kristityn tie

Hei anagnostis,

Niin, olet varmaan oikeasssa. Mm. tunnustuksellisten luterilaisten (lue: fundamentalistien) käsissä Raamattukin vääntyy toisinaan tiukaksi lakikirjaksi.

Tarkoitin kuitenkin tällä "vaaralla" ihmistä, jonka motivaatio on korkea, mutta tietomääärä ja kokemus pieni. Vaikka kuinka päättäisi, muuttuu "harjoitus" helposti suoritukseksi, joka imee kaikki voimat ihmisestä, tekee kireäksi, pettyneeksi ja lopulta kyyniseksi. Arkielämä muuttuu toisarvoiseksi ja esim. perhe kärsii "askeetin" ylevästä rimpuilusta ;-)

Ja puhumattakaan mielenterveyden horjumisesta.

Kaikki tämä saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että kilvoittelu muuttuukin tahtoelämän muuntamisesta vääristyneen tahdon juoksupojaksi. Luulen että nöyryyden välttämättömyyttä ei voi kyllin painottaa tässä yhteydessä.

On uskomattoman hankalaa olla nöyrä ja valpas yhtäaikaa; siis valpas huomaamaan omat synnin liikahdukset ja säilyttää nöyryys, jotta pienikään edistyminen tai siitä unelmointi ei tarttuisi mukaan mieleen.

Pieni lisäys aiempaan viestiisi: Sanoit, että usko on oikeastaan tahtomista. Tämä on radikaali ajatus luterilaiselle. Luterilainen ajattelee, että usko saadaan kuin Jumalan taikatemppu tuosta vain, ja sitten vain uskotaan ja käydään kirkossa.
Tällöin jää useimmille luterilaisille mieleen pohjavire, jossa kysytään: tapahtuiko minulle henk.koht. mitään erikoista? olenko nyt varmasti uskossa? tätäkö se on? kuulunko nyt Valittuihin varmasti? Mistähän sen voisi tarkistaa? Missä on se paljon puhuttu yletön ilo? Missä on varmuus tulevaisuudesta? Voiko uskon tuntea jossain kohden mieltä? Mitäs jos en sittenkään ole uskossa, luulottelen vain kun olen näihin ihmisiin tutustunut? jne.

Tuo tahto-asia on hieno oivallus! Se tekee tyhjäksi kaikki mainitsemani kysymykset.

yst. utelias

utelias999 kirjoitti:

Hei anagnostis,

Niin, olet varmaan oikeasssa. Mm. tunnustuksellisten luterilaisten (lue: fundamentalistien) käsissä Raamattukin vääntyy toisinaan tiukaksi lakikirjaksi.

Tarkoitin kuitenkin tällä "vaaralla" ihmistä, jonka motivaatio on korkea, mutta tietomääärä ja kokemus pieni. Vaikka kuinka päättäisi, muuttuu "harjoitus" helposti suoritukseksi, joka imee kaikki voimat ihmisestä, tekee kireäksi, pettyneeksi ja lopulta kyyniseksi. Arkielämä muuttuu toisarvoiseksi ja esim. perhe kärsii "askeetin" ylevästä rimpuilusta ;-)

Ja puhumattakaan mielenterveyden horjumisesta.

Kaikki tämä saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että kilvoittelu muuttuukin tahtoelämän muuntamisesta vääristyneen tahdon juoksupojaksi. Luulen että nöyryyden välttämättömyyttä ei voi kyllin painottaa tässä yhteydessä.

On uskomattoman hankalaa olla nöyrä ja valpas yhtäaikaa; siis valpas huomaamaan omat synnin liikahdukset ja säilyttää nöyryys, jotta pienikään edistyminen tai siitä unelmointi ei tarttuisi mukaan mieleen.

