Uupumustako?

tunnelinpää kirjoitti:

Pitkään jatkunut kova paine elämässäni velkajärjestely ja yksinhuoltajana kahden murrosikäisen lapsen kanssa ilman varsinaista turvaverkostoa. On ystäviä..., mutta ei auttavia sellaisia. Sukulaiset pitävät minua vahvana ja sanovat, että kyllä sinä pärjäät, mutta eivät ole elämässäni millään lailla kuin sivusta seuraajana ja elävät omaa elämäänsä melko huolettomasti. Vahvakin tarvitsee tukea, lohdutusta ja kannustusta. Työtilanne aina pätkä kerrallaan. Pakko olla töitä, jotta selviää velkajärjestelystä. Määräaikaisia työsopimuksia ollut koko ajan onneksi, mutta epätietoisuus työn jatkumisesta on ollut stressaavaa. Vakituista työpaikkaa ei ole helppo saada. Olen pätevä ja olen hakenut alani töitä jatkuvasti, kyllästymiseen saakka. Välillä olin jo heittää hanskat tiskiin ja ruveta sitten luuseriksi ja yhteiskunnan elätiksi. Ei tarvitsi enää taistella ja yrittää ja elää kädestä suuhun ja sanoa lapsilleni eioota. Itkenyt olen yksikseni salaa lapsiltani ja muilta. Todella säälittävää ja säälittävä tapaus taidan olla. Oikea surkimus.
Tämä olotila on minulle uutta. Olen aina ennen ollut yleensä positiivinen ja muita aina auttava ja kun itse tarvitsen tukea, niin eipä ole ketään. Katkeroituako nyt pitäisi, se olisi varsin helppoa.
Vaikka olen nyt saanut tietää, että olen saanut pitkän työsoppimuksen ja edessäpäin miesystäväni ( asuu toisella paikkakunnalla) kanssa tulevaisuus näyttää valoisammalta, silti olen haluton, en jaksa iloita. Menikö tilanteeni liian pitkälle, olinko kovan paineen alla liian kauan? En pysty iloitsemaan ja nähdä asoiden hyvää puolta. Ei ole jotenkin uskoa siihen. En yksinkertaisesti näe...tai olen tunnoton....turta...turha kapine jolla ei ole mitään arvoa...Tässä vuodatukseni, helpotti kun sai kirjoittaa tunteeni tänne ja helpottaisi vielä enemmän, jos olisi joku joka kommentoisi..kiitos..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä