Mitenkähän tämän asian muotoilisi ymmärrettäväksi.
Ihmisen elinpäivien määrä on määrätty, mutta elinpäivien määrää ei voi tietää, kun ihminen ei sitä tiedä.
Jos ihminen sairastuu vakavasti ja hänet saadaan parannettua, niin silloin saatetaan sanoa, että ihminen sai jatkoaikaa elämälleen tai hänen aikansa ei ollut vielä lähteä.
Mitä jos ihminen ei olisikaan saanut hoitoa, niin hänhän olisi silloin kuollut, mutta eihän hän olisi voinut kuolla, jos hänen elinpäivinesä määrä ei ole vielä tullut täyteen, joten olisiko hänen elämänsä loppu ollut kahden eri tyyppinen.
Toisessa, kun hän sai parantavan hoidon, niin hän sai elää terveenä loppuelämän ja toisessa, kun hän ei saanut hoitoa, niin hän joutui lopun elämäänsä elämään sairauden kanssa, kunnes elinpäivien määrä tulee täyteen.
Sitä vain miettii kun lähinen menehtyy vakavaan sairauteen, että jos sairaus olisi todettu ajoissa ja saatu hoidettua, niin olisiko läheinen nyt vielä elossa vai kuollut.
Koska emme tiedä läheisemme elinpävien määrää, niin silloin on mahdoton mitään sanoa.
Jos hänet olisi saatu parannettua, niin olisiko hän nyt elossa vai kuollut jossakin muussa onnettomuudessa tai sairauteen sinä päivänä, kun hän kuoli vakavaan sairauteen, jota ei hoidoista huolimatta saatu hoidettua.
Jos ihmisen elipäivien määrä on määrätty, niin läheisemme olisi kuollut tuona päivänä, jos hän olisi ollut tervekin, kun elinpäivien määrä tulee täyteen, niin elämän täällä päättyy.
Ihmisen elinpäivien määrä on määrätty, mutta elinpäivien määrää ei voi tietää, kun ihminen ei sitä tiedä.
Jos ihminen sairastuu vakavasti ja hänet saadaan parannettua, niin silloin saatetaan sanoa, että ihminen sai jatkoaikaa elämälleen tai hänen aikansa ei ollut vielä lähteä.
Mitä jos ihminen ei olisikaan saanut hoitoa, niin hänhän olisi silloin kuollut, mutta eihän hän olisi voinut kuolla, jos hänen elinpäivinesä määrä ei ole vielä tullut täyteen, joten olisiko hänen elämänsä loppu ollut kahden eri tyyppinen.
Toisessa, kun hän sai parantavan hoidon, niin hän sai elää terveenä loppuelämän ja toisessa, kun hän ei saanut hoitoa, niin hän joutui lopun elämäänsä elämään sairauden kanssa, kunnes elinpäivien määrä tulee täyteen.
Sitä vain miettii kun lähinen menehtyy vakavaan sairauteen, että jos sairaus olisi todettu ajoissa ja saatu hoidettua, niin olisiko läheinen nyt vielä elossa vai kuollut.
Koska emme tiedä läheisemme elinpävien määrää, niin silloin on mahdoton mitään sanoa.
Jos hänet olisi saatu parannettua, niin olisiko hän nyt elossa vai kuollut jossakin muussa onnettomuudessa tai sairauteen sinä päivänä, kun hän kuoli vakavaan sairauteen, jota ei hoidoista huolimatta saatu hoidettua.
Jos ihmisen elipäivien määrä on määrätty, niin läheisemme olisi kuollut tuona päivänä, jos hän olisi ollut tervekin, kun elinpäivien määrä tulee täyteen, niin elämän täällä päättyy.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kristittynä uskon, että Jumalalla on tiedossaan jokaiselle maksimiaika maan päällä. Psalmissa sanotaan, että elinaikamme on 70 - 80 vuotta ja eiköhän tämä ihmisen keski-ikä länsimaissa ole jo saavutettu. Vedenpaisumuksen aikoihin Jumala antoi sen viimeisen kattoraja 120 vuotta.
Ihminen on lihaa, heikko ja katoavainen. Olkoon siis hänen elinikänsä enintään satakaksikymmentä vuotta." 1 Moos 6. luku. Ja eipä tätä lukua ole tainnut montakaan todistettavasti ylittää, vaikka ihmisiä on elänyt täällä jo miljardeja.
