Tiettävästi noin 700 000 suomalaista miestä palveli Suomen puolustusvoimien tehtävissä vuosina 1939-45. Heistä menehtyi taistelujen takia noin 82 000 ja muulla tavoin noin 12 000. Yleisesti veteraanit aivan liian yksioikoisesti niputetaan yhdeksi joukoksi vaikka todellisuudessa heidän tehtäväkuvansa oli hyvin erillainen. Armeijalla oli talvisodan aikana aluksi noin 80 ja myöhemmin noin 110 jalkaväkipataljoonaa. Niissä palveli noin 80 - 110 000 miestä määrävahvuuksien mukaan. Jatkosodassa näihin pataljooniin (n. 155) kuului määrävahvuisina noin 160 000. Lisäksi taistelijoiksi luokiteltiin noin 8 000 pioneeripataljooniin kuulunutta sekä parisen tuhatta erikoisyksikköjen taistelijaa sekä muutama tuhat divisioonien pst-tykkikomppanioiden sotilasta.
Koska tiettävästi 94% sotatappioista (taistelut) kohdistui taistelujoukkoihin on myös täydennykset (noin 150 000) kohdistuneet näihin yksiköihin.
Armeijan kotiuttamisvaiheessa näitä veteraaneja kotiutettiin noin 470 000. Heistä todennäköisemmin vain 1/3 oli varsinaisia taistelijoita. Osalla heistäkin taistelukokemukset olivat varsin vähäisiä. Taistelijoiden kuolleisuus siviilissä oli suurempaa kuin takalinjoilla palvelleilla. Onkin oletettavaa että jo 30 vuotta sodan jälkeen eloissa olevista veteraaneista vain ehkä 1/4 oli taistelijoita.
Luulen että suurelta osalta veteraaneista jäi kertomatta se etteivät he olleet missään pahoissa paikoissa. Nuorempi polvi luuli että siinä kulki "sodassa traumatisoitunut mies". He eivät usein miettineet että siinä todennäköisemmin kulki mies joka ei tiennyt sodan helvetillisyydestä lopultakaan kovinkaan paljon.
Koska tiettävästi 94% sotatappioista (taistelut) kohdistui taistelujoukkoihin on myös täydennykset (noin 150 000) kohdistuneet näihin yksiköihin.
Armeijan kotiuttamisvaiheessa näitä veteraaneja kotiutettiin noin 470 000. Heistä todennäköisemmin vain 1/3 oli varsinaisia taistelijoita. Osalla heistäkin taistelukokemukset olivat varsin vähäisiä. Taistelijoiden kuolleisuus siviilissä oli suurempaa kuin takalinjoilla palvelleilla. Onkin oletettavaa että jo 30 vuotta sodan jälkeen eloissa olevista veteraaneista vain ehkä 1/4 oli taistelijoita.
Luulen että suurelta osalta veteraaneista jäi kertomatta se etteivät he olleet missään pahoissa paikoissa. Nuorempi polvi luuli että siinä kulki "sodassa traumatisoitunut mies". He eivät usein miettineet että siinä todennäköisemmin kulki mies joka ei tiennyt sodan helvetillisyydestä lopultakaan kovinkaan paljon.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Juuri näinhän asia on.
Nykyään jokainen sota-aikana armeijan leivissä takalinjoilla lusmunnut pölyttynyt kääkkä saa automaattisesti Pyhän Sotaveteraanin statuksen.
Se on perin naurettavaa.
Oikeastihan merkittävä osa niistä oikeista sankareista ei koskaan palannut rintamalta,ja suuri osa palanneista kuoli ennenaikaisesti rankkojen kokemusten invalidisoimina.
oli noin 100 000 miestä. isäksi on laskettava huollon, kenttätykistön, pioneerien ja viestijoukkojen divisioonatasolla palvelevat osat.
Varsinaisia rintamamiehiä voi arvioida olleen kerrallaan noin 150 000. Joukko vaihtui varsinkin kiivaissa taisteluissa tiiviiseen tahtiin, kokonaistappiothan olivat noin 200 000. Kaikkiaan varsinaisella rintamalla jossain vaiheessa palvelleita on ainakin
400 000.
Onkohan Utin Ilmavoimissa kaatuneitten taulussa n. 600 nimeä, entä merivoimien kaatuneet.
Eivät hekään varsinaisesti rintamalla olleet.
Geneven sopimuksissa määritellään taistelijoiksi kaikki asevoimien henkilöstö seuraavin poikkeuksin:
1) Lääkintähenkilöstö, mikäli eivät kanna asetta
2) Sotilaspapit tai vastaavat, mikäli eivät kanna asetta
3) Rikkoutuneesta koneesta hypännyt lentokoneen miehistö, paitsi jos he selvästi valmistautuvat taistelemaan. Tämä ei koske laskuvarjo- tai maahanlaskujoukkoja.
