Miksi aina kun joku jotenkin "erikoisella" tavalla kuolee, hehkutetaan ja lietsotaan kansallista surua. Sitten ihmiset kulkevat teennäisen surullinen ilme naamallaan viemässä jotain kynttilöitä "surupaikalle", tai istuvat jossain kirkossa vaikkei oikeasti välitetä hittojakaan.
Puhutaan kuinka pitää olla ammattiauttajia ja terapiaa jne...
Minä en ainakaan ole mitenkään hysteerisen surullinen, vaikka sitä minulle kovasti tuputetaan. Toki tunnen myötätuntoa, mutta en minä sen vuoksi kulje ympäriinsä kuin haamu ja itkeskele ja sytyttele kynttilöitä.
Tuskin monikaan jonka omaisia ei siellä ollut, oikeasti suree. Ja miksi pitäisi, meidän elämämme jatkuu normaalisti.
Miksi tuputtaa tätä kauheaa SURUTYÖTÄ joka tuutista? Eihän niillekään, joilla oikeasti on syytä suruun, voi yrittää alkaa toipua ja elää elämäänsä kun tätä surua ja murhetta joka tuutista toitotetaan.
Onko oikeasti niin että ihmiset on niin vieraantuneita kuolemasta, kun niitä mummoja ja pappojakaan ei lapsenlapset tapaa, että tällaisista pitää tehdä jotain yhteisiä suruja, kun niitä oikeassa elämässä ei tehdä.
Itselleni ainakin silloin kun olin läheiseni menettänyt, paras apu oli se että ystävät olivat kanssani mahdollisimman normaaleja. Puhuivat tavallisia asioita, nauroivatkin. Jos minulle olisi tuputettu surua ja surutyötä, olisin varmaan murtunut....
Puhutaan kuinka pitää olla ammattiauttajia ja terapiaa jne...
Minä en ainakaan ole mitenkään hysteerisen surullinen, vaikka sitä minulle kovasti tuputetaan. Toki tunnen myötätuntoa, mutta en minä sen vuoksi kulje ympäriinsä kuin haamu ja itkeskele ja sytyttele kynttilöitä.
Tuskin monikaan jonka omaisia ei siellä ollut, oikeasti suree. Ja miksi pitäisi, meidän elämämme jatkuu normaalisti.
Miksi tuputtaa tätä kauheaa SURUTYÖTÄ joka tuutista? Eihän niillekään, joilla oikeasti on syytä suruun, voi yrittää alkaa toipua ja elää elämäänsä kun tätä surua ja murhetta joka tuutista toitotetaan.
Onko oikeasti niin että ihmiset on niin vieraantuneita kuolemasta, kun niitä mummoja ja pappojakaan ei lapsenlapset tapaa, että tällaisista pitää tehdä jotain yhteisiä suruja, kun niitä oikeassa elämässä ei tehdä.
Itselleni ainakin silloin kun olin läheiseni menettänyt, paras apu oli se että ystävät olivat kanssani mahdollisimman normaaleja. Puhuivat tavallisia asioita, nauroivatkin. Jos minulle olisi tuputettu surua ja surutyötä, olisin varmaan murtunut....
Vastaukset 17
Vanhimmat
se on sama tunne, kuin jos sydän revittäisiin irti elävältä.
En todellakaan väheksynyt niiden surua, jotka tosiaan on perheenjäseniänsä menettäneet. Olen menettänyt läheiseni, joten tiedän miltä se tuntuu. Mutta niitä omaisiansa menettäneitä tällainen suruhysterian lietsominen ei auta yhtään. Se vie pahimmassa tapauksessa heidät suurempaan epätoivoon.
