Tarinan kuvaus:
Herra x on aktiiviuskova, joka tuntee kirjoitetun Sanan ja seurakuntakuviot. Tulee aika, kun hän mieltyy tähän maailmaan, jää pois seurakunnasta ja vuodet kuluvat uskovan nimellä sivistyneesti eläen, yhteiskuntakelpoisesti.
Luopuminen ei johda katuojaan, vaan itsetutkisteluun: onko kyse omasta uskosta, joka joutikin päättyä ja mitä on Jeesuksen usko, josta ei voi tehdä omaa uskoa?
Tuleeko herra x:stä enää tapauskovaa, vai yli rajojen uskova? Tarvitseeko hän oman seppä Högmaninsa?
Herra x on aktiiviuskova, joka tuntee kirjoitetun Sanan ja seurakuntakuviot. Tulee aika, kun hän mieltyy tähän maailmaan, jää pois seurakunnasta ja vuodet kuluvat uskovan nimellä sivistyneesti eläen, yhteiskuntakelpoisesti.
Luopuminen ei johda katuojaan, vaan itsetutkisteluun: onko kyse omasta uskosta, joka joutikin päättyä ja mitä on Jeesuksen usko, josta ei voi tehdä omaa uskoa?
Tuleeko herra x:stä enää tapauskovaa, vai yli rajojen uskova? Tarvitseeko hän oman seppä Högmaninsa?
Vastaukset 34
Vanhimmat
Minusta tuli yli rajojen uskova. Kuulun globaaliin Kristuksen seurakuntaan. Uskova voi kasvaa ulos siitä yhteisöstä, jossa hän tuli uskoon. Se mikä näyttää syrjään jäämiseltä, voi ajan mittaan johtaa jopa syvempään henkilökohtaiseen Jumala-suhteeseen. Jumala ei hylkää sitä, joka etsii Häntä rehellisesti. Jumalaa ei häiritse, vaikka kyseenalaistaisimme meille annettuja totuuksia tai toimintatapoja. Kasvaminen vaatii joskus uusille urille lähtemistä. Ja se voi johtaa rikkaampaan uskonelämään.
Sen verran vielä, että minä en tavannut seppä Högmania enkä ketään muutakaan ihmistä. Sanoin Jumalalle, että tästä lähtien lakkaan kuuntelemasta ihmisiä ja kuuntelen vain Sinua. Erittäin hyvä valinta, kun sitä nyt jo jälkiviisaudella tarkastelee. Toki elämässäni on ollut senkin jälkeen ihmisiä, mutta kuuntelen enemmän Jumalaa kuin heitä.
Vaikutat kovin nöyrältä. Minäkin olin kerran hyvin nöyrä. Minulla oli sairautta. Olin kokouksessa jossa saarnasi evankelista jolla oli se maine että Jumala käyttää häntä erikoisesti sairaiden parantamisessa. Mutta koska olin nöyrä, sanoin nöyrästi Herralle Jeesukselle Kristukselle etten ole riippuvainen ihmisestä enkä mene ihmisen rukoiltavaksi, en ottaisi vastaan parantumista ihmiseltä, otan parantumisen vastaan vain Jeesukselta. Siksi pyysin Jeesusta parantamaan minut tähän penkkiin ilman ihmistä. Silloin Pyhä Henki sanoi minulle: "Sitä varten minä olen palvelijani lähettänyt että minä hänen kauttaan siunaan sinua." Tämä sana tuli voimakkaasti ajatuksiini. Kokouksen lopussa menin evankelistan luokse ja pyysin rukousta puolestani. Hän rukoili kymmenen sekunnin rukouksen. Seuraavana päivänä minä olin terve.
Nyt en enää ole niin nöyrä kuin silloin kokouksen alussa. Voin mennä ihmisen rukoilltavaksi ilman Herran käskyä. Jumala on osoittanut minulle monta kertaa että Hän käyttää palvelijoitaan, niitä uskovia jotka ovat antautuneet Hänen palvelukseen. He kun tekevät Jeesuksen tekoja. Ja niin Jeesus puhuu ja siunaa uskovia ihmisen kautta. Hän on antanut julistustehtävän ihmisille ja parantaa sairaitakin ihmisen kätten päällepanemisen ja rukouksen kautta.