Onko niin, että meille on annettu joku potentiaalinen päivämäärä ajassa jonne voisimme päästä, mikäli eläisimme terveellisesti, olisimme huolellisia ja ei tulisi tapaturmia. Joku kuolee varmaan ennenaikaisesti synnin ja itsemurhan kautta.
Ja voi joskus käydä niin, että elinaikaa voidaan jotenkin keinotekoisesti, esim. makuutetaan sairaalassa letkuissa, annetaan hoitoja, jotka eivät edistä todellista elämää vaan jatkavat kärsimystä.
Se mikä on ihmisen mielestä tarpeellista ja elämää, saattaakin olla Herran silmissä ihan muuta. Usein se omainen ei tahtosi luovuttaa ja näkee elämän päättymisen, kun sairas viruu, kituu tai menehtyy.
Jumalan sana vakuuttaa kuitenkin, että elimme tai kuolimme, olemme Herran ja jokainen joka on laittanut luottamuksen Jeesukseen, elää vaikka olisi kuollut, eikä todellisuudessa kuole koskaan.
Kyllä se on usein se sairas itse joka ei tahdo luovuttaa eikä omainen. Tuo on yleinen väärinkäsitys, että pahat omaiset pakottavat kitumaan elämässä. Todellisuudessa monesti omaiselle kuolema olisi helpotus, mutta kuoleva itse haluaisi vielä elää. Olen nähnyt monesti.
Eikä kaikki vanhetessaankaan ala luopua asioista...itsekin jo keski-iässä, mutta kyllä nuoruuden unelmat yhä elävät ja uusia tulee...
Joskus sairaus voi olla myös siunaukseksi ihmiselle, kun vakava sairaus pysäyttää ihmisen miettimään elämän tarkoitusta ja myös elämän päättymistä, että mitä minulle tapahtuu, kun elämä päättyy ja uskooko Jeesuksen sovitustyöhön meidän puolestamme.
Läheisemme saamme jättää Armollisen Jumalan hyviin käsiin ja vain yksin Jumala tietää mikä on ihmisen sydämen suhde Jumalaan.
Se on vain lyhyt aika minkä täällä vietämme verrattuna iankaikkisuuteen.
Sen huomaa, kun itse on jo 45 vuotta, niin eipä tässä enää paljon yli 30 vuotta pidempää eletä ja 30 vuotta menee nopeasti.
Kyllä sitä jo on alkanut luopumaan monesta asiasta ja siitä, että saa kaikki asiat tehdyksi, mitä on suunnitellut.
Ne mitä ei saa, niin jäävät tänne, ei sillä ole väliä.
Kun ihminen vanhenee, niin hän alkaa vähitellen lupumaan asioista, kun Jumala alkaa riisumaan ihmistä vähitellen.
Monesti nuorena voi harmistella paljon, että sairauteen menehtyneellä, mutta kuitenkin pitkän elämän eläneeltä jäi vielä paljon asioita kokematta ja tekemättä.
Mutta kun seurasi tämän sairaan ihmisen elämän loppuaikaa, niin hän luopui kaikesta, ei ollut enää merkitystä loppujen lopuksi näillä maallisilla ja materialistisilla asioilla.
Ne menttivät merkityksensä, vaikka sitä ei moni nuori ihminen vielä ymmärrä.
Moni iäkäs vanhuskin monesti toteaa, että pääsisipä jo täältä pois, kun elämässä on kaikki koettu ja ihmisen mieli muuttuu hänen vanhetessaan.
Kiinostus tähän maailmaan vähentyy iän myötä, kun parempaa on tiedossa Taivaassa.
Jos ihminen olisi tarkoitettu elämään täällä tuhansia vuosia, niin myös ihmisen keho olisi toisenlainen, että se kestäisi niin pitkän ajan.
On hienoa että noin keski-iässä tajuaa ajan rajallisuuden. Kun olin noin 40-vuotias ja elämässä olisi silloin todella myrskyiset vuodet ja paljon vaikeuksia, niin silloin jopa "kateudella" katselin iäkkäämpiä 60-kymppisiä ja ajattelin, että heillä on pian tämä korpitaival takana ja päärlyportit kohta häämöttävät. Nyt kun ei ole kohtuuttomia huolia ja vaikeuksia, niin on ihan kiva elää ja nauttia elämän lahjasta. Tottakai sitten on tuhat kertaa ihanampaa, kun ehtiihän siitä nauttia, kun se ei lopu koskaan.
Osanottoni ja ymmärrys suruun ja ikävään, kun läheinen ja rakas on siirtynyt aistien tavoittamattomiin. Lohduttakoon usko jälleen näkemisestä.