Kritisoin vain tätä surun tuputtamista ja lietsontaa, jota harrastavat kohdistetaan yleisesti kaikille. Ja näitä ihmisiä, joita tämä tilanne ei oikeasti kosketa, jotka teeskentelevät surevansa suurin piirtein enemmän kuin ne joita tämä konkreettisesti on koskettanut. Eikö ole jo loukkaavaa omaisensa menettäneelle, kun joku televisiossa kertoo, että kun siellä oli joku kumminkaimanserkku jonka nimen juuri ja juuri muistaa ja kuinka on kauheaa ja kuinka hän suree ja kuinkahan hän jaksaa tästä eteenpäin...
ei ole teennäistä surua kun lapsia on kateissa? ymmärrän kyllä että ei ole teennäistä jos omia tai tuttuja lapsia on kateissa, mutta jos todellakin olet surullinen muiden lapsien katoamisesta, niin miksi et sure niitä tuhansia lapsia jotka PÄIVITTÄIN kuolevat aliravitsemukseen? vai onko se kun he ovat mustia ja siellä aasiassa on valkoisia (ja keltaisia) lapsia kateissa?
Olen samaa mieltä kanssasi. Tää surutyö on ihan viimeaikainen keksintö ja aina sitä tuputetaan niille ihmisille, jotka eivät edes ole millään tavalla olleet tekemisissä onnettomuuden kanssa. Telkkarissa puhuu pirkkolahdet sun muut että itkekää ny vaan ja jos ei itketä niin kertokaa jollekin jos vaikka sitten alkasi itkettää.
Toisessa maailmansodassa kuoli yli 50 miljoonaa ihmistä. Eurooppa ja Aasiasta ainakin Japani oli aivan raunioina. Suomessa oli monesta perheestä mennyt mies, elättäjä. Ei silloin tehty surutyötä vaan haudattiin vainajat ja rakennettiin uutta yhteiskuntaa. Esim. Saksa oli ihan maantasalla, lisäksi sotasyyllisyys painoi. Kuitenkin kaikki rakennettiin ennätyksellisen nopeasti ja uuteen kukoistukseen, talousmahdiksi maailmaan. Annettiinko silloin maailmassa apua suruun?
Sama tilanne on nyt katastrofialueella Aasiassa. Siellä aletaan haudata omaa väkeä ja uudelleenrakentaa. Surutyötä tehdään täällä muualla, pirkkolahdet antavat neuvoja kuinka jaksaa kun pitää telkkaria vaan kattoa...
Ugh! Olen puhunut.
Olen samaa mieltä kanssasi. Tää surutyö on ihan viimeaikainen keksintö ja aina sitä tuputetaan niille ihmisille, jotka eivät edes ole millään tavalla olleet tekemisissä onnettomuuden kanssa. Telkkarissa puhuu pirkkolahdet sun muut että itkekää ny vaan ja jos ei itketä niin kertokaa jollekin jos vaikka sitten alkasi itkettää.
Toisessa maailmansodassa kuoli yli 50 miljoonaa ihmistä. Eurooppa ja Aasiasta ainakin Japani oli aivan raunioina. Suomessa oli monesta perheestä mennyt mies, elättäjä. Ei silloin tehty surutyötä vaan haudattiin vainajat ja rakennettiin uutta yhteiskuntaa. Esim. Saksa oli ihan maantasalla, lisäksi sotasyyllisyys painoi. Kuitenkin kaikki rakennettiin ennätyksellisen nopeasti ja uuteen kukoistukseen, talousmahdiksi maailmaan. Annettiinko silloin maailmassa apua suruun?
Sama tilanne on nyt katastrofialueella Aasiassa. Siellä aletaan haudata omaa väkeä ja uudelleenrakentaa. Surutyötä tehdään täällä muualla, pirkkolahdet antavat neuvoja kuinka jaksaa kun pitää telkkaria vaan kattoa...
Ugh! Olen puhunut.
Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Tottahan toki tapaus oli traaginen mutta se, että me kaikki revimme vaatteemme ja sirottelemme tuhkaa päällemme ei taatusti auta. Myötätuntoa voi aina tietysti osoittaa, terveellä tavalla.