Ei minulla toki ole mitään ongelmaa sen kanssa, ettenkö voisi pyytää esirukousta. Tai keskustella asioista ihmisten kanssa. Mutta en käy kyselemässä ihmisiltä neuvoa sen suhteen mitä minun pitäisi elämässäni tehdä. Jotkut ovat syyttäneet minua ylpeydestä kun en näe siihen tarvetta. Mutta olen oppinut kantapään kautta, että elämän tärkeissä ratkaisuissa on viisaampaa kuunnella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
Jos olisin kuunnellut ihmisiä, niin olisin elänyt paljon pienempää elämää, kuin mihin Jumala minut johdatti. Sillä kasvuympäristöni, ml. seurakunta, pyrkivät tunkemaan kaikki samaan ahtaaseen muottiin. Sain myös hengellisyydestä kovin kapean käsityksen. Mutta Jumala armossaan korjasi käsityksiäni ja johti avarammalle sekä kestävämmälle pohjalle.
Kiitos jakamisesta.
Seppä Högman, kuten tiedetään, pysäytti Ukko-Paavon, joka yritti uskoa ja ahdistui. Itsekunkin tarvinnee omistaa nuo vapautuksen sanat: 'Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tuntemus.'
Irrottautuminen, itsenäistyminen, erottautuminen tai miksi sitä pitäisi kutsua, ei ole helppoa. Ehkä se koetaan uhkana tai muutoin ei-toivottavana. Joskus sellaiseen ajautuu tai selkeästi johdattuu, mutten sen usko onnistuvan vain jonkun käskystä.
Katso, kuinka uskot, ja voit olla avuksi hänelle, joka tietä kysyy. Merkityksellinen usko siirtää vuoria.
Jos Jumala johtaa irrottautumaan jostakin tilanteesta, niin Hän avaa myös uuden oven. Ei kannata lähteä minnekään, ennenkuin suunta on selvillä. Vaikeinta tässä on se, että Jumala saattaa antaa ymmärtää hyvissä ajoin, että valmistaudu muutokseen. Ja sitten ei tapahdu pitkään aikaan mitään. Joutuu ihmettelemään, että ymmärsinkö nyt varmasti oikein. Mutta samalla kuitenkin irrottelee vähän "teltan köysiä". Ja sitten eräänä päivänä tie on niin selvänä edessä, ettei siitä ole mitään epäilystä. Ja kun sille tielle lähtee, niin se tie on siunattu. Ei välttämättä helppo, mutta sydämessä on vahva tietoisuus, että olen Jumalan minulle tarkoittamalla tiellä.
Kristuksen sisäinen tunteminen on uskon avainasia. Olimmepa millaisessa seurakunnassa hyvänsä, jokainen käy silti läpi omat rakennelmansa. Puut, heinät ja oljet palavat mutta se mikä on Kristuksesta, jää.
Seurakunta on kasvupaikka, jakamisen ja vastaanottamisen paikka uskoville, yhteisestä uskosta rakentumiseksi. Jos siellä toimivat armolahjat Pyhän Hengen ohjauksessa, niin monenlaista tapahtuu.
Armolahjoja enemmän on kuitenkin Jeesuksen rakkauden tunteminen, koska se saa aikaan nöyryyttä ja kyvykkyyttä kohdata toisia ihmisiä. Uskossa ei ole kysymys tiedon ja kokemusten paisuttamisesta, ja tulemista joksikin erikoiseksi vaan vapautumista olemaan juuri sellainen kuin on. Rakkautta kehoitetaan rukoilemaan. Kun pyyntöön vastataan, saattaakin aluksi tuntua oudolta kun ilmaantuukin ongelmia ja ahdistuksia ja kiusauksia, mutta niihin on kätketty Kristuksen armo ja rakkaus, joita maailma ei näe.
