lehteen vuonna 1999: "Eri fossiilien väliset aikajaksot ovat niin suuria, että emme voi sanoa mitään ehdotonta niiden mahdollisesta yhteydestä toisiinsa esi-isyyden ja jälkeläisyyden kautta." Tämä kuvaa Wellsin lähestymistä ihmisen evoluution maailmaan. Erilaisia näkemyksiä, luokituksia ja sukupuita on lähes yhtä paljon kuin tutkijoita. Wells myöntää, että aitoja fossiileja on löydetty ja osa näistä on apinannäköisiä ja osa ihmisen näköisiä. Ongelmana on kehityslinjojen määritteleminen. Ainoa yhdistävä tekijä tuntuu olevan vakaumus siitä, että tämä kehityskulku on varmasti tapahtunut. Epämääräisten todistuskappaleiden väliset ammottavat aukot täytetään fiktiivisellä retoriikalla, jota paleoantropologi Misia Landau vertasi vanhoihin kansantaruihin. Wells lainaa varsin tuoreita lähteitä ja dokumentoi useiden alan spesialistien turhautuneita lausuntoja paleoantropologian sekamelskasta.
EPÄILLÄKÖ EVOLUUTIOTEORIAA?
Ehkä ajankohtaisin julkaisu evoluutiokriittisellä rintamalla on amerikkalaisen biologin Jonathan Wellsin kirja Icons of Evolution, jossa tämä antidarwinisti käsittelee evoluutioteorian markkinoinnissa käytettyjä tärkeimpiä todisteita. Wells aloitti biologian opintonsa evolutionistina ja alkoi epäillä teoriaa vasta tehdessään tohtorin väitöskirjaansa solu- ja kehitysbiologiasta. Ensimmäinen "havainto" oli laajalti käytetyt sikiökuvavertailut, joiden on kauan tiedetty olevan väärennöksiä. Kyseinen "todiste" oli 10:stä Wellsin tutkimasta biologian oppikirjasta täysin "nieltynä" kahdeksassa ja kahdessa jäljelle jääneessäkin todiste esiteltiin voimakkaasti harhaanjohtavana. (Myös suomalaisissa lukion biologian oppikirjoissa tämä sikiövertailukuva on edelleen sitkeästi jäljellä).
Käyn tässä lyhyesti läpi Wellsin käsittelemät myytit. Liitin joihinkin kohtaan muutamia internetistä löytyviä artikkeleita, jotka koskevat kyseistä aihetta. Tässä yhteydessä en lähde syventämään näiden argumenttien kritiikkiä, vaan kehotan kiinnostunutta lukijaa hankkimaan Wellsin kirjan ja/tai ainakin lukemaan artikkelit, joihin viittaan kohtien yhteydessä. Osa näistä artikkeleista on Wellsin itsensä kirjoittamia ja osa taas muita aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Artikkelin lopussa käsittelen varsinaista ydinkysymystä eli evoluutiouskon olemusta ja teorian markkinointiin liittyviä uskottavuusongelmia. Olen pyrkinyt välttämään teknistä näpertelyä ja herättämään lukijassa lähinnä filosofisia kysymyksiä evoluutioteorian asemasta "kiistämättömänä tieteellisenä faktana". Kritiikin ja muun palautteen toivon olevan selvästi johonkin tiettyyn "ikoniin" (todisteeseen) liittyvää tai sitten esittämiini filosofisiin johtopäätöksiin kohdistuvaa. Usein tällaisten artikkelien yhteydessä selitetään oman kompetenssin tuomaa oikeutta esittää kritiikkiä. Tämän suhteen olen ehkä "virallisella" alueellani eli tutkimassa ihmisen uskomusten muodostumista ja niihin vaikuttavia tekijöitä.
Jonathan Wells ei ole kreationisti siinä suppeassa merkityksessä kuin tämä nimitys yleensä ymmärretään. Hän ei usko ns. nuoreen maapalloon, eikä edellytä kirjaimellista Genesiksen tulkintaa. Taustalla ei siis ole uskonnollissävytteisten kognitiivisten dissonanssien purkaminen, vaan tiedemiehen epäilyt vallalla olevaa teoriaa kohtaan. Joidenkin darwinistiapologeettien on ollut ilmeisen vaikea hyväksyä sitä kiistämätöntä tosiasiaa, että todellinen tiedemies voisi epäillä darwinistista evoluutioteoriaa muista kuin uskonnollisista syistä. Esimerkkejä evolutionistitutkijoiden takin kääntämisestä on kuitenkin useita.
