mikä mun ongelma on

Tervehdys oon 14,5 vuotias pikkulapsi ja tyttö jolla on ongelma jota ei ite tiedä.
Mun elämällä on toosi värikäs ja joillekki ehkä musertava historia. Tiivistettynä ja yksityiskohtia jakamatta vanhimpaan siskooni (oon siis nuorin) tarrautui tosi paha masennus koulukiusaamisesta ja se viilteli yms tosi paljon kunnes se teljettiin joksuks ajaks pakkohoitoon (hän oli sillon 14v ja nyt 23v) ja sillä on edelleen mania ja tuli just 2015 keväällä paha vaihe jonka aiheutti se ku sitä uhkailtii ja iskittii sinne tänne puukolla ja sit se alko ite viiltelee mm kasvoihin ja kurkkuun ja noi. No se kävi nyt viime viikolla ekaa kertaa ite psykologilla koska siltä tuntuu että on sekoamassa.
Toisiksi vanhin sitten masentui mutta lievästi koulukiusaamisesta, ei viillellyt tmv vaan kittas alkoholia minkä ehti (sillon oli 14-15v ja nyt 21v ja nyt se on tommonen tosi ylipainonen (koska lohtusyöminen) työtön kotirotta (=syrjäytynyt) mutta tosi pirtee yms).
Kolmanneksi vanhin veljeni masentui kahdeksannella luokalla koulukiusaamisesta ja lopetti koulussa käynnin, mutta sen jälkeen joku mies tuli tänne kotikoloon opettamaan sitä että se pääsis peruskoulusta. Nyt ei oo 18 vuotiaana koskaan edes mennyt amitsuun (lukioon ei pääsisi niin huonolla todistuksella) ja neljään vuoteen ei oo poistunut huoneestaan muualle kuin vessaan, suihkuun ja jääkaapille. Se pelailee päivät pitkät eikä sillä oo aikomustakaan lähteä esim. työkkäriin. Mutta onhan sillä sen verran munaa että uskaltaa lähteä ulos piilostaan muutaman kerran vuodessa Iittalaan katsomaan kihlattuaan, vaikkei uskois sillä olevan ees naista.
Ja parahin isäni on alkoholisti jolla on ms-tauti. Nyt 10 vuoteen ei oo kuulemma tullut mitään merkkiä sairauden etenemisestä huonompaan suuntaan, mutta alkoholin takia me ei saatu mennä katsomaan sitä ilman sossuja, koska (en tiedä tapahtumasta tämän enempää koska olin uimassa naapurirannalla kanssa) 2011 juhannuksena mökillämme kun iskä oli vähän ottanut liikaa ja oli sitten siinä yömyöhäsellä tehnyt jotain mistä veljeni ja siskoni soittivat molemmat itkien äidin hakemaan meidät heti pois sieltä korven keskeltä. Iskällä ei nyt oo mitään kiinnostusta ollutkaan kehenkään meistä paitsi vanhimpaan jolta sitten utelee kaikki meihin liittyvät asiat jos haluaa jotain tietää, kun ei itsellään ole pokkaa tulla kysymään vaikka soittamalla häneltä jota asia koskee.
Äitini isä on todella huonossa kunnossa; sai sydänkohtauksen ja joutui isoon ohitusleikkaukseen muutama vuosi sitten ja se melkeinpä asuu sairaalassa. (Joutuu sairaalaan useasti esim. keuhkoissa olevan nesteen takia, hengitysvaikeuksista, pyörtymisestä, mahalaukun(?) tulehduksesta ymsyms).
Muutama vuosi sitten äitini kaksoissisar ja tämän nuorin mun iköinen poika ramppasi meillä asumassa, koska tädillä oli alkoholisti mies, jonka luona asuivat. Ja aina kun Jarkko otti vähän liikaa (=väh. 4 kertaa kuukaudessa) kaksikko lähti karkuun meille ja soitti poliisit Jarkon kämpälle.
Sitten on vielä minä. Mä käyn nyt viikon välein psyk. sairaalla tapaamassa omahoitajaani, sillä ollaan huolestuttu henkisestä terveydestäni. Mietitään onko mulla masennus ja myös tutkiskellaan miksi kuulen ääniä ja näen varjoihmisiä paljon. Tunnen myös että joku katsoo koko ajan jonkun kameran takaa, jonka takia useasti esitän 'normaalia ihmistä' jotta tarkkailija lopettaisi tarkkailun todetakseen ettei mua tarvitse epäillä tai tarkkailla mistään syystä. Oon myös etsinyt kaikkialta (niin kodistani kuin jonkun muunkin kodista) kameroita ja äänilaitteita ynnä muita. Tästä en kuitenkaan ole kertonut vielä kenellekkään. Useasti myös tuntuu että mua seurataan ja tunnen että joku ottaisi musta kiinni tai laskisi kätensä esim. olalle. Varjoihmisiä vilisee mun huoneeseen ja huoneessa ja musta tuntuu sen olevan jokin enne tai varotus. En siis vietä muuta kuin nukkuma-ajan siellä, koska en saa raahata sänkyäni ulos huoneestani. Välillä mietin oonko ees olemassa kun ei tunnu siltä ja tuntuu et oon ilmaa kaikille. Lisäksi mulla on tällä hetkellä AFOS-arvo koholla ja d-vitamiinin puute. Jalkoihini on särkenyt, vihlonut yms jo neljättä vuotta, jonka takia esim. käveleminen on sattunut joka askeleella joka ikinen päivä. On hengenahdistuksia, homeallergiaa, univaikeuksia, näkö- ja kuulo-ongelmia, oppimisvaikeuksia, tasapainohäiriöitä, pakkomielteitä... Koulussa muutamat kutsuu hulluksi ja oon kuulema syrjäytynyt.
Äiti on kuitenkin joutunut kestämään tän kaiken kirjaimmellisesti yksin. En ymmärrä miten se on jaksanut joka päivä hymyillä ja olla pirtee. Muttei siinä varmaan mikään muukaan auta.
Kuitenkaan mussa ei tunnu yhtään miltään yhtään missään. Vaikka moni on sanonut että eikö tosta nyt olisi vähän enemmän mielenvikanen jos olisi jo 5. ikävuodesta asti joutunut katsomaan sivusta tälläistä. Paljon muutakin on tapahtunut, mutta mussa ei tunnu mitään. Oonko ns. turtunut 'huonoon elämään' tmv? Mitä edes ajattelette elämästäni? Anteeksi pitkästä tekstistä mut kiitos jos luit ja vastasit.