Jokainen uskovainen kohtaa myös sellaisia ihmisiä, uskoviakin, joiden kanssa ei synny yhteyttä ihan vain senkin tähden että olemme erilaisia ihmisiä.
Jos seurakunta on terve, se antaa jokaiselle jäsenelleen vapauden sitoutua, tai lähteä toisaalle.
Kaiken ihmisiä positiivisesti kokoavan tulee omata vetovoimaisuus, sitä ei taas ole kaikenmaailman miellyttämisyritykset vaan keskinäinen välittäminen ja jokaisen ruumiinjäsenen ohjaaminen hänelle kuuluvalle paikalle. Tässä ohjauksessa tulee olla Pyhän Henki vahva johdattaja.
Jumalalle olennaista on että uskova kantaa hedelmää. Sitä varten hän tarvitsee toisia uskovia, jotka kantavat häntä rukouksin, että hän siihen kykenisi. Jumalan tahto ei ole se, että hukkaamme ja kulutamme Hänen armonsa kiusauksissa ja samojen asioiden kanssa seulomisessa, joista Hän on meidät jo vapauttanut.
Me tarvitsemme uskonlahjan joka päivä. Voin alkaa miettimään järjellisesti asioita mutta uskon alueella sillä ei ole mitään käyttöä ellei se muodostu viisaudeksi. Tulee myös tietää mihin vihollinen kohdentaa hyökkäyksensä. Kohde on valitettavasti juuri meidän järkemme, jolta odotamme usein enemmän ja petymme kun muut ihmiset näyttävät peittoavan meidät tällä alueella.
Järki ei voi koskaan tyhjentävästi selittää uskon olemusta, vaan mysteeri jää aina olemaan. Me otamme vain vastaan uskon, jonka Jeesus lahjoittaa tai sitten emme.
Jos en ole pitkään aikaan ollut seurakunnan kokouksessa (ehkä satunnaisesti muualla kokouksissa), minulta kysytään 'mites ne uskonasiat?' tai 'onko asiat Jumalan kanssa kunnossa?' Hellyttävää huolenpitoa, mutta jotakuinkin ahdistun iholle käymisestä.
Asetelma hartaat uskovat-vielä hartaammat uskovat-hartaimmat uskovat esittäytyy hierarkiana, jossa en halua olla osallisena saatikka välittää sitä muille.
Avaudun, jos minut kohdataan ihmisenä, luotuna, joka saa uskoa.
Tästä tulee mieleeni erityisherkkä ihminen, jollainen kaipaa omaa tilaa. En tiedä, loukkaako tällainen nimike tai löytyykö sitä sellaisenaan Raamatusta.
Aikamoiset päätelmät parin rivin kertomuksella? Diagnoosi erityisherkkä, kun ei kestä turhia uteluita seurakunnissa vaan kaipaisi aitoa kohtaamista.
erityisherkkä on pinnalle noussut käsite joka tungetaan joka paikkaan.
Vähän samanlainen muoti-ilmiö kuin nähdä narsisteja joka puolella kun tulee pettyneeksi ihmisiin.
Todelliset oireilut ovat vakavia, ja osaksi niissäkin voi olla mukana tiettyä itsekkyyttä, joka pukeutuu erillisyyteen ja oman tien kulkemiseen. Ehkä kristillisyyden ja seurakunnallisuuden suurimpia haasteita onkin yhteisöllisyyden toteutuminen.
Oletko erityisherkkä?
Jos multa kysyt, en, mutta nuorempi sisareni on. Tietyllä tavalla olen ollut yliherkkä, sittemmin parkkiintunut, mutta se ei ole sama asia.
Taannoin oli uutista aiheesta, ja silloin jutussa puhuttiin vieraantumisesta reaalimaailmasta. Olisiko siinä kyseessä ollut enemmänkin seuraus, ei syy.
Isossa seurakunnassa on mukana aina myös heitä, joita ei tavoiteta tai jotka jostakin syystä eivät kotoudu.