1. Millerin koe
Elämän syntyä käsittelevät kappaleet viittaavat säännöllisesti Stanley Millerin vuonna 1953 tekemään kokeeseen, jossa Miller jäljitteli oletetun alkumaapallon olosuhteita ja sai aikaan joitakin aminohappoja. Ongelmana tässä todisteessa on perusoletuksena oleva käsitys pelkistävästä alkuilmakehästä. Monet todisteet puhuvat sen puolesta, että alkuilmakehä oli hapettava, mikä taas olisi ollut elämän kannalta tuhoisaa. Tämä ei ole kyseisen kokeen todistusvoimaan liittyvistä ongelmista ainoa. Mm. vedyn karkaamista avaruuteen ei otettu kokeessa lainkaan huomioon, mitä seikkaa tutkijat pitävät hyvin ongelmallisena.(1)
2. Darwinin "elämän puu"
Toinen myytti, joka kirjoissa toistuu on Wellsin mukaan Darwinin lanseeraama malli, jonka mukaan kaikilla elämän muodoilla on yhteinen alkuperä ja kehitys on edennyt muodostaen puumaisen "jäljen" elämän historiaan. (2) Ongelmana tässä teoriassa on kambrikauden räjähdys ja "elämän puun" kanssa ristiriitainen molekyylivertailuista muodostettu "puu". Kambrikausi tapahtui kokonaiskuvaa tarkastellen salaman nopeasti ja selittyy paremmin "aitakuvauksella" kuin "puukuvauksella". Eri pääryhmät syntyivät kuin tyhjästä ja jatkoivat historiassa eteenpäin omina ryhminään. Molekyylitason vastaavuutta perinteisen käsityksen mukaisen evoluutiopuun kanssa odotettiin innokkaasti. Tutkimus on kuitenkin osoittanut tämän toiveen olevan umpikuja.(3)
3. Homologiat
Samanlaiset rakenteet kahden eri lajin välillä selitetään usein seuraukseksi yhteisestä esi-isästä. Nopeasti ajateltuna tämä kuulostaa järkevältä, mutta kokonaisuutena homologian käyttäminen evoluutioteorian todisteena on sekin vaikeaa. Ensiksi, jos homologia määritellään seuraukseksi yhteisestä alkuperästä, sitä ei voida käyttää todisteena osoittamaan tätä yhteistä alkuperää. Muuten kyseessä on ns. hermeneuttinen kehä. Näennäinen samankaltaisuus voi nimittäin johtua myös ns. konvergenssievoluutiosta, jolloin kaksi eliötä ovat kehittyneet toisistaan riippumatta samannäköisiksi. Toiseksi, biologit ovat kauan tienneet, että homologiset piirteet eivät ole syntyisin samoista geeneistä, joten mekanismi, joka ne tuottaa on tuntematon.(4)
4. Haeckelin sikiövertailu
Tähän viittasinkin jo aiemmin. Ernst Haeckelin 1800-luvulla väärentämä sikiönvertailusarja on säilyttänyt asemansa evoluution todisteena populaaritasolla, vaikka itse "sarja" todettiin väärennökseksi jo 1920-luvulla. Tieteen kuvalehtikin on Suomessa julkaissut jokin aika sitten valokuvat näistä sikiöistä. Tästä huolimatta tämä on monien evoluutiouskon yhtenä perusteena edelleen. Samaan sarjaan kuuluu yleisesti viljelty harhakäsitys, jonka mukaan ihmissikiöllä olisi "kidukset" tai "kidusaihiot".(5)
5. Liskolintu Archaeopteryx
Tämä on kaikkein kuuluisin ns. välimuotofossiili, jonka väitetään yhdistävän matelijat lintuihin ja osoittavan näin makroevoluution käytännössä. Wellsin mukaan tämän todisteen käyttö on kuitenkin harhaanjohtavaa. Tämä luku Wellsin kirjassa on ehkä hämmästyttävin. Jopa laajasti evoluutiokeskusteluun tutustunut lukija saattaa olla yllättynyt siitä Wellsin väitteestä, että archaeopteryxia ei itse asiassa tuoreimmassa tutkimuksessa enää pidetä "puuttuvana renkaana". Wellsin apuna kunkin luvun tekemisessä ja kritisoinnissa oli alansa asiantuntijoita, joista läheskään kaikki eivät olleet Wellsin kanssa samoilla linjoilla evoluutioteoriaan suhtautumisesta. Näiden "tarkkailijoiden" tehtävä oli lähinnä kommentoida Wellsin argumenttien totuuspohjaa. Liskolintukappaleen referenssiryhmään kuului mm. Alan Feducia, joka ei asiaan vain pintapuolisesti tutustuneillekaan kaipaa esittelyjä.(6)