Olen myös kokenut poikani kuoleman, ja siinä hetkessä myös minulle oli tärkeätä se, että ihmiset ympärilläni jatkoivat normaalia elämäänsä. Yleinen suru ja voivotus olisi tuntunut tosi ahdistavalta.
Tuntuu tosiaan siltä että me länsimaiset ihmiset olemme vieraantuneet kuolemasta, täysin luonnollisesta asiasta joka jossain vaiheessa koskettaa jokaista ja on meidän kaikkien osa aikanaan.
Jos olette nähneet paikallisten haastatteluja, heidän jotka ovat menettäneet kaiken omaisuutensa ja joukon omaisiaan, niin heillä on jo tiettyä optimismia ja uskoa elämään ja tulevaisuuteen. Näin pitää ollakin.
Aikanaan kun äitini äkillisesti kuoli ollessani 16 -vuotias, muistan kuinka sitä puristavaa tunnetta rinnassani helpotti ihanat ystävät koulussa, jotka suhtautuivat minuun kuin aina ennenkin.
He eivät voivotelleet, vaan olivat ystäviäni kuin ennenkin.
Muistan sitten taas kuinka eräs poika (ihan sympaattinen ja mukava tavallaan) tuli luokseni puhumaan juuri kuin nämä "terapeutit" televisiossa, silloin ahdistuin ja ratkesin itkuun. Tuntui, että tuolla puheellaan hän ikäänkuin sanoi: et ole kuin muut, sinä suret, sinun elämäsi ei ole niin hyvin kuin meidän muiden...
Niin. Nyt on kaikkien on pakko surra, vaikka asia ei läheltä koskisi.
On väärin olla iloinen, kun kaikki on käsketty suremaan kuolleita ja läheistensä surijoita.
Maailmassa joka päivä tapahtuu onnettomuuksia ja saisimme surra heitä joka päivä.
Tuntuu kuin meiltä olisi kielletty elämästä omaa elämäämme, kun pitää surra päivästä toiseen.
Joka päivä telkusta tulee kuinka kaikki suree ja suree. Tottakai ihmiset masentuu kun heitä aivopestään suremaan ja itkemään, vaikka ei olisi omaistansa menettänyt.
Kohta me kaikki tarvitsemme terapiaa, miten olla iloinen, kun kukaan ei osaa enää nauraa, kun pitää surra päivät päästä!
Minusta on lähinnä kauhistuttavaa, että tätä ja vastaavia tapahtumia/kuolemia, jotka ovat kohdanneet minulle tuntemattomia ihmisiä pitäisi surra, eikä saisi oikein tehdä mitään asioita, jotka kuuluvat normaaliin elämään. Joka nurkalla on joku tantta sanomassa, että "hys, hys...ei ole nyt sopivaa se tai tuo tekeminen".
Silloin kun isäni, joka oli minulle läheinen ja rakas, kuoli, niin minulta vaaditiin töissä jo parin päivän päästä samat suoritukset kuin aiemmin. Firman saunailtaankin olisi pitänyt lähteä ryyppäämään jo seuraavalla viikolla. Silloin minulle sanottiin, että elämä jatkuu, ei saa jäädä paikoilleen. Minun mielestäni minun ei annettu surra, vaan sitä pidettiin ei-toivottuna ja epänormaalina. Onko tämä nyt ihan oikein?
Nythän tässä on kyseessä joku "empatiamittaus", eli jos et sure, et ole oikea ihminen. Näissä isoissa jutuissa äänensä kuuluviin saavat kaikki hurskastelijat, jotka odottavat että kaikki surevat ja jos et sure, olet tunteeton.
Kieltämättä aika kohtuutonta ettet saanut töissä kieltäytyä isäsi kuoleman jälkeen sellaisesta, johon et ollut valmis. Olen pahoillani puolestasi.