Asian tulee olla omakohtainen jotta tietää kuinka vaikeaa voi jonkin asian kanssa olla. Läheltäkin voi asioita tarkastella, mutta ei se voi olla koskaan täysin sama asia. Sen minkä itse on kokenut, sen voi täysin ymmärtää.
Seurakunnat tietäjineen ja yhteisöineen.
Kun on ajettu saatanaa ulos useampaan kertaan ja annettu älämölymölyrukousdiagnooseja.
Onko syy ihmisessä joka on erityisherkkä vai seurakunnista jotka ovat uskonnollisia turhakkeita äänentoistolaitteineen ja loppuunkulutettuine penkkeineen ja hallelujaa huutoineen ja laulua laulun hoilotuksen päälle kädet kattoon kohotettuina.
Erityisherkkkä tuhotuu ja palaa loppuun vähemmälläkin. Uskonnot pitäisi kieltää laissa ihmisten turvaamiseksi, jotta reaalimaailma voisi avautua kaikille uskontojen uhreille.
Meni melkein mielenterveys ja reaalimaailma katosi vuosiksi uskovien kannssa tekemisissä ollessa.
Onneksi pääsin ja löysin tien ulos ja sain kohdata sen reaalimaailman.
Ja jos sen haluaa itsekkyytenä nähdä kun ei seurakunnissa voi olla, siitä diagnosoimaan se sellaiseksi ulkopuolisen taholta.
yksilöihmisen kaoottista reaalielämän otteen menettämistä seurakuntien maailmassa, ei pitäisi väheksyä katsomalla ulkopuolisin silmin. Se on ollut vaikeinta ja kaoottisinta aikaa kuulua seurakuntiin ja olo on huojentunut kun on päässyt reaalielämään kiinni ja pois uskonyhteisöistä. Vasta siitä lähti parantuminen kuvitelluista ja reaalielämän kohtaaminen.
Olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa mitä erityisherkkä voi joutua kohtaamaan seurakunnissa kun tehdään diagnooseja ihmisen ns. selittämättömään pahaan oloon.
Mutta minulla ei ole tapana muistella vanhoja. Syy miksi epätodellisia diagnooseja tehtiin oli tietenkin kohdehenkilön paha olo ja ihmiset ajattelivat auttavansa. Mutta kun se apu ei perustunut todelliseen vaan kuviteltuun luuloon siitä mikä on vikana.
Syy oli loppuviimein niinkin yksinkertainen kuin uskontojen vääristymät mieleen yhdistettynä herkkään ihmiseen ja se oli tuhoisa tie. Kun on sen seurakuntatouhun nähnyt monenkirjavana, ei kiinnosta sellainen enää. Luulottelut ei kiinnosta enää vaan todellinen normaali elämä. Mitä muuta ihminen kaipaa?
Mä kerran eräässä uskonopetustunnilla rehellisesti sanoin pastorille että joskus oon ollut pidempään poissa srk:sta koska koen itseni niin huonoksi uskovaksi.
Meillä on uusi pastori joka on tosi mukava. Eikä kukaan oo onneksi kysellyt miksi en oo käynyt kokouksissa kun niitä aikoja tulee ettei syystä tai toisesta oo päässyt menemään.
Alan pikkuhiljaa pääsemään ajatuksesta että olisin muita ihmisiä huonompi uskova ja syntisempi kuin ne muut.
Toisaalta ihan uskon alkuvaiheilla oon kohdannut uskovia ihmisiä jotka on olleet ilkeitä. Nyt jälkeenpäin tajuan että heillä se on ollut ongelma jos eivät pysty sietämään toista uskonsisarta.
Nämä olivat paljon vanhempia ihmisiä, yksi jopa arvosteli ilkeästi ulkonäköäni.
Niin tarkoitin että kun on kohdannut ja ollut tekemisissä ilkeitten uskovien kanssa, sitä alkaa tuntea itsensä huonommaksi.
Mutta nykyään olen kiitollinen kaikesta kärsimyksestä mitä olen kokenut elämäni aikana.
Tiedän että sillä kaikella on ollut tarkoituksensa.