6. Koivumittarit
Klassinen esimerkki evoluutiosta käytännössä on viittaus koivumittaripopulaatioiden värin muuttumiseen luonnon valinnan seurauksena. Tämä "todiste" ei ole ollut merkittävässä osassa evoluutioteoriasta käydyssä keskustelussa, koska kyseessä parhaassakin tapauksessa on vain esimerkki ns. mikroevoluutiosta käytännössä. Joka tapauksessa tässäkin suhteessa koivumittariesimerkki on ongelmallinen. Jopa laajalti levinneet kuvat on otettu kuolleista koivumittareista, koska eläviä ei koskaan saatu valokuvattua! Wells viittaa suomalaisen tutkijaan K. Mikkolan tutkimuksiin, joiden mukaan koivumittarit eivät edes oleskele puunrungolla, kuten aiempi näkemys ilman muuta oletti.(7)
7. Darwinin peipot
Galapakos-saarten peippospopulaatioita on käytetty perinteisesti hyvänä esimerkkinä darwinistisesta evoluutiosta käytännössä. Peippojen nokkien rakenteet poikkeavat toisistaan ja tämä selitetään standardievoluutioteorian käsittein. Peter ja Rosemary Grantin tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että peippojen nokkien koon vaihtelu on edestakaista johtuen sääolosuhteista ja hypridimuotojen erinomainen selviytyminen voikin selittyä paremmin useiden lajien sulautumisella kuin lajiutumisella.
8. Neljä-siipiset banaanikärpäset.
Tässä luvussa Wells käsittelee tyypillistä darwinistista oletusta, jonka mukaan mutaatiot tarjoavat evoluutiolle riittävästi raaka-ainetta morfologisen kehityksen syntymiseksi. Esimerkkinä Wells käsittelee evolutionistien todisteena pitämää neljäsiipisen banaanikärpäsen kehittämistä. Amerikkalainen geneetikko Ed Lewis sai vuonna 1995 Nobel-palkinnon nelisiipisen banaanikärpäsen "kehittämisestä". Joissakin yhteyksissä tätä "hirviötä" on käytetty todisteena evoluutiosta ja mutaatioiden voimasta synnyttää morfologisia muutoksia. Teknisesti mutaatiot tässä tapauksessa synnyttivätkin morfologisia muutoksia; kahden siiven sijasta neljä. Wellsin mukaan tämän käyttäminen evoluution todisteena on kuitenkin harhaanjohtavaa. Sen lisäksi, että lisäsiivet olivat toimimattomia (non-functional), tämä otus saatiin syntymään keinotekoisesti yhdistämällä kolmenlaisia mutaatiomuotoja. Siipien syntymiseen vaikuttavaa geeniä manipuloimalla saatiin häirittyä monimutkaista siivenkehitysprosessia ja tästä seurauksena oli vaivoin lentokykyinen monsterikärpänen. Samassa luvussa Wells käsittelee tyypillisiä samaan kategoriaan kuuluvia argumentteja evoluution puolesta. Bakteeripopulaatioiden ajoittaista kykyä kehittää antibiootteja vastustavia muotoja pidetään laajalti esimerkkinä evoluutiosta käytännössä. Suurin osa tästä "evoluutiosta" ei itse asiassa tapahdu mutaatioiden kautta, vaan vastustuskykyiset muodot ovat jo osana populaatioita tai sitten ne saavat vastustuskykynsä "lainaamalla" joltakin toiselta organismilta. Osassa tapauksia kysymyksessä on todella mutaatio. Wells kuitenkin huomauttaa, että kyseessä ei suinkaan ole darwinistisen mallin edellyttämä "morfologinen mutaatio" ja tästä syystä evolutionistit ovatkin hakeneet tukea juuri aiemmin mainitusta nelisiipisestä banaanikärpäsestä.
