Muistan sen. Se oli torstai. Koulussa oli ollut muutenkin huono päivä. Olin noin 11 vuotta. Kun isä tuli töistä hänen ilmeensä ei ollut hyvä. Sain kuulla että rakas kummitätini oli nukkunut pois. Olin tiennyt että näin tulisi tapahtumaan. Hänellä oli syöpä jota ei voinut leikata.
Hautajaisissa en voinut lopettaa itkemistä. Tuntui että hukun. Aina kun katsoin arkkua tai mitä vain. Tämä ei ollut oikein. Tätini oli oikein hyvä ihminen. Syytin lääkäreitä siitä. Ajattelin että se oli heidän virheensä. Hän kävi pitkään hoidoissa mutta lääkärit eivät löytäneet mitään ennen kuin oli liian myöhässä. En voi lakata ajattelemasta että jos olisi ollut vähänkin pätevämmät hän ehkä vielä olisi kanssamme?
Vielä tänä päivänäkin, yli vuosi hänen kuoleman jälkeen itken. Tuntuu ettei tämä suru pääty milloinkaan. Asuin kaukana hänen luotaan joten näin muutaman kerran vuodessa häntä. Liian vähän. Olisi pitänyt useammin sanoa että hän oli maailman paras täti. Nyt se on myöhäistä.
Hautajaisissa en voinut lopettaa itkemistä. Tuntui että hukun. Aina kun katsoin arkkua tai mitä vain. Tämä ei ollut oikein. Tätini oli oikein hyvä ihminen. Syytin lääkäreitä siitä. Ajattelin että se oli heidän virheensä. Hän kävi pitkään hoidoissa mutta lääkärit eivät löytäneet mitään ennen kuin oli liian myöhässä. En voi lakata ajattelemasta että jos olisi ollut vähänkin pätevämmät hän ehkä vielä olisi kanssamme?
Vielä tänä päivänäkin, yli vuosi hänen kuoleman jälkeen itken. Tuntuu ettei tämä suru pääty milloinkaan. Asuin kaukana hänen luotaan joten näin muutaman kerran vuodessa häntä. Liian vähän. Olisi pitänyt useammin sanoa että hän oli maailman paras täti. Nyt se on myöhäistä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuollaiset tunteet ja ajatukset ovat tyypillisiä kaikille kun erittäin rakas kuolee tai menettää jotain. Usein tulee näitä "syyttäviä" ajatuksia lääkäreitä kohtaan, joskus läheisiä että miksi eivät kannustaneet aikaisemmin tutkimuksiin.
Myös syyllisyys että miksi en huomioinut, kiittänyt enemmän. Miksi oli niin vähän yhteyttä kuuluvat surutyöhön.
Uskon elämään kuoleman jälkeen ja tiedän, että ero ei ole sittenkään lopullinen. Jospa voi sitten jatkaa siitä, mihin jäätiin. Ei tätisi enää ole murheellinen, että osoitit liian vähän kiitollisuutta.
Hei nimimerkki, Ikäväonkova
Otan osaa suruusi. Kyllä vielä vuoden kuluttua tärkeän ihmisen kuoleman jälkeen voi ikävä olla kova. Oletkohan saanut juteltua kummitädistäsi ja hänen kuolemastaan ja erityisesti surustasi vanhempiesi kanssa? Ellette ole jutelleet, kerro heille, että kaipaat kummitätiäsi, jospa siitä tulisi keskustelun alku. Puhuminen usein auttaa. Onko sinulla valokuvia hänestä. Usko vaan, mutta tulee sellainen aika ja vaihe, jolloin suru väistyy ja pahin on ohi ja voit ajatella häntä vain kiitollisin ja iloisin mielin.
Hyvää kevään odotusta,
Pirkko-pappi