Pieni lisäys aiempaan viestiisi: Sanoit, että usko on oikeastaan tahtomista. Tämä on radikaali ajatus luterilaiselle. Luterilainen ajattelee, että usko saadaan kuin Jumalan taikatemppu tuosta vain, ja sitten vain uskotaan ja käydään kirkossa.
Tällöin jää useimmille luterilaisille mieleen pohjavire, jossa kysytään: tapahtuiko minulle henk.koht. mitään erikoista? olenko nyt varmasti uskossa? tätäkö se on? kuulunko nyt Valittuihin varmasti? Mistähän sen voisi tarkistaa? Missä on se paljon puhuttu yletön ilo? Missä on varmuus tulevaisuudesta? Voiko uskon tuntea jossain kohden mieltä? Mitäs jos en sittenkään ole uskossa, luulottelen vain kun olen näihin ihmisiin tutustunut? jne.

Tuo tahto-asia on hieno oivallus! Se tekee tyhjäksi kaikki mainitsemani kysymykset.

yst. utelias

Lue lisää

Luulenpa, että askeesi on vaarallista aina, kun sitä ei toteutena jonkinlaisessa ohjauksessa. Hengellinen ohjaaja tai vähintään rippi-isä on siksi tarpeellinen ortodoksikristillisessä askeesissa. Askeesi ei ole itseisarvo, vaan tie päämäärään. Se on myös osa arkielämää, sillä arkielämän puitteissahan sitä ihminen joutuu kilvoittelemaan. Tällöin kunkin henkilökohtainen askeesin harjoitus ei saa johtaa muiden velvoitteiden ohi. Aito kristillinen perhe-elämä on jo itsessään tärkeä osa kilvoittelua, sillä se perustuu itsensä uhraamiselle. Sitä ei voi henk. koht. askeesin perusteella laiminlyödä.

Kilvoittelua on jossain mielessä kahta lajia. Toinen on yhteisöllistä ja toinen henkilökohtaista. Edelliseen kuuluu mm. Kirkon säätämät paastot, jälkimmäiseen mahdolliset tiukemmat omakohtaiset paastokäytännöt. Jälkimmäisiä paastoja ei välttämättä keneltäkään vaadita. Etenkin "maailmassa" eläville, kuten naimisissa oleville, yhteisöllinen paasto on ainakin yleensä ottaen riittävää. Yhteisöllinen paasto ei myöskään vielä vahingoittane kenenkään mielenterveyttä. Omakohtaiseen paastokäytäntöön liittyy jo enemmän riskejä - myös sen nöyryyden osalta - minkä vuoksi kilvoittelijan on syytä hankkia tällaiseen käytäntöön rippi-isän tai hengellisen ohjaajan siunaus.

Kaikki on tietenkin aina helpommin sanottu kuin tehty. Aidossa kilvoituselämässä ihminen tulee kuitenkin vähä vähältä tutuksi omien sielunliikkeidensä kanssa. Eräs luostariviisaus muistuttaa siitä, että kilvoittelijan ei tule rukoilla Jumalalta laisinkaan hengellisiä kokemuksia - kuten jumalallisten asioiden näkemistä - vaan ainoastaan sitä, että näkisimme omat syntimme. Jumala paljastaa ne meille sen mukaan kuin me hengellisesti kasvamme. Sitä vastoin hengellisiin kokemuksiin pyrkiminen tapaa olla suora tie hengelliseen eksytykseen, samoin kuin henk. koht. kilvoittelu ilman minkäänlaista osallisuutta yhteisön elämään. Vain hyvin, hyvin harvalle on kehittynyt henkien erottelukykyä.

Hyvää uutta!

anagnostis kirjoitti:

Luulenpa, että askeesi on vaarallista aina, kun sitä ei toteutena jonkinlaisessa ohjauksessa. Hengellinen ohjaaja tai vähintään rippi-isä on siksi tarpeellinen ortodoksikristillisessä askeesissa. Askeesi ei ole itseisarvo, vaan tie päämäärään. Se on myös osa arkielämää, sillä arkielämän puitteissahan sitä ihminen joutuu kilvoittelemaan. Tällöin kunkin henkilökohtainen askeesin harjoitus ei saa johtaa muiden velvoitteiden ohi. Aito kristillinen perhe-elämä on jo itsessään tärkeä osa kilvoittelua, sillä se perustuu itsensä uhraamiselle. Sitä ei voi henk. koht. askeesin perusteella laiminlyödä.