9. Hevosen evoluutio
Argumentti hevosen evoluutiosta on Wellsin mukaan ollut sikäli mielenkiintoinen, että aikoinaan sitä käytettiin tukemaan käsitystä ns. ohjatusta evoluutiosta. Tämä "ohjaus" tulkittiin joko sisäsyntyiseksi elinvoimaksi tai perinteisesti luojan kädenjäljeksi. Mm. arkkievolutionisti G. G. Simpson kävi voimakkaasti tätä näkemystä vastaan ja kirjoitti kriittisesti hevosen sukupuusta. Alun perin tämä suoraviivainen sukupuu oli peräisin paleontologi Othniel Marshin kynästä, joka esitti tämän kuuluisaksi tulleen todisteen vuonna 1879. Vanha "peruslinja" Eohippus - Miohippus - Merychippus - Pliohippus - Equus, jouduttiin uudelleen arvioimaan jo 1920-luvulla, kun paleontologi William Matthew osoitti useiden sukupuuttoon kuolleiden hevoslajien eläneen samanaikaisesti Eohippuksen kanssa. Myös joidenkin muotojen väärä järjestys kerrostumissa sekoittaa sukupuuta. Miohippus nimittäin esiintyy fossiiliaineistossa ennen Mesohippusta, vaikka teoria edellyttää käänteistä järjestystä. Esimerkiksi oletettua koon muuttumista on vaikea osoittaa fossiiliaineistosta, kun kaikki hevosfossiilit otetaan huomioon. Tässä laajemmassa otoksessa ei ole havaittu koon suurenemista, vaan itse asiassa joissakin tapauksissa koko on näyttänyt.(8)
10. Apinasta ihmiseksi
Ihmisen evoluutio on Wellsin käsittelemistä ikoneista viimeisin. Tiedekirjoittaja Henry Gee kirjoitti Nature-lehteen vuonna 1999: "Eri fossiilien väliset aikajaksot ovat niin suuria, että emme voi sanoa mitään ehdotonta niiden mahdollisesta yhteydestä toisiinsa esi-isyyden ja jälkeläisyyden kautta." Tämä kuvaa Wellsin lähestymistä ihmisen evoluution maailmaan. Erilaisia näkemyksiä, luokituksia ja sukupuita on lähes yhtä paljon kuin tutkijoita. Wells myöntää, että aitoja fossiileja on löydetty ja osa näistä on apinannäköisiä ja osa ihmisen näköisiä. Ongelmana on kehityslinjojen määritteleminen. Ainoa yhdistävä tekijä tuntuu olevan vakaumus siitä, että tämä kehityskulku on varmasti tapahtunut. Epämääräisten todistuskappaleiden väliset ammottavat aukot täytetään fiktiivisellä retoriikalla, jota paleoantropologi Misia Landau vertasi vanhoihin kansantaruihin. Wells lainaa varsin tuoreita lähteitä ja dokumentoi useiden alan spesialistien turhautuneita lausuntoja paleoantropologian sekamelskasta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Parempi kirja. Ihan oikeaa tietoa eikä olkiukkojen pieksentää (suosittelen alkuperäiskielistä painosta mikäli englanti sujuu):
----------------------------------------------
Ernst Mayr
Evoluutio.
WSOY, 2003
478 s, 37 e
Ernst Mayr on aikamme merkittävimpiä biologeja, yksi evoluutioteorian modernin synteesin pääarkkitehdeistä. Parinkymmenen kirjan ja satojen tieteellisten artikkelien jälkeen hän vihdoin, 97-vuotiaana, kirjoittaa evoluutiosta maallikolle. Evoluutio johdattaa nykyiseen evoluutiokäsitykseen kysellen ja kädestä pitäen. Mikä evoluutiossa oikeastaan kehittyy? Miten luonnonvalinta toimii? Kuinka uudet lajit syntyvät? Onko evoluutiossa kyse sattumasta vai välttämättömyydestä? Ihmisen evoluutiosta esitetään sujuva, joskin vielä paljolti hypoteettinen kertomus.
Mayr kuvaa kiinnostavasti Darwinin teorioiden aiheuttamaa mullistusta. Kyse ei ollut vain ihmisen asemasta, vaan luonnon ja koko maailman hahmottamisesta. Eliöt eivät edustakaan essentialistisia, muuttumattomia tyyppejä: ne ovat ainutlaatuisia yksilöitä, jotka muodostavat muuntelevia populaatioita. Näin evoluutio pakottaa ajattelemaan myös maailmaa alati muuttuvana.
