Miten tästä raastavasta tunteesta pääsee yli?

On kuin oma tarina. 4v yhdessä ja nainen sanoi että ei enää halua olla yhdessä. Maailma mureni enkä pysty tehdä mitään. Mietin häntä koko ajan ja itken. Luulin että olisimme aina yhdessä. En syö enkä nuku. Asutaan vielä yhdessä ja pitäs ettii kämppää, mutta en saa soitettua mihkään asuntoilmotukseen, koska sillon myöntäsin itelleni että se on ohi. Vain hänen lähellään paha olo katoaa. Lasken vain minuutteja koska hän tulee kotiin. Alkoholin kanssa ei kannata alata läträämään. Teen sitä itse, että juon joka päivä pahaa oloa pois, mutta lopussa on aina vaan pahempi olo. Kaikki sanoo että aika auttaa, mut ei se oo mikää vastaus kun sattuu koko ajan ja miettii miten paljon aikaa tämä vaatii. Ainut mikä mua auttaa on kavereille puhuminen. Sekin auttaa vaan sen hetken kun saa puhua. Kun tuut kotiin ja oot yksin niin samat tunteet pamahtaa pintaan. Jaksamisia sulle. Et oo yksin tään asian kans.

Kuulostaa siltä tuo lopun alku, mitä nyt on menossa minulla. Nainen tuntuu inhoavan minua fyysisesti.

En ole puhunut hänelle kohta viikkoon juuri mitään tai yrittänyt enää lähestyä fyysisesti. En jaksa torjuntaa ja passiivisaggressiivisuutta. Hän kyselee, miksi olen vihainen. En minä ole vihainen. Minä vaan olen täynnä tätä elämää ihmisen kanssa, joka ei selvästikään halua minulta yhtään mitään. Ehkä hän odottaa, että minä teen sen päätöksen.

Aisankannattajaksi en rupea tai perään kitisemään, hän saa kyllä lapset ja autoni. Elarit ja yksinhuoltajuuden. Vapauden minusta. Minä en ole mikään etäisä. Puheet on puhuttu siinä kohtaa, kun lähden tuosta ovesta. Se päätös tässä kai se pahin on. Kurkkua kuristaa jo pelkkä ajatuskin, että aivan kohta näen lapseni viimeisen kerran. Tuijottelen heidän kasvojaan. Painan muistiini heidän ilmeitään, nauruaan ja epäröin. Mietin, näkevätkö he suruni. Kauniita, tasapainoisia ja hyviä lapsia, joiden elämä menee kohta ihan mullin mallin, koska äiti ja isä ovat juntteja idiootteja.

Nainen taisi rakastaa sitä minua, joka oli arvaamaton ja epätasapainoinen. Kasvoin aikuiseksi ja aloin isäksi, koska halusin tehdä oikein. Tein lähes kaiken eri lailla kuin oma isäni. Jätin viinan, en ole väkivaltainen tai kaatanut pienuuttani paskaa perheeni niskaan. Ehkäpä en viehätä häntä sen takia. En ole jännittävä.

Elämäni on ollut hyvä. Olen saanut osani paljosta ja se riittää. Vielä kerran ja sitten se on ohi. Niin ahdistavalta kuin se kaikki tuntuukin, en malta odottaa viimeistä rypistystäni. Aion kuolla hymy naamallani. Pelkurina toki, mutta en minä enää välitä.

Hei SärkynytSydän.

Kerrot eron jälkeisestä tunteiden skaalasta. Sinullakin, kuten muillakin, on tullut elämänmuutoksen yhteydessä kaikenlaisia tunteita helpottuneisuudesta ja huojentuneisuudesta suruun, kiukkuun, kateuteen ja kaipuuseen ja varmasti vielä muitakin. Tämä kaikki on inhimillistä ja kuuluu eroprosessiin. On myöskin selvä, että eron osapuolet prosessoivat eroa eri tahtiin ja eri tavalla. Voi olla, että kumppanisi itki ja suri eroanne jo aikaisemmin, sinulle iski sama vasta nyt. Joka tapauksessa erottuanne ei sinun kannata enää panostaa energiaa exäsi tunnetilojen tarkkailuun, vaan keskittyä ottamaan omat tunteesi vastaan.

Onko sinulla ihmisiä, joille voit avautua ja kertoa tuntemuksistasi ja käydä eron nostattamia ajatuksia läpi? Jos läheisissäsi ei sellaisia ole, voit myös hakeutua keskusteluapuun esim. työterveyshuoltoon tai vaikkapa seurakunnan palveluiden piiriin. Eron työstäminen ja tunteiden läpikäyminen auttavat rakentamaan elämä uudelleen ja myös seuraavaan mahdolliseen parisuhteeseen. Älä kiirehdi deittailemaan, kun selvästikään et ole valmis, vaan anna ensin tämän suhteen loppua ja käsittele sen luopuminen. Älä pyrikään kieltämään ja karttamaan surua, vaan sure, nyt on sen aika. Se loppuu aikanaan ja sitten tulee uusia tiloja elämääsi.

Merja, diakoni

Minulla tulee juuri nyt kesäkuussa neljä vuotta täyteen erosta, enkä ole vieläkään päässyt surussa eteenpäin. Käytännössä koko ajan itkettää, mutta seurassa ja töissä ollessa koetan olla mahdollisimman normaali. Yksin jäädessä itku tulee väistämättä.

Tuntuu että hymyileminenkin on vaikeaa, aivan kuin psyyke pistäisi vastaan, koska kokee sen niin luonnottomaksi tässä olotilassa.

En osaa sanoa miksen toivu, miksen kykene lopettamaan itkemistä, miksen näe mitään syytä elää. En jotenkin edes ymmärrä enää ajan kulumista, kaikki pysähtyi eroon.

Luulen yhden syyn olevan se, että vanhempani eivät koskaan pitäneet minusta ihmisenä ja koen, että tämä pitkä suhde oli elämässäni ensimmäinen, jossa olin oikeasti rakastettu. Se tuntui uskomattomalta, olla oma itsensä ja silti pidetty. Elämässäni ei ole ketään muuta läheistä ihmistä, joten menetys tuntui ja tuntuu valtavalta. En usko että voin enää kokea mitään sellaista, koska olen muuttunut murheelliseksi ja totiseksi ihmiseksi, joka on raskasta seuraa kenelle tahansa.