"Kokonaistappiot" on käsite joka vaatii täsmennystä. Sodassa taistelujen vuoksi menehtyneitä on ollut tietokannan mukaan 30.11.1939-25.4.1945 81 873. Haavoittuneiden määrä oli yhteensä 200 000 mutta heistä vain 1/4 haavoittui vakavasti ja noin 30%:n haavoittuminen oli niin vähäinen että he palasivat yksikköön hyvin pian, usein samana päivänä. Käytännössä noin 150 000 taistelujoukoissa ollutta menehtyi tai invalidisoitui (osa henkisesti) jolloin he poistuivat näistä joukoista.Heidän tilalleen tuli täydennysmiehiä sekä uusia kutsuntojen kautta saatuja alokkaita.
Kulunut fraasi jonka mukaan mies olisi ollut "viisi vuotta etulinjassa" ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa tällaisia miehiä ei juuri voinut edes olla. Monet etulinjassa talvisodassa taistelleet (esim. SDP:n Väinö Leskinen tai kirjailija Pentti Haanpää) olivat myöhemmin jatkosodassa takalinjoilla. Jopa divisioonien rykmentit jaoteltiin asevelvollisuusrykmentteihin sekä reserviläisiin. Jälkimmäisiä ei usein pantu puhkaisemaan rintamalinjaa hyökkäysvaiheessa tai torjuntataisteluissa ei heitetty kovimpiin paikkoihin. Yksikköjä siirreltiin, lepuutettiin aina kun siihen oli mahdollisuus. Jatkosodassa oli todellisuudessa vain kaksi reilun kuukauden kestänyttä todella hetkistä vaihetta. Ensimmäinen hyökkäysodan alussa heinäkuun 10.päivän ja elokuun lopun 1941 vaihe jolloin suurin osa (ei kaikki) rykmentit olivat kovassa paineessa. Syyskuusta 1941 lähtien taistelut eteenkin Kannaksella ja Syvärillä helpottivat (mutta jatkuivat Petroskoin-Karhumäen suunnalla). Toinen kiivas vaihe ajouttui kesä-heinäkuulle 1944. Mutta silloinkin eräät myöhemmin suurta mainetta saaneet yksiköt kuten Yrjö Hansteen JR 12 olivat todellisessa tulessa usein vain 1-2 viikkoa. 14.divisioona Rukajärvellä ja 19.prikaati Kannaksella yhtä pataljoonaa lukuunottamatta pääsivät aika vähällä. Myös yksi jatkosodan alun divisioona oli käytännössä asemasodassa tuon kesän 1941.
Sotapalvelus 1939-45 ei ollut alkuunkaan niin yhtenäinen ja niin vaarallinen kaikille kuin luullaan. Väittäisin että vain 1/4 sotilaista joutui useamman viikon ajan todella vaikeisiin ja kamaliin taistelutehtäviin. 2000-luvulla eloissa olleista veteraaneista varmaankin yli 90% oli päässyt sodassa niin helpolla ettei jälkipolvi sitä tajunnut heiltä edes kysellä. Osa veteraaneista rivien välistä myönsi että heillä oli huono omatunto siitä miten koville vanhukset, naiset ja lapset jäivät kotirintamalle heidän tappaessa aikaa jatkosodassa.
Täytyy sanoa, että vähän sinne päin. Kyllä jokunen kovissakin paikoissa ollut sentään selvisi hengissä ja haavoittumattakin koko jatkosodan ajan, aina ensimmäisestä päivästä viimeiseen. Tälläinen sattui olemaan isäukkoni, tykistön tulenjohtueessa alusta loppuun tähystys-au:na.
Sotipaspassiin on merkattu mm. seuraavat taistelupaikat: Korpiselkä, Jalonvaara, Hyrsylä, Mikkeljoki, Sotjärven-Säämäjärven kannas, Kutismajoki, Prääsä, Petroskoi, Suunu, Syväri, Sjargozero, Gora, Juksova, Lotinanpelto, Voimalaitos, Valkeasaari ja Viipurinlahden saaristo.
Valkeasaaressakin hän sattui olemaan 9-10.6.1944 Merituittua vastapäätä
Kärki nimisessä tukikohdassa.
Taistelujoukoiksi määriteltiin Suomessa viime sotien aikana jv rykmentit, erilliset jalkaväen pataljoonat, pioneerikomppaniat ja pioneeripataljoonat. Niihin ei laskettu esim divisioonien viestipataljoonat ja prikaatien viestikomppaniat. Myöskään tykistöä ei laskettu taistelujoukoiksi. Taistelulentäjät ja laivaston taistelualukset miehistöineen olivat tietysti oma lukunsa. On myös muistettava se että pieni osa tykistön henkilöstöä (tulenjohtajat) olivat tosiasiassa taistelijoita. Toisaalta osa rykmenttien esikuntien ja huollon henkilöstöä ei sitä ollut.