Evoluutioteoriaa tukevia todisteita kirja esittelee monipuolisesti eri tutkimusalojen näkökulmista, molekyyli- ja kehitysbiologian osalta tosin hieman ohuesti. Eriäviä näkemyksiä puntaroidaan kiihkoilematta. Kreationistien kanssa Mayr ei lähde kiistelemään, joskaan ei malta olla kuittaamatta näiden muutamaa suosikkiaihetta, kuten silmän kehitystä.
Mayrin teksti on suoraviivaisen selkeää. Valitettavasti suomennos on varsinkin kirjan alkupuolella kankeahkoa ja kärsii anglismeista. Joitakin termejä on käännetty epäjohdonmukaisen vaihtelevasti. Hienoa kuitenkin, että tällainen perusteos on saatu suomeksi näin tuoreena!
Evoluutio toimii myös hakuteoksena selkeän lukujaon, laajan lähdeluettelon sekä kelpo sanaston ja hakemiston ansiosta.
Sattumalta silmäksi
Aistit II
Maapallon monimuotoinen ekojärjestelmä perustuu energian talteenotolle (viherkasvit) ja sen leviämiselle ravintoketjujen välityksellä kaikkien elävien olentojen käyttöön. Tämä edellyttää, että ravintoketjuihin osallistuvilla on käytössään tarkoituksenmukaiset aistit. Bakteeritkin löytävät kohteensa yksinkertaisen aistimen avulla.
Voidakseen uskotella, että aistit ovat syntyneet sattumalta luonnonvalinnan seurauksena, kehitysoppiin uskovat ovat keksineet erilaisia selityksiä näistä kehitysvaiheista. Näiden uskomusten mukaan ihmisen kantamuodolla on ollut mm. kolme silmää, josta muistona nykyihmiselle on jäänyt käpylisäke.1
Kehitysoppinut Richard Dawkins kirjoittaa: " Näkökyky voi vaihdella portaattomasti surkeasta erinomaiseen... pienestäkin näkökyvyn paremmuudesta on etua. Sen takia on helppo ymmärtää, että silmä on kehittynyt hyvin alkeellisesta ja yksinkertaisesta alkumuodosta monien portaattomien välivaiheiden kautta siihen täydellisyyteen, joka saa haukan tai nuoren ihmisen näkemään tarkasti".2 Väitteensä tueksi Dawkins ottaa ruotsalaisten tutkijoiden D. Nilssonin ja S. Pelgerin tietokoneohjelman, jota käyttäen halutaan osoittaa, kuinka helposti ja nopeasti sattuma ja luonnonvalinta rakentaa ne useat erilaiset näköaistit, jotka eliöiden joukossa ovat käytössä. Nämä mainitut tutkijat suunnittelivat tietokoneeseen sellaisen ohjelman, että tietokone rakensi vaiheittain "soluista" linssiä muistuttavan kokonaisuuden. Lähtökohtana he pitivät sitä, että valoa aistivat solut olivat jo olemassa. Toinen koneelle annettu ohje oli, että ne muutokset säilytetään koneen muistissa, jotka vievät lopputulosta kohti linssin muotoa. Tämä tarkoittaa sitä, että mitään muuta mahdollisuutta koneella ei ollut kuin muodostaa linssi. Lopputuloksena oli, että kone rakensi annetun tehtävän mukaisesti laakeasta pinnasta silmän linssiä muistuttavan kokonaisuuden alle 400.000 "sukupolvessa". Tietokone teki sen, mihin se oli ohjelmoitu. Kuka tahansa ohjelmoija voi tehdä vastaavan ohjelman ja saada koneelta vastaavan tuloksen. Tässä ei ole mitään väärää. Varsinainen vilppi syntyy, kun asiasta tietämättömälle annetaan tästä kokeen tuloksesta harhaanjohtava tieto - kuten Dawkins tekee. Hän kirjoittaa: "Nilssonin ja Pelgerin tulosten valossa ei ole lainkaan hämmästyttävää, että eläinkuntaan on ehtinyt kehittyä itsenäisesti yli neljäkymmentä erilaista silmää. Sukupuun jokaisessa haarassa silmä olisi ehtinyt kehittyä tämän arvion mukaan 1500 kertaa. Jos sukupolvien väli on vain yksi vuosi, silmä voi kehittyä lyhyemmässä ajassa kuin geologit pystyvät mittaamaan. Geologisten aikakausien kannalta katsoen silmä syntyy yhdessä silmänräpäyksessä _ eikä meidän silti tarvitse tinkiä selityksen uskottavuudesta... Silmän tapaisten mutkikkaiden elinten synty voidaan selittää vain asteittaisella kehityksellä, koska muuten selitys ei olisi selitys lainkaan. Jos asteittainen kehitys hylätään, selitykseksi tulee ihme, mutta ihme ei selitä yhtään mitään." Dawkins käsittelee ja muuttaa asiatiedon juuri sillä oveluudella, jolla hyväuskoiset ihmiset saadaan vakuuttumaan asiasta. Tällaiseen menettelyyn kehitysoppia kannattavien on jatkuvasti turvauduttava. Asian vakavuus ja monimutkaisuus halutaan piilottaa vääristävien selitysten taakse.