Kilvoittelua on jossain mielessä kahta lajia. Toinen on yhteisöllistä ja toinen henkilökohtaista. Edelliseen kuuluu mm. Kirkon säätämät paastot, jälkimmäiseen mahdolliset tiukemmat omakohtaiset paastokäytännöt. Jälkimmäisiä paastoja ei välttämättä keneltäkään vaadita. Etenkin "maailmassa" eläville, kuten naimisissa oleville, yhteisöllinen paasto on ainakin yleensä ottaen riittävää. Yhteisöllinen paasto ei myöskään vielä vahingoittane kenenkään mielenterveyttä. Omakohtaiseen paastokäytäntöön liittyy jo enemmän riskejä - myös sen nöyryyden osalta - minkä vuoksi kilvoittelijan on syytä hankkia tällaiseen käytäntöön rippi-isän tai hengellisen ohjaajan siunaus.

Kaikki on tietenkin aina helpommin sanottu kuin tehty. Aidossa kilvoituselämässä ihminen tulee kuitenkin vähä vähältä tutuksi omien sielunliikkeidensä kanssa. Eräs luostariviisaus muistuttaa siitä, että kilvoittelijan ei tule rukoilla Jumalalta laisinkaan hengellisiä kokemuksia - kuten jumalallisten asioiden näkemistä - vaan ainoastaan sitä, että näkisimme omat syntimme. Jumala paljastaa ne meille sen mukaan kuin me hengellisesti kasvamme. Sitä vastoin hengellisiin kokemuksiin pyrkiminen tapaa olla suora tie hengelliseen eksytykseen, samoin kuin henk. koht. kilvoittelu ilman minkäänlaista osallisuutta yhteisön elämään. Vain hyvin, hyvin harvalle on kehittynyt henkien erottelukykyä.

Hyvää uutta!

Lue lisää

Kiitos vastauksestasi!

viestisi herätti kysymyksen siitä mitä pelastukseen vaaditaan? jos muistetaan, että Jeesus on käskenyt puhdistamaan itsemme, olemaan tekemättä syntiä jne. niin kuinka tähän sopii se, että maallikoiden tarvii vain paastota ja kirkollisten henkilöiden harrastaa myös henk.koht. kilvoittelua? eikö tuon mukaan maallikoille käy huonosti viimeisellä tuomiolla?

yst. utelias

utelias999 kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi!

viestisi herätti kysymyksen siitä mitä pelastukseen vaaditaan? jos muistetaan, että Jeesus on käskenyt puhdistamaan itsemme, olemaan tekemättä syntiä jne. niin kuinka tähän sopii se, että maallikoiden tarvii vain paastota ja kirkollisten henkilöiden harrastaa myös henk.koht. kilvoittelua? eikö tuon mukaan maallikoille käy huonosti viimeisellä tuomiolla?

yst. utelias

Lue lisää

vai onko niin että kukin kilvoittelee kykyjensä ja olosuhteidensa mukaan siitä syystä että niin on tehtävä, ja pelastus on sitten Jumalan harkinnassa huolimatta kilvoittelusta. Eli että joillakin on vain suurempi kutsumus kilvoitteluun ja lopussa ollaan silti samalla viivalla????

yst. utelias

utelias999 kirjoitti:

vai onko niin että kukin kilvoittelee kykyjensä ja olosuhteidensa mukaan siitä syystä että niin on tehtävä, ja pelastus on sitten Jumalan harkinnassa huolimatta kilvoittelusta. Eli että joillakin on vain suurempi kutsumus kilvoitteluun ja lopussa ollaan silti samalla viivalla????

yst. utelias

Lue lisää

Nopeasti sanoen luulen, että kullakin on ennen muuta erilaiset käytännön edellytykset. Toisaalta asiaan vaikuttaa myös erilaiset kutsumukset (avioliitto vs. luostari). Suhteessa pelastumiseen ollaan sitten samalla viivalla, mutta suhteessa pyhittyneisyyteen löytyy suuria eroja. Pyhittymisessä ja täydellistymisessä ihminen jatkaa tulevassa ajassa siitä, mihin hän ajallisessa elämässä pääsi.

utelias999 kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi!