Mutta ehkäpä juuri siksi että eihän silloin ollutkaan "kollektiivinen suru", vain sinun surusi. Siinäpä se. Sitä oikeaa surua ei ymmärretä, vaan vain tätä teennäistä yhteistä surua.
suru on joillekin ei-toivottua ja hiukan kiusallista juuri silloin kun sitä kokee joku lähettyvillä. En tarkoita aivan kaikkein lähintä piiriä vaan esimerkiksi juuri työtoveria. Mutta kun sitten jossain ns. turvallisen etäällä tapahtuu jotain kauheaa, voi koko tunnearsenaalinsa heittää mukaan ja eläytyä täysillä. Päälle päätteeksi voi hehkuttaa omaa empaattisuuttaan ja syyllistää muutkin, jotka eivät yhtä näkyvästi vääntele käsiään tapahtuneen johdosta.
Tuntuu kuin menossa olisi itsekäs kilpailu
kuka suree eniten:
Kaikki pyrkivät osoittamaan että minäpäs suren näin paljon: annan setelirahan keräykseen, vien kynttilän "surupaikalle", menisin auttamaan jos voisin, itken. Katsokaa minua, MINÄ suren!!
Näinhän se valitettavasti on. Pitäisi vain muistaa, että ei kaikilla ole varaa lahjoittaa suuria summia, ja jollain ei ollenkaan. Kyllä työttömillä ja opiskelijoilla on rahat laskettava niin tarkkaan, että yhtään ylimääräistä euroakaan ei aina heltiä, vaikka haluaisikin auttaa. Tänään alkoi ensimmäisen kerran ottaa "kaaliin" kun ihmisiä keräyslippaineen nökötti joka kadun kulmassa. Ensimmäisenä keräyspäivänä annoin kahteen lippaaseen rahaa, mutta ei kai nyt ole tarkoitus, että joka päivä...liika on liikaa, vaikka hyvää tarkoitetaankin.
murhattiin, jossain lehdessä sanottiin osuvasti Ruotsin olleen silloin "joukkopsykoosissa" - kukkia, kynttilöitä etc. valtavia määriä, no - muistatte kyllä sen "massasurun". Tässä on jotain samaa kuin mainitussa ilmiössä, vai mitä olette mieltä?
En ymmärrä miksi ihmiset menevät mukaan tuohon?
Ovatko he jotenkin syyllisyydentuntoisia? Ehkä juuri se, että monet, varsinkaan nuoret ihmiset eivät ole koskaan menettäneet ketään läheistään, he kokevat syyllisyyden tunteita tällaisessa tilanteessa. Ja sitten pitää jotenkin pyrkiä osoittamaan, että kyllä minä tunnen jotain?!
Kun nykyelämä on niin itsekästä, ehkä nuo surupuheet ja tapahtumat saavat aikaan jonkin ihmeellisen syyllisyysreaktion?
oikeassa tässä asiassa, joka asialla on kahdet kasvot, myös surulla.
Jos ei olisi tätä valtavaa tietomäärää, jota tulee joka tuutista ääni- ja kuvatehostein, eläisimme kuten ennenkin normaalia elämää eteenpäin...
Nyt on koko Suomi mieli maassa, masentuneina ja surullisina.
En olisi itsekään näin ahdistunut ja itkuinen, jos en olisi seurannut tätä tietotulvaa näin intensiivisesti.
Mikä on sitten oikein?
Tunteet eivät ole teennäisiä, mutta onko aihetta suureen suruun, jos emme ole menettäneet ketään läheistämme?
Onko aihetta pelätä, että näin olisi voinut käydä itselle ja omalle perheelle?
Myötätunto on tärkeää, mutta liika ahdistus ja suru koko kansan keskuudessa on tulevaisuuden kannalta pahaksi.
Elämän on jatkuttava ja siihen kuuluu ilo ja naurukin, ei pelkkä synkkyys ja murheen keskellä rämpiminen.
eipä siihen paljon olisi lisättävää. Hyvä kirjoitus.