>>>Tiedän että sillä kaikella on ollut tarkoituksensa.<<<
On todellakin jotakin mitä me tiedämme.
Roomalaiskirje:8:28 "Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut."
Erityisherkkyyshän on suuri lahja. Termi sekoitetaan usein yliherkkyyteen, mitä se ei ole. Erityisherkkyys ei siis tarkoita, että ihminen esim. ottaisi nokkiinsa helposti tai olisi jonkinlainen tuuliviiri. Erityisherkän aistit ovat vain herkempiä ja siksi hänen pitää oppia välttämään ylikuormittumista.
Erityisherkkä voi olla hyvinkin tasapainoinen ihminen. Hän voi esim. menestyä hyvin työelämässä, koska hän osaa lukea ympäristöään. Se on hieno taito esim. neuvotteluissa. Suurimmalla osalla ihmisistä erityisherkkyys ei näy päällepäin mitenkään. He eivät ole arkoja, osa voi olla jopa seikkailunhaluisia ja uusia kokemuksia etsiviä.
Olen itsekin erityisherkkä, mutta en ole arka, vaan rakastan uusia kokemuksia. Kukaan ulkopuolinen ei arvaisi herkkyyttäni. Olen sosiaalinen ja tarvittaessa jämäkkäkin. Herkkyys käy lähinnä ilmi siten, että esim. väsyn nopeasti erilaisiin aistiärsytyksiin, mm. meluun. Ja kaipaan sosiaalisuuden jälkeen rauhoittumista. Mutta onhan siinä aistiherkkyydessä hyviäkin puolia.
Ilkeät uskovat levittävät ilkeydellään ympärilleen vain omaa pahaa oloaan. Ja siksi ilkeydet kannattaa jättää omaan arvoonsa. Seurakunta ei valitettavasti ole täydellisten yhteisö, vaan erilaisissa rikkinäisyyden vaiheissa olevien yhteisö. Kaikki eivät tietenkään ole ilkeitä. Kannattaa hakeutua sellaiseen seuraan, jossa on tilaa hengittää ja kasvaa uskossa. Ja jos omasta yhteisöstä ei sellaista löydy, niin muitakin yhteisöjä on. Jumalaa ei kannata jättää siksi, että jotkut ihmiset ovat mänttejä. Koska ihmisten mänttiys ei ole Jumalan syy. Ja siksi kannattaa kuunnella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
Ei tasapainottomuutta välttämättä piirteenä, mutta kuormittavaa se voi olla. Eikä tarkoita että olisi arka tai ettei olisi sosiaalinen. Olen itsekin todella sosiaalinen ja pidän uusista kokemuksista myös.
En tiedä onko lahja, en osaa nähdä sitä niin tänäkään päivänä. Pitäisi osata rakastaa jokaista piirrettään, mutta olisi helpompi olla yksilö joka ei kaikkea ajattele niin syvällisesti pohtien. Havaita se että on erilainen on jo kokemus sekin, ettei muut samalla tavoin asioita pohdi jatkuvasti ja analysoi niin syvällisesti.
Joillakin uskovilla on sellainen harhaluulo, että heillä on vastaus kaikkeen. Kyllä he tietävät, ettei näin ole, mutta halu auttaa on kova. Ja sitten he päästävät suustaan tyhmyyksiä, jotka aiheuttavat enemmän vahinkoa. Parempi olisi olla hiljaa ja tukea toista siinä tilanteessa missä hän on.
Sisäiseen parantumiseen menee aikaa, joskus vuosia. Jotkut odottavat, että Jumalan pitäisi sanoa simsalabim, olet terve. Ja epämääräinen paha olo katoaisi välittömästi. Mutta Jumala tietää, että pahalla ololla on syy. Ja ellei vanhoja haavoja ensin puhdisteta, niin todellista parantumista ei voi tapahtua. Etkä sinä opi niitä läksyjä joita Jumala haluaa sinun oppivan.