kuvaKehitysopin väitteiden mukaan geologisten aikakausien kannalta katsoen silmä syntyy yhdessä silmänräpäyksessä - eikä meidän silti tarvitse tinkiä selityksen uskottavuudesta...
Valon aistiminen
Kaikkia näkemiseen liittyviä eri osatekijöitä ei vielä ole pystytty selvittämään. Paljon kuitenkin tiedetään. Jotta voisimme arvioida voiko näköaisti kehittyä vahingossa sattumien kautta, käymme läpi sen, mitä aistitaan ja miten aistimus syntyy.
Valo on säteilyenergiaa. Se etenee aaltoliikkeenä, jonka ominaisuudet riippuvat aallon pituudesta. Tehokkaimmalla säteilyllä on lyhin aallonpituus. Lähdetään järjestyksessä lyhyistä pituuksista kohti pitkiä: gammasäteily, röntgensäteily, ultraviolettisäteily, näkyvä valo, lämpösäteily, mikroaallot ja viimeisenä radioaallot. Spektrin näkyvällä alueella sinisellä valolla on lyhin allonpituus ja punaisella pisin. Muut värit jäävät näiden väliin. Kun näkyvä valoaalto kohtaa esineen, osa siitä imeytyy esineen molekyylirakenteeseen ja osa heijastuu esineen pinnasta edelleen. Tämän valoaallon silmä aistii valoisuutena ja värinä. Esineen, joka imee itseensä kaiken valon (ei heijasta valoa edelleen), aistimme mustana ja vastaavasti esineen, joka heijastaa kaiken valon, näemme valkoisena. Vihreät kasvit yhteyttävät valon avulla hiilidioksidista ja vedestä hiilihydraatteja, jotka ovat kaikkien organismien ravinnonlähde.3
Ihmisen silmän pohjaosan muodostaa ohut läpikuultava verkkokalvo, jonka alla on verkkokalvon solukkoa ravitseva suonikalvo. Verkkokalvossa on sauvoja, jotka aistivat valoisuuden (musta ja valkoinen) ja tappeja, jotka reagoivat väreille. Silmän verkkokalvon jokaisella neliömillimetrillä (o-kirjaimen kokoinen alue) on n. 200.000 valonherkkää aistinsolua _ petolinnulla niitä on saman kokoisella alueella n. 1 miljoona. Jokaisessa tappi- ja sauvasolussa on noin 1 miljardi (1000.000.000) rodopisiinimolekyyliä (valossa muotoaan muuttuva molekyyli). kuva Sauvat ja tapit ovat verkkokalvossa nurin päin. Ne ottavat vastaan valon, joka heijastuu suonikalvon pinnasta. Tämä johtuu aistinsolujen suuresta herkkyydestä. Jos ne olisivat "oikein päin" olisi silmä jatkuvasti häikäistyneessä tilassa emmekä voisi nähdä mitään.4 Silmänpohjan verkkokalvo painaa vajaan gramman ja sen väri- ja valopisteiden "erottelukyky" on n. 1/10.000.000.000, joka on n. 1 miljoona kertaa herkempi kuin nykyiset valokuvafilmit. Tämä tarkoittaa sitä, että yön pimeydessä lähes olematon valonsäde havaitaan verkkokalvolla. Vasta sitten, kun vähintään 6 aistin-solua toteaa saman ärsykkeen, välittyy tieto aivoihin ja näköhavainto syntyy. Useilla yöpetoeläimillä on verkkokalvon alla valoa heijastavia soluja sisältävä kerros, joka toimii peilin tavoin. Siksi esim. kissan silmät näyttävät hehkuvan pimeässä, kun niihin osuu valo. Pimeällä kissa näkee jopa kuusi kertaa ihmistä paremmin.5 Verkkokalvon herkkyystaso sopeutuu vallitsevaan valoisuuteen siten, ettei häikäistymistä pääse syntymään. Sen estää myös valon kirkkauden suhteen muuttuva pupilli eli silmän keskellä oleva valoaukko. Aistinsolut uusiutuvat n. viikon välein. Tämä takaa sen, että mahdollisesti liian voimakkaan valon vahingoittamat solukot eivät jää pysyvästi haittaamaan silmän verkkokalvon tehokkuutta.
Valon nopeudella
Verkkokalvon toiminta perustuu äärettömän nopeisiin ja herkkiin kemiallisiin ja sähköisiin reaktioihin. Tutkijat ovat saaneet selville, että kun valo osuu sauvan ja tapin sisällä oleviin rodop-siinimolekyyleihin, ne alkavat väräh-dellä nopeasti ja asettuvat uuteen muotoon. Tämä liike-energia ohjaa näköreaktiota eteenpäin. Koko reaktio kestää vain noin 200 femtosekuntia eli sekunnin miljardisosan miljoonasosaa. Se on yksi nopeimmista valokemiallisista ilmiöistä, joita luonnossa on havaittu.6 Tutkijat ovat pitkään yrittäneet selvittää sitä, miten on mahdollista, että näköaistimus on aivoissamme samaan aikaan kun itse tapahtuma etenee - siis ilman viivettä. On mitattu, että sinä aikana - kun valonsäde menee silmän aukosta sisään, osuu aistinsoluun, joka muuttaa aistimuksen kemialliseen muotoon ja välittää sen edelleen sähköisenä impulssina aivoihin ja siellä edelleen muuttuen kemialliseen muotoon ja näköaistimukseksi - valo etenee n. 20 cm. Toiminta silmässä etenee siis valon nopeudella. Eikö tämä ole ihme? Mutta ennen kuin valonsäde pääsee verkkokalvolle on täytynyt tapahtua paljon rakenteellisia ja toiminnallisia valmisteluja.
Tehokas huolto
Silmän ulkoisesta kunnosta huolehtivat silmäluomi, kyynelneste ja sisäosien toiminnasta monimutkainen lihas-, hermo-, neste- ja verisuoniverkosto. Silmän sisäosa on täytetty läpinäkyvällä hyytelömäisellä aineella, jonka koostumuksesta yli 90% on vettä. Silmät sijaitsevat lihasten ja suojakudosten täyttämässä luukupissa, jossa ne toimivat siten, että niiden yhteisesti välittämä tieto muokkaantuu aivoissa 3-ulotteiseksi kuvaksi.
Kyynelten sisältämä proteiini, lysotsyymi, suojaa silmiä tulehduksilta. Kyynelneste muodostuu silmän yläpuolella kyynelrauhasissa, josta se erittyy lukuisten pienten käytävien kautta. Se kostuttaa ja puhdistaa silmämunan etupintaa. Jos tämän etupinnan läpinäkyvä sarveiskalvo pääsee kuivumaan, se muuttuu pian läpinäkymättömäksi.7 Sarveiskalvon sisäpuolella on kammionestettä, joka pitää paineellaan silmämunan pyöreänä. Noin millimetrin paksuinen läpinäkyvä ja muodoltaan kupera sarveiskalvo yhdessä etäisyyden suhteessa muotoaan muuttavan mykiön kanssa taittaa näkymän tarkasti verkkokalvolle. Pienikin poikkeama missä tahansa silmän osassa muuttaa näkymän epäteräväksi tai aiheuttaa jopa sokeuden. Silmä itsessään ei näe. Se vain välittää saamansa ärsykkeet aivoihin, jossa tapahtuu näköhavainto - kahden silmän toisistaan poikkeavasta tiedosta aivot muodostavat jatkuvan kolmiulotteisen liikkuvan havainnon. On arvioitu, että näkeminen edellyttää jatkuvasti yli 25.000 miljoonaa jatkuvaa yhtäaikaista hermokytkentää. Mitä kaikkea aivoissa näkemisen hetkellä tapahtuu? Sitä ei nykytiede ole vielä pystynyt selvittämään. Niin monimutkaisesta kokonaisuudesta on kysymys.