viestisi herätti kysymyksen siitä mitä pelastukseen vaaditaan? jos muistetaan, että Jeesus on käskenyt puhdistamaan itsemme, olemaan tekemättä syntiä jne. niin kuinka tähän sopii se, että maallikoiden tarvii vain paastota ja kirkollisten henkilöiden harrastaa myös henk.koht. kilvoittelua? eikö tuon mukaan maallikoille käy huonosti viimeisellä tuomiolla?

yst. utelias

Lue lisää

Se, jolle paljon annetaan, siltä myös paljon vaaditaan. Etenkin pappeuteen vihityiltä vaaditaan enemmän kuin maallikoilta yleensä. Pappeus on sen verran suuri armolahja.

P. Johannes Krysostomos on sanonut, että helvetin kadut on päällystetty pappien (alkutekstissä: piispojen) pääkalloilla. Tämä kertoo siitä, että papeilla voipi enemmän syytä huoleen viimeisellä tuomiolla kuin maallikoilla.

Kyllä maallikonkin on mahdollisuuksiensa mukaan hyvä harjoittaa henkilökohtaista kilvoitusta. Nykyään se on tosin on tavallistakin vaikeampaa, kun yhteisö tukee entistä vähemmän sitä yhteisöllistäkin kilvoitusta. Meillä päin on valitettavan vähän sellaisia hengellisesti kokeneita ohjaajia, jotka voivat tässä auttaa. Lisäksi protestanttinen "yksin uskosta" -oppi on jossain muodossa päässyt vaikuttamaan monien ortodoksien käsitykseen ainakin Suomessa.

anagnostis kirjoitti:

Se, jolle paljon annetaan, siltä myös paljon vaaditaan. Etenkin pappeuteen vihityiltä vaaditaan enemmän kuin maallikoilta yleensä. Pappeus on sen verran suuri armolahja.

P. Johannes Krysostomos on sanonut, että helvetin kadut on päällystetty pappien (alkutekstissä: piispojen) pääkalloilla. Tämä kertoo siitä, että papeilla voipi enemmän syytä huoleen viimeisellä tuomiolla kuin maallikoilla.

Kyllä maallikonkin on mahdollisuuksiensa mukaan hyvä harjoittaa henkilökohtaista kilvoitusta. Nykyään se on tosin on tavallistakin vaikeampaa, kun yhteisö tukee entistä vähemmän sitä yhteisöllistäkin kilvoitusta. Meillä päin on valitettavan vähän sellaisia hengellisesti kokeneita ohjaajia, jotka voivat tässä auttaa. Lisäksi protestanttinen "yksin uskosta" -oppi on jossain muodossa päässyt vaikuttamaan monien ortodoksien käsitykseen ainakin Suomessa.

Lue lisää

tämä selvitti asiaa jonkin verran. tosin, jos joku viitsisi vääntää vielä isommasta rautalangasta olisin todella tyytyväinen, sillä jos ollaan samalla viivalla tuomiolla, niin miksei kuka hyvänsä pelastuksen nimissä olisi mieluummin maallikko? saati että tahtoisi päätänsä juudaksen käveltäväksi :-)

yst. utelias

utelias999 kirjoitti:

tämä selvitti asiaa jonkin verran. tosin, jos joku viitsisi vääntää vielä isommasta rautalangasta olisin todella tyytyväinen, sillä jos ollaan samalla viivalla tuomiolla, niin miksei kuka hyvänsä pelastuksen nimissä olisi mieluummin maallikko? saati että tahtoisi päätänsä juudaksen käveltäväksi :-)

yst. utelias

Lue lisää

Pyrkimystä pappeuteen pidetäänkin useimmassa tapauksessa epäterveenä. Joka ei pane paljoa painoa omalle pelastukselleen, ei liene kovin hyvä auttamaan muitakaan pelastuksen tiellä.

Tähän aiheeseen liittyy p. Johannes Krysostomoksen omaelämäkerrallinen teos "Kuusi kirjaa pappeudesta". Hän halusi välttää pappeutta jopa sen uhalla, että saattoi menettää parhaan ystävänsä. Vaikka kirja on käännetty suomeksi, sen opetuksia ei useinkaan tahdota muistaa tai ottaa vakavasti.