Et ole yksin, monet pohtivat asioita syvällisesti. Minäkin olen pohtinut koko elämäni ajan. Sekin on lahja. Mieluummin elän syvällisesti kuin pinnallisesti.
Sulle sopii paremmin toisenlainen hengellinen yhteisö. Ei siinä ole mitään väärää. Monet ovat siirtyneet vapaista suunnista luterilaiseen kirkkoon, koska ovat kaivanneet rauhallista ja harrasta ilmapiiriä, jossa voi etsiä Jumalaa omaan tahtiinsa.
Tuossa on kyllä ihan järkeä ja voin allekirjoittaa sen, että asioita pitää saada käydä lävitse ja se vie oman aikansa. Muutos tarvitsee myös sen että pystyy kohtaamaan menneisyytensä ja itsensä ja jättää taakse asioita eikä jäädä asioiden kanssa vangiksi koko loppuelämän ajaksi.
Kristinusko on jotenkin jokin epätodellinen taikuusnäyttämö, jossa ei kohdata ihmisiä ihmisen tasolla vaan kuvitellaan että ihmisen vuosien kuluessa tulleet arvet paranee hetkessä kun joku ajaa demoneita tai rukoilee jossain jollekin.
Jos ihminen kokee ahdistusta,harva silloin jää ihmisen rinnalle tukemaan ja olemaan vain ihminen toiselle ihmiselle.
Toki jokaisella on omat läksynsä ja ne on opittava itse kunkin.
eräsparantuneelle oli tarkoitettu kirjoitus.
Miksi pitäisi mennä minnekään kun vaan voi elää uskosta käsin elämäänsä?
Se on kyllin hyvää elämää ja ei rajoittunutta johonkin yhteisön valmiiseen kaavaan johon ihmiset pakolla sidotaan ja viedään jonkinlainen hengellinen vapaus ja se rajoittaa. Ne kaavat on ihmisten tekeleitä nekin.
Olen kuitenkin tällä tavoin selviytynyt asioista ja oppinutkin ja nähnyt asioissa ne puolet mitkä nyt tiedän. Jos olisin jäänyt seurakuntiin, menisin varmasti vieläkin laput silmillä niiden asioiden kanssa jotka vaan piti tulla nähdyksi.
Tv7:llä pyörii kirjamainos, jossa kerrotaan erityisherkkyydestä: matalasta aistikynnyksestä, alentuneesta stressinsietämisestä ja että erityisherkkyys parhaimmillaan avaa erityisen yhteyden Jumalaan.
En tiedä, onko intuitiolla tai muutoin herkistyneellä kuulemisella asian kanssa mitään yhteistä.
Jotakin hyvääkin, mutta ehkä kokijalle itselleen haastetta.
Kristitty on tarkoitettu elämään seurakunnan yhteydessä ja palvelemaan sitä omilla lahjoillaan. Seurakuntaa kutsutaan vertauskuvallisesti Kristuksen ruumiiksi. Raamattu varoittaa juuri sellaisesta ajattelusta , että yksi jäsen ajattelisi pärjäävänsä yksinkin.
Ymmärrän hyvin sen, että jos on saanut epämiellyttäviä kokemuksia, niin haluaa ottaa etäisyyttä. Joskus etäisyyttä on pakko ottaa oman tervehtymisen vuoksi. Olen itsekin niin tehnyt. Mutta sen ei tarvitse olla pysyvä olotila.
Jumala kokoaa särkyneet lapsensa entistä ehommaksi, jos Hän saa siihen tilaisuuden. Ja käyttää heitä sen jälkeen tukemaan muita särkyneitä. Sellaisia ihmisiä seurakunnissa juuri tarvitaan.
"Ehkä kristillisyyden ja seurakunnallisuuden suurimpia haasteita onkin yhteisöllisyyden toteutuminen."
Lisään tähän todellisuudentajun. En väitä, että seurakunta olisi suljettu yhteisö, mutta joskus ympärillä oleva yhteiskunta koetaan uhkana. Silloin Jumalan rakkauden ilmentäminen on hoitavinta eikä siinä tarvita painostusta tai käännyttämistä.