On hyvät syyt otaksua siis että Suomi aloittaesaan jatkosotaa kesällä 1941 noin 500 000 miehen asevoimin asetti varsinaisiin taistelujoukkoihin heistä noin 160 000 eli kolmasosan. Noin 65-70% eivät missään tapauksessa olleet taistelujoukoissa eivätkä sitä todella vaaralle alttiina kuin satunnaisesti.
Jalkaväkirykmentti 7:n eri komppanioiden lukemat kuolleista jatkosodassa. Taistelujen takia menehtyneet muuten menehtyneet (25.6.41-31.10.44)
1./JR 7...............170 5 = 175
2./JR 7..............140 6 = 146
3./JR 7...............134 2 = 136
4./JR 7...............78 3 = 81 (konekiväärikomppania?)
5./JR 7...............138 5 = 143
6./JR 7...............136 10 = 146
7./JR 7...............102 0 = 102
8./JR 7............... 96 4 = 100(konekiväärikomppania?)
9./JR 7 ...............95 2 = 97
10./JR 7 ..............96 2 = 98
11./JR 7 ...............86 2 =88
12./ JR 7.................65 3 = 68(konekiväärikomppania?)
13./JR 7..................16 0 = 16 (Krh-komppania)
14./JR 7..................41 1 = 42 (pst eli tykkikomppania)
http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php
Lisäksi krh-joukkueisiin kuuluneista merkitty kuolleiksi taistelujen takia 35 ja krh-komppaniaan kuuluneita 6 eli yhteensä 41 ja muuten 3. Lisäksi KKK (konekiväärikomppaniohin) merkittyjä kuolleita 32 5 = 37. Esikuntakomppaniaan tai esikuntiin merkittyjä kuolleita 102 10 = 112. Tykkikomppaniaan kuuluneita kuolleita 16 0 =16.
Jo noista yhden rykmentin tiedoista nähdään miten suuri todennäköisyys oli kuolla kiväärikomppaniaan kuuluneella, varsinkin ns. asevelvollisuusrykmentin sotilaalla. Käytännössä Jalkaväkirykmentti 7:n ensimmäisen pataljoonan kiväärikomppaniat menettivät lähes kaikki sotilaansa kuolleina tai pahasti haavoittuneena. Tuollaisesta sotatehtävästä ei yksinkertaisesti ole voitu tulla elävänä yhtenä kappaleena kolmen vuoden jälkeen kotia.
Ketä ne siis keskuudessamme viimeisinä vuosina olleet veteraanit sitten lopulta olivat? Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta he eivät olleet taistelijoita. Jos olivat makasivat todennäköisemmin Kaunialan sotasairaalassa. Toinen mahdollisuus oli se että kerran jo haavoituttuaan saivat jossain vaiheessa siirron vaarattomampiin tehtäviin. Linna, Päätalo, Haanpää tai täällä mainittu Väinö Leskinen selvisivät sodasta siksi että saivat jossain vaiheessa siirron pois etulinjasta. Niin se vain on ollut.
Joku taas sekoilee oikein kunnolla. Kaikki armeijan toiminnassa mukana olevat ovat tavallaan sodan taistelijoita riippumatta tehtävästään.
Oma lukunsa ovat ne operatiivisiin hyökkäyksiin ja puolustustaisteluihin osallistuvat
Yleisesikuntaupseerikin voi olla sodan veteraani vaikka ei olisi käynytkään koskaan "etulinjassa" aktiivisissa taistelutehtävissä.
Kyllä sodan johtamistehtävät esikuntatehtävissä ovat SAMAA sotaa mitä "etulinjan" operatiiviset taistelutkin.
Sotatoimi on yksi iso kokonaisuus jossa henkilöillä voi olla ja on erilaisia tehtäviä.
Useimmin selvä ero tulee sotilasvirkapuvusta. Siviileillä ei ole tuota virkapukua vaikka voivat osallistua totaaliseen sotaan omissa tehtävissä kotirintamalla.
Nämä siviilit eivät tietenkään ole sotilasveteraaneja vaikka ovatkin sotaa kokevia henkilöitä.
Sotaveteraani nimitys on useimmin pelkkä määrittelytehtävä sotilastehtävissä osallistumisena sotatoimiin. "Tavallisin" raja on osallistuminen aseelliseen toimintaan upseerina, aliupseerina taikka miehistön jäsenenä.
Eri maissa veteraani sanaa tulkitaan hieman eri tavalla.
Olihan noita värikkään menneisyyden omaavia käpykaartilaisia jotka sitten tunnuksen kautta hakivat veteraanien etuja ihan vaan pokkana..
Erityisen superveteraanistatuksen ovat ansainneet etenkin Summassa Lähteen lohkolla taistelleet ruotsalaiset.
Kiistaton tosiasiahan on että nykyisin sodissa olevista tuskin edes 5% on varsinaisia taistelijoita. 95% on jossain hallinnollisissa, huolto- tai tukitehtävissä kaukana taisteluista.
Viime sotien aikaan näitä taistelijoita saattoi olla vielä 25-35% muttei missään tapauksessa enemmistöä sotilaista.